Mein Sommer 1805
Reval, den 18. Mai
Ziehe durch Polen und iß mit den Juden und schlaf unter dem Grunzen der Schweine, und du wirst fühlen, wie wohltätig, welche gesellige Wiedergeburt es ist, wenn du in Kurland in ein reinliches freundliches Zimmer trittst, von einem artigen nettgekleideten Mädchen bewillkommt und mit einer guten Mahlzeit bewirtet wirst. Das war unser Fall, als wir in Medemkrug an der Grenze Mittag hielten und den Abend in Mitau bei Herrn Morelli im Hotel von Petersburg einzogen. In Mitau sahe ich von meinen alten Bekannten durchaus niemand, weil ich den Abend ankam und den Morgen abzog. Welche angenehme Veränderung von dem letzten polnischen Juden bei Kaydan zu dem wirklich stattlichen Wirtshause Mellopkrug! Du wirst glauben, ich sei in Agrigent ein Sybarit geworden. Das nun wohl nicht. Ein gutes Kartoffelgericht ist mir noch immer eben so lieb als eine Wildpastete; und wenn sie auch Potemkin durch Kuriere aus Paris bringen ließe. Aber ich kann nicht leugnen, daß mir ein reinliches Zimmer, eine gewaschene Schüssel und eine geputzte Gabel angenehm sind. Die Extreme sind hier wie überall übel wirkend. Unreinlichkeit macht Ekel, und Überfeinerung Ängstlichkeit, und bringt nicht selten nach Tische das Übelbefinden zur Zugabe.
Mit wahrem Vergnügen sahe ich wieder einmal in der Sandferne die hohen Türme von Riga, deren Name schon wohlklingend ist. Der Reichtum hat sich hier durch die Wohltat des Stroms seinen Sitz auf der Armut des Bodens geschaffen: so weise weiß Natur die Versagung des einen Geschenks durch ein anderes großes zu ersetzen; wenn man auch nicht mit dem guten Pfarrer in Hamburg zum Beweise der Vorsehung annimmt, daß sie wohltätig die großen Flüsse bei den großen Städten vorbei führe. Tief im Mai war hier die Schiffbrücke noch nicht gelegt, und es war noch schauerlich kalt. Erst in Dorpat kamen einige warme Tage, die den Frühling ankündigten. Meine Freunde am Ufer der Düna empfingen mich mit offenen Armen und freundlich glänzenden Augen, und zärtelten mich aus einem Hause ins andere. Da wurde denn das neue Leben an das alte geknüpft und die Erinnerung lebendig gemacht und dadurch der Geist des Moments erhöht. Es ist hier eine schöne Mischung von deutscher Frugalität und nordischer traulicher Hospitalität. Glanz und Überfeinerung blenden noch nicht die Augen; aber voller Wohlstand, Freundlichkeit und Wohlwollen sprechen zum Herzen. An jeder Ecke sieht man Geschäftigkeit und Segen.
Die hiesige Muße ist unstreitig eine der besten und geschmackvollsten Gesellschaften, die auf das Bedürfnis Aller von der gebildeten Klasse eingerichtet ist. Du mußt mir wohl erlauben, daß ich es gut finde, daß man hier zur Geistesnahrung auch etwas Speise und Trank für den Körper hat. Man kommt hierher, um sich an Leib und Seele zu erholen. Es kommt mir eben nicht behaglich vor, wenn ich nach der Lesung eines guten Buchs oder nach einem gewürzten Gespräch erst anderwärts ein Abendbrot suchen soll. Ich habe es beliebter Kürze wegen fast immer in der Gewohnheit, wo ich nicht essen kann, bezahlt oder unbezahlt, da gehe ich nicht eher hin als wenn es Pflicht ist; und das ist denn seltener. Man hat der Zeit so wenig; und ich suche lieber Zeithalter als Zeitvertreib. Warum soll ich mir die schönsten Stunden noch mehr zersplittern lassen? Der Himmel wird mich hoffentlich nie so sehr verlassen, daß ich geflissentlich meine Aussicht nach der Mahlzeit nehmen müßte; dafür sorgt mein guter Mut und der nächste Kartoffelbauer: aber ein Butterbrot ist nach meiner Meinung gar kein schlimmer Schluß der Gesellschaft. Wenn ich das zu finden nicht hoffen darf, schiebe ich lieber meinen Lucian oder Plautus in die Tasche, streiche in dem Walde herum und kehre für vier Groschen bei dem alten Schmidt in Nimptschen ein.
Das Theater in Riga ist bekannt und hält wohl eine Vergleichung mit den bessern in Deutschland aus. Madam Taube, die ehemalige Demoiselle Brückl, und Madam Oehme, die ehemalige Demoiselle Koch, gelten für die vorzüglichsten Schauspielerinnen, und sind es auch wohl; es fehlt aber beiden noch viel an der höheren Richtigkeit und Bestimmtheit in ihrer Kunst. Arnold ist noch immer der Lieblingssänger des Publikums; und wenn er nur alle Mal erst die schulmeisterliche Ängstlichkeit der ersten Szene überwunden hat, so ist sein Vortrag nicht ohne Leben und Anmut.
Das Publikum war eben nicht sehr zufrieden mit dem satrapischen Aufzuge des Generalgouverneurs Buxhövden, wo einige Kosaken mit der Pike jedes Mal in großer Eile, Übereilung möchte man sagen, nicht sehr freundlich und oft tätlich in den engen Straßen Platz machen mußten. Solche Erscheinungen hatte man bei Browne und Repnin nicht gehabt; deswegen fielen sie auf, ob sie gleich sonst in Rußland nicht ungewöhnlich sind. Die Rede des Tages war noch der Prozeß gegen den Generalsuperintendenten Sonntag, einen Mann, der sich durch seinen Feuereifer für das Wahre und Gute immer ausgezeichnet und dadurch nur ein sehr problematisches Wohlwollen der Vornehmen gewonnen hat. Man kann wohl nicht leicht etwas schwächeres und unzusammenhängenderes lesen, als die Anklagepunkte des Generals gegen ihn; und seine Verteidigung dagegen war leicht und bündig, und geschah mit Mut und Offenheit. Der Monarch und das Ministerium hat ihm alle Gerechtigkeit widerfahren lassen, die er erwarten durfte; und es gelang dem Parteigeiste mit seinem Anhange nicht, die unschuldige unerschrockene Unbefangenheit in der guten Sache zu unterdrücken. Hier und da wunderte man sich sogar laut in die Seele des Monarchen, wie der Graf Buxhövden nach einem so problematischen Ausgange eines so schlimmen Prozesses in der Residenz noch einen solchen Posten verwalte, der das uneingeschränkte Zutrauen eines reinen unbescholtenen Charakters erfordere. Die allgemeine Meinung wird durch keine Ukase bestimmt.
Eine neue kleine Merkwürdigkeit in Riga war mir bei Marty noch die Arbeit eines Tischlers aus Lemsal, dessen Namen ich vergessen habe. Er kommt zwar Röntgen wohl noch nicht bei; ich habe aber doch weder in Sachsen noch in Berlin etwas gesehen, das seine Sachen an Festigkeit und Nettigkeit überträfe. Der Mann verdient allerdings Aufmunterung und Belohnung; auch werden seine Schüler schon gesucht, und einer von ihnen arbeitet in Dorpat in den akademischen Bauen, wo man außerordentlich mit ihm zufrieden ist. Eine seiner feinsten Unternehmungen ist eine in Holz, mit farbigen Hölzern eingelegte, ausgeführte Zeichnung der drei Schweizer, die den ersten Bund beschwören. Die Figuren sind, für die Art der Arbeit, sehr richtig, ohne große Härte und Schroffheit, und geben der besten neuen Mosaik nichts nach. Sie haben das Verdienst, daß sie mit großer Genauigkeit in beträchtlicher Tiefe eingelegt sind, und daß ihre Oberfläche ohne Schaden verschiedene Mal fein abgehobelt und also ihr Glanz erneuert werden kann.
Und, wenn sie rund der Feind umdrang,
Durch seinen göttlichen Gesang
Das Heldenvolk zu Schlacht und Sieg begeistert.
Der Lanzenwald ging furchtbar seinen Gang
Durch das Gefühl der Männerwürde;
Und Waffen waren keine Bürde,
Weil man sie kühn und ohne Zwang
Für seiner Enkel Freiheit schwang.
Ihm hat der Franke nach gesungen,
Und führt mit Ernst und hohem festen Sinn
Sein Heldenvolk zum Kampfplatz hin:
So hat sein Geist der Krieger Geist durchdrungen.
Doch fruchtlos war, was man zuletzt erwarb:
Die Freiheit siegte hier und starb.
Dort wälzet nun in vollem Taumel sich,
Von des Kozytus Dunst umgossen,
Ein Tongewirre fürchterlich,
Und stürmt und bäumt, gleich ungezähmten Rossen.
Die Ordnung ist darin verloren,
Und wild bacchantisch kocht das Blut,
Und statt des Zornes bricht die Wut
Wie Erinnyen aus des Orkus Toren,
Und stürzt sich wie des Waldstroms Flut.
Das ist das Rauschen stolzer Bassen,
Die auf dem Grabe der Vernunft
Des Aberglaubens Wiederkunft
Durch die Trabanten ihrer Zunft
Im Strahlentanz der Dolche feiern lassen.
Die Schwärmerei durchglüht den Zug;
Und mächtig spricht in jeder trunknen Note
Des neuen Sultans schlauer Bote,
Und hebet mit allmächtigem Betrug
Die Fittiche zu immer kühnerem Flug.
Die Kechenäer stehen da,
Erstaunt ob allem was sie waren,
Begreifen kaum wie es geschah,
Und tanzen schnell mit ihren neuen Scharen.
Urania, Volgivaga;
Marengo und die Konsularen.
Von Riga aus geht es einige Stationen durch gar traurigen Sand, wo man Muße genug hat, wenn das Gehirn heiß genug dazu ist, unterdessen eine Reise mit Mahumed zu machen. Damit ich doch auch zur Kritik der Geographie und Statistik das meinige beitrage, will ich dir hier bemerken, daß mein Führer, das Reisebuch von Gotha, auf dieser kleinen Distanz in der Benennung der Posten einige ziemlich entstellende Fehler hat, die mir, als einem alten Wanderer in hiesiger Gegend, sogleich in die Augen sprangen. Eine Station heißt nicht Lenzendorf, sondern Lenzenhof; eine andere nicht Tepliry, sondern Teilitz; eine dritte nicht Kuikar, sondern Kuikatz. Dergleichen Quisquilien finden sich im Buche noch hier und da, die zwar von keiner Bedeutung, aber doch nicht angenehm sind.
Von Lenzenhof machte ich einen kleinen Abstecher nach Lindenhof, rechts durch die Nachbarschaft von Wenden. Schon der Name zeigt, daß die Gegend nicht unangenehm sein könne; und wirklich sind an der Aa hinauf einige Partien von Tälern und Bergen, die von den Sandhöhen bei Riga sehr lieblich abstechen. Von Lindenhof ging es wieder links ein auf die Straße, nach Wolmar und weiter nach Dorpat. Von Wolmar bis Gulbin ist wieder viel Sand und Wald; aber von Teilitz aus über Kuikatz ist eine angenehme Abwechselung durch ziemlich fruchtbare gut bebaute Gegenden.
Es verblüfft etwas, wenn man einen schönen Ruhepunkt vor der Nase sieht und so zu sagen schon einen Fuß dahin setzt, und durch einen Ruck eben vor dem Ziele hart genug abgesetzt und aufgehalten wird. Der Wagen jagte echt russisch reißend auf der ganz glatten Chaussee hin, als im Sturz die eiserne Achse brach, die große hohe Maschine umflog und meine ganze Poetik in einem Bogen von vielen Klaftern rechts hinab in den Graben schleuderte. Die Pferde machten vernünftig Stillstand, und wohlbehalten arbeitete ich mich mit meinem jungen Freunde aus dem Gepäcke heraus, und setzte mich mit einer nur kleinen Kontusion auf die Füße. Der Bediente aber, der kurz vorher die Geißel, trotz einem homerischen Fuhrmann, unbarmherzig geschwungen hatte, wehklagte laut mit den Fingern an den Rippen, an welche das Bockeisen ziemlich unsanft geschlagen hatte, und mußte in Dorpat der heilenden Hand des Herrn Kauzmann übergeben werden.
In Dorpat gewann ich wieder meine alte völlige Freiheit, weil ich hier meinen jungen Reisegefährten glücklich in den Schoß seiner Familie ablieferte. Man ist mit einem solchen Auftrage doch nie so ganz leicht und ruhig, da man bei Übernehmung desselben sich natürlich verbindlich macht, das junge Menschenkind wohlbehalten an Leib und Seele zu überbringen. Du weißt, welche Bedenklichkeiten meine Freunde zu Hause hatten, als ich mich entschloß so zu gehen; aber man hatte die Sorge übertrieben. Es ging pädagogisch alles sehr gut. Der Vater hatte das Söhnchen zu ungleich behandelt und verzärtelt; der nachherige Lehrer hatte bei der besten Meinung die Sache zweckwidrig und unpsychologisch genommen. Ich brauchte eben kein Seelenbändiger zu sein, um mit Ernst, Mut und Bestimmtheit das Gleis zu halten.
Nun wirst du etwas hören wollen von dem Athenäum an der Embach? Rom ward nicht in einem Tage; aber mich deucht, es geht gut: und mehrere wackere brave Männer arbeiten ehrlich aus allen Kräften, dem wiedergeborenen Institut Ansehen und Festigkeit zu verschaffen. Die Kollision mit dem Adel, — denn wo sucht der Adel nicht das Unwesen seiner Privilegien einzuimpfen? — ist nun im Wesentlichen gehoben: das übrige wird durch Zeit und Bedürfnis der Umstände gemacht werden. Für die Solidität hat der Monarch gesorgt; so daß eine russische Universität nie ganz schlecht sein kann, wenn sie nicht ganz verwahrlost wird. Der Bau wird unter Krausens Aufsicht lebhaft und gewissenhaft betrieben; und die wissenschaftlichen Vorträge haben einen guten Anfang genommen, und versprechen Gedeihen.
Eine Haupteinwendung, die man gegen die russischen Universitäten macht, ist gewöhnlich, daß es noch an Schulen fehle, daß man erst für diese sorgen müsse und ohne festen Grund nicht weiter bauen könne. Das klingt allerdings gegründet genug, und mag es anderwärts auch sein: aber in Rußland ist die Einwendung nicht gültig. Dort müssen die kleinen Schulen erst durch die großen gemacht werden, wenn Hoffnung einer allgemeinen bessern Bildung entstehen soll. Die unerläßliche Bedingung einer festern schönen Kultur ist die Personalfreiheit Aller; und das Palladium des Adels ist die Bauernsklaverei. Die niedern Schulen werden nie eingerichtet werden und fortkommen, so lange der kleinere Bürger und Landmann nicht selbst das Bedürfnis fühlt und das Wohltätige derselben erkennt, und das seinige dazu beitragen kann. Der Adel wird dazu nie etwas tun, ohne zugleich seine eigenen Absichten zu nehmen, wodurch das allgemeine Gute wieder zerstört wird. Das liegt in der Sache. Es wäre Unsinn zu glauben, daß unter den Edelleuten durchaus keine seien, die es redlich meinen: aber der Geist des Korps ist in Widerspruch mit allem Besseren und hebt alles Emporkommen der Vernunft und Gerechtigkeit auf. Gerechtigkeit und Adel, nehmlich wie wir ihn in der Geschichte haben, sind immer im Gegensatz; und kein Edelmann ist gerecht und vernünftig als solcher; sondern nur in so fern er aufhört es zu sein. An höhere Kultur in dieser Rücksicht ist in Rußland noch in Jahrhunderten nicht zu denken, so wenig als in Deutschland. Sogar die Franzosen konnten sie noch nicht vertragen. Die Professoren scheinen nicht mit Unrecht unter dem Adelskuratorium Adelsnepotismus in der Verwaltung der akademischen Güter und der Wahl der Stellen befürchtet zu haben. Man braucht aber nicht Edelmann zu sein, um von Familiensucht besessen zu werden. Nicht ungegründet ist also auch die Furcht, daß nun in eben diesem Falle auch Professornepotismus entstehe, wenn die Oberaufsicht nicht strenge Aufmerksamkeit hat. Die Gymnasien und Kreisschulen, die unter der Aufsicht der Akademien stehen, werden allerdings trotz den gelegten Schwierigkeiten nach und nach guten Fuß gewinnen. Das Gehässige der neuen akademischen Inspektion wird aufhören, wenn man die Sache liberal behandelt, da alles in guter Ordnung ist. Wer sollte sonst die Aufsicht haben? Daß man vielleicht hier und da die Sache nachlässig und illiberal behandelt, hebt das Gute nicht auf, das wirklich in der Anordnung liegt. Die größte Schwierigkeit liegt vielleicht darin, daß die Professoren die Inspektionsreisen nicht, ohne ihrem eigentlichen Amte zu schaden, bestreiten können, und daß doch wohl manche nicht den pädagogischen Takt haben, der zu einem solchen Geschäft nötig ist. Während der Ferien braucht der Dozent Ruhe, um sich zur künftigen Arbeit vorzubereiten. Vielleicht wäre es zweckmäßig, wenn der Monarch auf jeder Universität zu diesem Behufe einen eigenen Mann anstellte, dessen Fähigkeit und Tätigkeit erprobt wären, und der als Scholarch die nähere Aufsicht des Schulwesens nach bestimmten Regeln unter sich hätte, der Gesamtheit der Professoren meldete, welche dann für sich und ihn der Oberschulkommission gehörig Rapport machte. Ein solcher Mann dürfte nur verpflichtet werden, bloß eine kurze Zeit des Jahres über irgend einen Gegenstand der physischen, moralischen oder scientifischen Erziehung eine Vorlesung zu halten.
Die Parochialschulen wird selbst der Monarch jetzt noch nicht durchsetzen können, was auch Parrot und andere wohlmeinende Enthusiasten ihm darüber vorbeweisen. Er selbst ist nicht im Stande, den ganzen Fond zu bestreiten; der Adel gibt nichts; der Bauer kann nichts geben und fühlt noch lange nicht das allgemeine Bedürfnis einer bessern Bildung. Alles was der Kaiser bis jetzt zu dessen Vorteil hat tun wollen, blieb kraftlos oder wirkt wenig.
Sklaverei läßt gar keinen Begriff öffentlicher Gerechtigkeit zu; und es ist doch die Sklaverei, was der ganze Adel so fest hält; nehmlich die Sache, denn das verhaßte Wort sucht man zu vermeiden. Das sogenannte neue Bauerngericht ist ein Mittel, wodurch der Edelmann nur eben so viel Ordnung unter seinen Leibeigenen hält, als er zu seinen Zwecken braucht. Wo ich die Beisitzer wähle und nach Gefallen ein- und absetze, beherrsche ich auch das Gericht. Das Resultat ist, daß manche Gemeinen schon laut gewünscht haben, man möchte sie doch lieber bei dem Alten lassen. Auf einer Akademie, wo rund herum solche Unsätze, denn Grundsätze kann man es nicht nennen, geübt werden, ist es freilich schwer, unbefangen Geschichte und Naturrecht zu lehren. Jedes Gute wird da Gift. Wo man das Höchste nicht haben kann, muß man sich an das Erreichbare und Örtlichmögliche halten. Wo ist es nicht der nehmliche Fall? Man hat mit Spekulationen aller Art noch so lange und so viel zu schaffen, daß es noch lange dauern wird, ehe man zur Aufstellung praktischer Vernunft im Staatsrecht kommen wird.
Das akademische Gebäude auf der Anhöhe vor der Stadt, auf dem Grunde der alten Domkirche, wird eine stattliche Erscheinung machen, und als Kirche, Bibliothek und Museum seinem Zweck entsprechen. So viel Gutes sieht man schon, daß rund umher mehrere wüste Stellen zu Gärten bearbeitet und mit Häusern bebauet werden. Ob das andere Haus gegen über als Anatomikum und Sternwarte seine Absicht erreichen wird, mögen Kenner beurteilen. Die Bibliothek ist schon ziemlich zahlreich, und muß bald ansehnlich werden, wenn man die beträchtliche jährliche Summe von fünf tausend Rubeln mit Wahl anwendet. Morgenstern lebt darin, wie in einer Lieblingsschöpfung; und der Himmel gebe ihm viel schönen Genuß für seine Bemühungen. Auch das Museum gewinnt wenigstens schon einige Bedeutung, wo Germann mit vieler Tätigkeit Seltenheiten zusammenbringt und ordnet. Freilich ist es nicht mit den Schätzen in Moskau zu vergleichen.
Die Botanik ist die Lieblingsbeschäftigung mehrerer wohlhabender Edelleute in der umliegenden Gegend. Unter andern verwendet der reiche Herr von Lipphardt auf Rathshof jährlich eine beträchtliche Summe darauf; und der Graf Münnich auf Lunia soll wirklich weit mehr als bloßer Dilettant darin sein. Der Geist der Universität und ihre Anlage ist gut; und von ihrem Kurator Klinger hat sie alle tätige Unterstützung zu erwarten: also ist wohl zu hoffen, daß sie, trotz den Schwierigkeiten, für das Reich und die Wissenschaften bald etwas wesentliches leisten werde.
Von Dorpat aus nahm ich hohen Mutes meinen sicilianischen Seehundstornister wieder selbst auf eigene Schultern und pilgerte rüstig an der Embach hinauf, links ab nach Oberpalen, wo ich schon zu Hause einen Besuch versprochen hatte. Lieber breche ich mein Bein als mein Wort; also ging ich nach Oberpalen, und das ward mir sehr leicht. Die Frühlingssonne schien genialisch warm, ohne schon zu beschweren; und ich tanzte ganz lustig einige Lieblingsstellen aus dem Virgil ab. Man fühlt sich nie mehr in seiner Kraft, als wenn man geht; und so möchte ich einmal ganz abtreten. Es muß kein herrlicheres Ende sein, als der Tod in dem Gefühl seiner Kraft.
Im roten Kruge sah es ziemlich traurig aus; aber man erbot sich doch sehr freundlich, mir zu Mittage ein Ochsenauge zu machen; weiter könne man nichts schaffen. Da ich in der esthnischen Küchennomenklatur nicht sehr gelehrt bin, wußte ich durchaus nicht, welche Art von Gericht das sein würde. Indessen, es wird doch wohl etwas eßbares kommen, dachte ich, und bestellte, ohne weiter zu fragen, frisch darauf los das Ochsenauge. Es erschien, was man auf deutsch so eine Art von Eierkuchen nennen möchte, woran ich weit mehr Geschmack fand, als an dem hochberühmten esthnischen Bierkäse, den ich nie sehe ohne an Käsebier zu denken, wie es auch wohl richtiger heißen sollte. Noch brachte man mir einen Teller voll Krebse; und nun war ich froher als an dem Tische des Erzbischofs von Agrigent. Unbekümmert um den Weg wie ein Spaziergänger, wandelte ich nun raschen Schrittes immer auf der Straße fort, bis mich der Abend überraschte, und ich an dem Pfahle sahe, daß ich sieben und funfzig Werste gemacht hatte. Da war nun rechts und links und vorwärts und rückwärts kein Haus wirtlichen Ansehens, und ich hörte etwas verblüfft von einem russischen Fuhrmanne, daß ich viel zu weit rechts über Kurristan herausgegangen sei, und sechs Werste zurück über Kawa müsse, um nach Oberpalen zu kommen. Kurristan klang mir ganz persisch, und Kawa allerliebst italiänisch. Was war zu tun? Ich hatte doch für sieben und funfzig Werste Müdigkeit in den Knochen, und der Abend war da. Ich machte also stracks mit dem Fuhrmann die Übereinkunft, daß er mich durch das Irrsal über Kurristan nach Kawa führen sollte. Das tat er, und gab mir für einen blauen Zettel eine gewaltige Schwere Kupfer zurück. Kawa in Italien ist ein gar lieblicher Ort zwischen Neapel und Salerno, auf dem herrlichsten Wege in ganz Hesperien. Wenn du in Neapel bist, und nicht wenigstens einmal über Pompeji und Kawa nach Salerno gehst, müsse dir keine Muse mehr hold werden. Hier in Esthland ist Kawa eine traurige verwaiste Gegend, so unfreundlich sie nur bei den Antihesperiden sein kann. Meine Füße taten mir von der ersten, etwas zu starken Anstrengung etwas wehe, so daß ich den andern Morgen das freundliche Anerbieten eines gelehrten Esthen, mich hinüber nach Oberpalen zu bringen, mit Vergnügen annahm. Der Mann sprach russisch, deutsch und schwedisch, außer seiner eigenen Zunge, war in Paris gewesen, und hatte sich eine Menge Qualitäten als Bedienter erworben, die er als mein Fuhrmann weiter nicht gebrauchen konnte. Er brachte ein leichtes Fuhrwerk, nach Landessitte ohne alles Eisen, hoch mit Heu bepackt, um mir einen leidlichern Sitz zu bereiten. Ich versuchte es rechts und links; es wollte nicht gemächlich werden. Das beste war, daß ich die Pitsche nahm und mich selbst in Funktion setzte. Mein Tornister war unten gehörig an der Leiter fest geschnallt, und so rollten wir mit einem kleinen Klepper in den Wald hinein. Mein Führer unterhielt mich, so gut es ihm seine Pfeife erlaubte, von seinen Reisen und seinen Erfahrungen in seinen mannigfaltigen Qualitäten. Aber was riecht denn, Freund? sagte ich und beschaute das Vehikelchen von allen Seiten. Er guckte mit, fand nichts, rauchte fort und sprach weiter. Aber der Geruch ward stärker, und nun brach die hell lodernde Flamme aus dem Heu hervor, auf dem wir saßen. Hilf, Himmel, hilf! schrie mein Vetturino aus Kawa. Hat Er mit seiner verdammten Pfeife den Brand angezündet, kann Er ihn auch löschen, sagte ich, und griff nach meinem Tornister. Aber dieser war nun zum Unglück unten fest geschnallt, die Flamme schlug hoch, und ich konnte in der Eile kein Messer finden. Ich riß mit ganzer Gewalt und riß die Riemen entzwei, und war nur froh, daß ich meine Hemden und meinen Aristophanes gerettet hatte. Dem Zollinspektor in Fondi hatte ich den Reisesack für mehrere Goldstücke nicht geben wollen; jetzt wäre es doch ärgerlich gewesen, wenn er hier in Esthland verbrannt wäre. Hilf, Himmel, hilf! schrie der Vetturino immer fort, und sahe sein Fuhrwerk jammernd in Feuer stehen. »Aber sieht Er denn zum Henker hier nicht, daß Flußwasser im Graben ist?« Nun ergriff er seine Ledermütze und schöpfte und goß Dutzende von Wasserfuhren, und ich schlug mit Stock und Hut so wacker zu, daß der Brand bald gedämpft war. Wäre es im freien Felde gewesen, wo kein Wasser war, so wäre die Telege ohne Rettung verbrannt.
In Oberpalen war ich bei einer freundlichen Familie, in einem freundlichen Hause in einer sehr freundlichen Gegend patriarchalisch willkommen, und genoß einige Tage die Wohltat des reinen Landlebens und einer feinen gebildeten Gesellschaft, unter welcher auch der alte liberale ehrwürdige Hupel sich befand, ein Mann voll heiteren Frohsinns, mit dem Gepräge echter Humanität. Man kutschierte mich dann nach Weißenstein, einem Namen ohne Ort, wo einst die Ahnherren der heutigen Erbherren unter dem Mantel einer Religion, die ausgezeichnet Bruderliebe lehret, Elend und Skalverei über ein freies Volk brachten. Der Ort konnte auch wohl ehemals nur im Sommer durch die Sumpfgegend, und nur gegen Halbbarbaren, wie die Esthen und einige Jahrhunderte nachher noch die Russen waren, als Festung gelten. Jetzt tut die Regierung manches, wieder eine Stadt zu schaffen: das ist aber in den dortigen Verhältnissen nicht so leicht. Einige Regierungshäuser, einige Krämer und Handwerker sind alles, was man unter den Überresten der heiligen Unterdrückung sieht.
Nun schlug ich den Weg nach Reval ein, da ich doch einmal so ziemlich auf der Hälfte war und die große Straße zu weit rechts lag. Hier hörte nun aber auch alle humanere Kultur auf, und in den Wirtshäusern fand man gewöhnlich nichts als die leeren Wände. Außer der Hauptstraße reist selten jemand, der nicht seinen Speisekorb und Flaschenkeller bei sich führte, so daß die ärmlichen Krüger ohne wahrscheinlichen großen Verlust nicht einmal etwas anschaffen können. Man reist also freilich unbegreiflich wohlfeil, aber auch unbegreiflich schlecht. Die Bauerhäuser sind wahre Troglodytenhöhlen. In den Wirtshäusern hat man zwar meistens eine so genannte deutsche Stube, welche zur Auszeichnung düstere geflickte Fenster hat: aber sonst ist auch nicht die geringste Bequemlichkeit; und was man mitbringt, kann man bei sauerem Bier verzehren. Ein Liefländer verzehrt gewöhnlich in einem solchen Hause nichts; er ist mit allem gehörig versorgt und gibt nur ein kleines Geschenk von einigen Kopeken für den Aufenthalt; und auch dieses nicht alle Mal. Ich konnte zum Abend durchaus nichts finden, als ein Stück altes hartes ungekochtes Pökelfleisch, das mir denn nach dem herrlichen Tische, den ich seit dem Zuge in Polen bisher wieder gehabt hatte, nicht sonderlich behagen wollte: und gegen das hiesige Bier war das in Polen mit Pflaumen und Branntwein angemachte noch Nektar. Doch hatte ich mein eigenes Zimmer und eine Pferdedecke zur Erwärmung; denn die Nächte waren noch empfindlich kalt. In der andern Abteilung schlief der Fleischer Elring aus Reval und ein Schneider, der Exküster aus Karkus. Der Schneider Exküster hatte durch seine Bekanntschaft und Industrie den andern Morgen für zehn Kopeken hundert Krebse herbei geschafft, die natürlich auf meine Rechnung kamen, und womit ich sodann großmütig das Triumvirat, den Metzger, den Küster und mich selbst bewirten konnte. So wohlfeil kann man den Kredit der Großmut wohl nirgends kaufen; und die Krebse gehörten wirklich zu den besten, die ich in meinem Leben gegessen habe. Die Qualität des gestrigen Abendbrots mochte auch wohl dem heutigen Frühstück nichts schaden. Der Fleischer blieb zurück bei seiner gehörnten Gesellschaft, und der Herr Exküster schlenderte mit mir fort, und erzählte mir aus seinem reichen Vorrat in einigen Stunden sogleich einige Dutzend Skandale der Gegend. Besonders beschwerte er sich über den Pastor Seeburg, den Grafen Dunden und den Herrn von Siewers, die ich, nach dem Ton seiner Anklage zu urteilen, bei mir sogleich rechtfertigte. Der Kerl soff Branntwein wie drei Kosaken, radbrechte Latein wie ein abgesetzter Küster, räsonierte wie ein Unwissender und Dummkopf, und ging jetzt als Gärtner eine Anlage zu einem englischen Park zu machen. Besonders drollig war seine Verteidigung wegen seiner Absetzung; denn es ging aus der ganzen Erzählung hervor, daß der Kerl gelegenheitlich Unterschleif mit den jungen Esthinnen getrieben; ein Privilegium, das der Adel mit keinem Küster teilen will.
In Woit, wo ich die zweite Nacht schlief, war der große weitläufige Gasthof wieder eben so wüste und leer; und ich würde wieder eben so übel gefahren sein, wenn ich nicht von ungefähr einen Bekannten meiner alten Bekannten, einen Herrn von Stakelberg, dort angetroffen hätte, der sich ritterlich meiner annahm. Sodann kutschierte ich, weil ich mir in einer Steingegend den Fuß vertreten hatte, etwas lahm mit einem Fuhrmanne in Reval ein, und wandelte oder vielmehr hinkte zu Herrn Stolzenwald. Ein gutes Zimmer und eine gute Mahlzeit taten mir recht wohl. Mein Aufzug mit dem Tornister mochte doch wohl den Leuten etwas problematisch vorgekommen sein; man ließ mich nachher liegen, ohne sich einen Deut weiter um mich zu bekümmern. Das Vorzimmer war eine Billardstube, wo beständig großer Lärm von allerlei Publikum war. Du mußt wissen, ich habe seit mehr als zehen Jahren eine Koutusion am linken Fuße, wodurch die Bänder eine Art von Schwäche bekommen haben, die mir jeden Fehltritt empfindlich macht. Die beste Stärkung ist nun Gehen; und ich pflege zuweilen wörtlich wahr zu sagen, ich muß nur einige hundert Meilen zu Fuß gehen, weil ich lahm bin. Das Stauchen ist indes eine verteufelte Sache. Mein Fuß war sehr geschwollen, und schmerzte fürchterlich. Ich hatte mir einige Mal ein warmes Bad bestellt; niemand erschien wieder. Ich rief, ich lärmte, ich polterte, ich schrie sogar; niemand hörte. So ging, oder vielmehr so lag es von früh sieben Uhr bis Abends gegen fünfe; da ermannte ich mich an meinem Rohrstocke, hinkte mit großer Anstrengung heraus und hielt in meinem Ärger eine etwas starke Epanorthose der Humanität. »Bin ich denn unter die Irokesen geraten, daß ein ehrlicher kranker Kerl in einem öffentlichen Hause nicht die gewöhnlichen Bedürfnisse des Lebens für seinen Zustand haben kann? Soll ich zehen, soll ich zwanzig Dukaten Sicherheit wegen der Zehrung stellen? Das will ich: aber man schaffe mir doch wenigstens fremde Bedienung, wenn keine im Hause ist. Es ist ja unverantwortlich; es ist ja unmenschlich.« Ich drückte mich im Ingrimm wohl noch härter aus. Die Gesellschaft mochte doch aus meiner Wortfügung und der Art sie zu sagen, schließen, daß ich nicht so ganz ein Burlak sein könnte. Man half mir mit dem Nötigen, und ich hatte nun gar nicht mehr Ursache zu klagen. Herr Stolzenwald hatte gar keine Schuld. Er beschäftigte sich in seinem Garten; und seine Leute hielten mich wahrscheinlich gar nicht für einen Menschen, mit dem man sich viel beschäftigen müsse. So geht es oft in Gasthäusern. Die folgenden Tage erhielt mein Name einige Komplimente aus der Stadt, und meine Person dadurch einen beträchtlichen Zuwachs von Höflichkeit zu Hause. [...]
Sippola, den 28. Juli
Ich wette hier mein bestes Stück Lachs aus der Woxa und einen ganzen Korb voll Mamurami, du weißt nicht, in welchem Winkel der Erde Sippola liegt; und weder Büsching noch Schlözer noch Gaspari können dir helfen. Höre also, Sippola ist ein gar feines Dörfchen in dem nordischen Paradiese der Lappen Russisch Finnland, etwas aus dem Wege nordwärts, zwischen Wilmanstrand und Friedrichsham. Die Länge und die Breite habe ich nicht gemessen: ich kann dir also nur davon sagen, daß herrliche Beeren da wachsen, daß das Korn noch hohe Wellen schlägt und daß man sich ein noch ziemlich idyllisches Haberrohr schneiden kann; welches mehr ist, als du vielleicht in der Nachbarschaft der Lappen vermutest.
Von den Theatern habe ich in Petersburg nur noch das italiänische gesehen, welches auch wohl das beste ist. Es war ein Sänger dabei, wie ich ihn wohl noch nie gehört habe. Indes er soll jährlich vierzehn tausend Rubel erhalten; dafür läßt sich auch etwas Klarheit und Stärke und Wendung in der Stimme erwarten. Die Deutschen habe ich nicht gesehen, weil alle meine Freunde einstimmig erklärten, daß sie nicht viel Gescheites nicht sehr gescheit gäben. Miré verlor eben wegen seiner Unordnung das Direktorium: nun hofft man von dem neuen Unternehmer, als einem Manne von Kenntnissen und Geschmack, etwas Besseres. Die Russen sahe ich nicht, weil ich bald hier bald da war und immer die Zeit versah. Es tut mir jetzt ein wenig leid; denn sie sollen treffliche Mimiker sein, und einige Nationalstücke mit viel Geist und Leben aufführen.
Herr Pinnow versah mich zum Abschied freundschaftlich mit einigen guten Mitteln gegen schlechtes Wasser, und eine Gesellschaft begleitete mich in einigen Wagen bis Pergola, wo ich mit einer eigenen sehr gemischten Empfindung das letzte Abendmahl mit meinen dortigen Freunden hielt. Ich denke immer mit dem unbekannten Etwas, das man Herz nennt, längst abgeschlossen zu haben; und alle Augenblicke spielt mir der Kobold noch einen Streich. Das kleine herrliche Feuerwerk, das einige Offiziere zufällig ihrem General dort zum Geburtstage gaben, half mir über die trübe Stimmung der letzten Stunden hinweg. Wer weiß, ob ich je die guten Leute hier wieder sehe, die mich so brüderlich aufgenommen haben. Die Wagen rollten spät nach Petersburg zurück; ich packte die Proviantxenien der nordischen Hospitalität in meinen Reisesack, und quartierte mich noch an der Hand der letzten Begleiter bei einem wildfremden Finnen ein. Meine Seele war voll Bewegung, die Stube war im Juli geheizt und voll Rauch; alle Augenblicke glaubte ich ein Dutzend Tarakanen zu hören und schlief — so gut nicht wie gewöhnlich. Es war überdies jetzt noch die Zeit, wo es in dieser nördlichen Höhe ewig nicht Nacht werden will; und es kommt mir vor, als habe ich etwas von der Idiosynkrasie, daß ich nur die Nacht recht gut schlafen kann. Die Nächte sind aber dort in dieser Zeit so tagähnlich, daß wir in Petersburg um zwölf Uhr die Mitternacht im Garten ohne Licht einander ohne Schwierigkeit die Hamburger Zeitungen vorgelesen haben. Trans Suionas, sagt Tacitus, aliud mare pigrum ac prope immotum, quo cingi cludique terrarum orbem hinc fidas, quod extremus cadentis jam solis fulgor in ortus edurat, adeo clarus ut sidera hebetet. So sehr verdunkelt er sie, daß ich Myops gar keine Sterne gesehen habe. Die Abendröte fließt mit der Morgenröte zusammen. Die ersten Nächte kam mir das recht angenehm vor; aber mein Auge ward des immerdauernden Lichts bald müde, und vermißte die schöne Abwechselung der vaterländischen Sommernächte.
Den andern Morgen wandelte ich nun gutes Mutes, links bei der alten Schanze vorbei, immer die Straße fort nach Wiburg zu. Die drei Tage von Petersburg nach Wiburg, zwanzig Meilen, wurden mir sehr schwer; denn es war unerträglich heiß. Der Schweiß troff mir vom Schedel, mehr als irgend jemals, als ich mehrere Stunden mit dem Bataillon unter dem Gewehr stand und nach der Trommel mit Händen und Füßen arbeitete. Das Newawasser wollte mir in Petersburg durchaus nicht behagen, ich mochte versuchen so viel ich wollte. Es ist rein und hell wie Krystall, aber über alle Begriffe weich; und ich bin immer an hartes Wasser gewöhnt gewesen. Die feineren Biere sind zu stark, und die übrigen fast alle mit schlechten Kräutern angemacht, vorzüglich mit wildem Rosmarin. Das Physikat sollte billig auf diesen Artikel der medizinischen Polizei mehr Aufmerksamkeit wenden. Meine Zuflucht waren also die verschiedenen Arten von Quas, oder Wein zu Wasser, wo ich Quas oder Kißlestschie nicht haben konnte. Nun hatte ich mich auf das finnländische Wasser gefreut: denn ich wußte, Finnland sei gebirgig, und glaubte deswegen von vorn schließen zu können, wo Berge wären, müßte vieles und gutes Wasser sein. Da hatte ich mich nun aber sehr geirrt. Denn obgleich ganz Finnland fast nur eine große fortlaufende Granitschicht ist, so ist doch das Wasser höchst selten. Ich habe die zwanzig Meilen von Petersburg bis Wiburg nur einen einzigen kleinen guten Bach, und nur einige Werste vor der Stadt selbst einige sehr schöne reiche Quellen gefunden. Die letzten waren für mich eine wahre Nektarschwelgerei. Die übrigen Flüsse kommen alle aus Sümpfen, und haben rotes, faules, ekelerregendes Wasser. Der Granit ist vielleicht zu hart, um Regenwasser einzunehmen und es geläutert in Quellen weiter zu fördern. Es läuft alles sogleich in die Moorgegenden herab, wo es noch mehr verdirbt und fast ganz unbrauchbar wird. Ich habe zuweilen stundenlang geschwitzt und gearbeitet und lechzend gedurstet. Zuweilen mußte ich mich doch entschließen, ein Verbesserungsmittel bei dem blutroten Wasser anzubringen, und sodann mit zugehaltener Nase zu trinken, eben so wie ehemals auf den englischen Transportschiffen. Ich lief einmal wohl eine halbe Stunde in einer Bergschlucht lechzend herum, in der Voraussetzung, der Lokalität nach müsse hier durchaus Wasser sein: denn ein alter Wanderer kann, wie Moses und Alexander, so etwas sogleich aus der Lage sagen, ohne deswegen eben förmlich Ansprüche auf Prophetenwesen zu machen. Endlich fand ich auch wirklich ein Quellchen unter einem hohlen Baumstamme, und war froher, als ob mir der Vesuv alle seine frommen Tränen und Epernay alle seine Repphühneraugen gegeben hätte.
In Wiburg zog ich, nachdem ich meine Polizeisachen abgemacht hatte, in dem italienischen Gasthause ein. Niemand war zu Hause, als ein kleines Mädchen von ungefähr sechs Jahren, die mich erst furchtsam, dann ängstlich, dann schluchzend ansah, und endlich laut zu weinen anfing. Es ist niemand zu Hause, sagte sie; mein Vater ist in Petersburg, meine Mutter ist ausgegangen; Sie sollen nicht hier bleiben, Sie dürfen nicht hier bleiben. Weiß der Himmel, was ich für einen verdammten Gesichtswurf haben muß; es ist mir oft so begegnet, und je freundlicher ich hier das Mädchen anzusehen glaubte, desto heftiger weinte sie. Ich legte ruhig meinen Tornister ins Billardzimmer, gab dem Träger sein Trinkgeld, und wartete was kommen würde. Da kam denn auf das Weinen der Kleinen ein großes Mädchen, eine Art von Aufwärterin, die mir auf mein Anbringen ganz freundlich sogleich ein ziemlich gutes Zimmer anwies, welches mir nach einem dreitägigen Fußzuge durch die Wüste Berseba, ohne alle Bequemlichkeit, bei schlechtem Wasser und schlechtem Brote, sehr gemütlich war. Von Pergola aus ist Krasno Selo, ein anderes als bei Petersburg auf der andern Seite, der einzige Ort, den man noch mit Ehren ein Dorf nennen kann: die andern sind meistens nur einzelne zerstreute Hütten. In Krasno Selo, wo ich gegen Abend eintraf, war alles in Lärm und Aufruhr, nicht etwa wegen Revolution, sondern weil sich eben ein Bär in der Nähe hatte sehen lassen; und alles griff zu Flinte und Spieß und Stange, um den zottigen Gast zu bewillkommen. Zwei Soldaten fangen mich auf, mit ihnen noch einige Werste bis Nowa Derebna zu gehen. (Neudorf.) Hier war dann neben einer Kabacke auch ein Traiteur; das klang gar fein, und ich fand wirklich auch ein Zimmer, das für Finnland hell und freundlich genug war. In Esthland auf dem Lande wäre es ein Louvre gewesen. Nachdem ich die Soldaten mit Eierkuchen bewirtet und in die Kabacke abgefertiget hatte, legte ich mich ruhig schlafen, unter einen Schafpelz, der dort auf einer Matratze lag, wie ich glaubte zu meinem Behuf. Zuschließen konnte ich nicht; denn man ist hier sehr patriarchalisch und hat kein Schloß vor den Türen. Ich mochte schon einige Stunden geschlafen haben, da zupfte mich ein Kerl für einen Finnen freundlich genug an dem Arme. Was willst du, Freund? fragte ich russisch. Ich will hier schlafen; war die Antwort. Aber ich schlafe schon. Aber es ist mein Bett, sagte der Kerl. Was war zu tun? Wir mußten wohl freundschaftlich teilen. Ich überließ ihm die Matratze, nahm den Schafpelz und quartierte mich in einem andern Winkel fest auf dem Boden, nachdem ich mir gegen die feindlichen Tarakanen gehörig die Ohren verbunden hatte. Die Tarakanen sind nehmlich die nordischen Taranteln, eine Art von Insekt, vor dem man sich gewaltig fürchtet; nehmlich die feine Welt, der gemeine Mann achtet es nicht sehr. Eine größere Spezies davon nennt man Prussaky, Preußen; und ist der festen Meinung, diese seien erst im siebenjährigen Kriege mit der Armee von dort gekommen. Die Erzählungen davon sind abenteuerlich und unterhaltend genug. Den andern Morgen hatte ich bei der Bezahlung nur Silber, und meine alte Wirtin wollte den Rubel nur zu achtzehn Kopeken Agio annehmen: und da ich so gutwillig war, gab sie mir endlich gar nur zehen, mit der Versicherung, sie habe kein Kupfer mehr, und der Rubel gebe hier überhaupt nur funfzehn Kopeken. Das freute mich, wenn auch die Frau log, wie ich gar nicht zweifle. Der Kaiser Paul wollte es mit Strenge und Ukasen zwingen, und das Papier ward immer schlechter. Der Kaiser Alexander läßt die Sache gehen und führt Wirtschaftlichkeit ein; und das Papier verliert nun schon nicht mehr alsProzent. In Moskau und der dortigen Gegend sieht man fast lauter Silber und wenig Papier; aber das Papier steht dort eben so wie in Petersburg. Mich wundert die Ausprägung des Kupfers in Rußland; denn es ist so wohlfeil ausgemünzt, daß man überall viel Mühe hat zu verhindern, daß es die Kupferschmiede nicht wieder verarbeiten. Es könnte mit weit mehr Vorteil verkauft werden, als es geprägt wird. Den Grund dieses Verfahrens kann ich nicht begreifen. Anderwärts ist man mit der Kupfermünze aufmerksamer und weiß den Gewinn besser zu berechnen. Vielleicht ist es in den russischen Münzstädten tiefer im Reiche so wohlfeil, daß man es aus Billigkeit nicht anders schlagen will.
Ich war den andern Morgen in Wiburg noch nicht aufgestanden, als mich schon Herr Tappe, Professor am neu errichteten Gymnasium, aufsuchte, und in seine Behausung führte. Da ich mir vorgenommen hatte, einige Tage in Wiburg zu bleiben und meine Füße, die ich mir in der Hitze wund gelaufen hatte, etwas ruhen zu lassen, nahm ich sein Anerbieten mit Vergnügen an, und pilgerte bei einem Bruder in Apollo ein. Wiburg, das ehemals meistens nur von Holz war, ist seit dem letzten Brande fast ohne Ausnahme von Stein wieder aufgebaut worden, und hat eine ganz artige Lokalität. Es liegt von allen Seiten ziemlich angenehm, ist klein und nett und empfahl sich bei mir sogleich durch sein gutes Brunnenwasser. Der Eingang zur See durch die Scheeren bis in die Stadt muß nicht ohne Schwierigkeit sein; aber desto sicherer ist sodann der Hafen. Der Handel hat sehr abgenommen, seitdem die Krone das Holzfällen und Brettschneiden einschränkt. Diese Maßregel scheint aber auch ziemlich nötig zu sein; denn ich habe auf meinem ganzen Wege nur sehr wenig Baumstämme gesehen. Das jetzige Holz ist alles klein und schwach. Worüber man sich aber bei der Einschränkung am meisten, und vielleicht nicht ganz ohne Grund, beklagt, ist, daß man überall noch den vollen Mühlenzins bezahlen muß; ob man gleich an den meisten Orten gar keine Bretter schneiden darf. Einen eigenen Handelszweig, den ich überall für gute Finanzerei, aber schlechte Staatsökonomie halte, fast eben so wie den Tabak, ist der Zichorienkoffee. Der hiesige Preußische Konsul, Herr Hartmann, wenn ich nicht irre, hat den Anbau dieser Pflanze seit einiger Zeit mit aller Anstrengung betrieben und das Produkt für sich mit großem Vorteil in Umsatz gebracht. Ich weiß nicht, ob der Boden nicht weit besser Korn und Kartoffeln gäbe, zumal da der Brotmangel hier nicht selten und tragbare Erde eben nicht sehr im Überfluß ist. Was möchten wohl die Koryphäen der schönen griechischen Galanterie aus der goldenen Zeit, Aspasia, Alcibiades und Artistipp dazu sagen, wenn man sie mit dem schwarzbraunen Tranke bewirtete? Mich deucht schier, wenn sie es nicht für eine verdorbene Suppe vom Eurotas hielten, sie würden glauben, Charon habe eine Probe vom Kozyt herauf geschickt.
Der reichste Gelehrte von Profession auf dem festen Europa ist jetzt wohl der Dichter und Redner Nikolai, der sich von Petersburg hierher gezogen hat, um die Jahre der Ruhe so philosophisch als möglich zu genießen. Monrepos, ein Gut ganz nahe vor dem Tore der Stadt, das er besitzt und bewohnt, ist vielleicht das lieblichste Plätzchen, das man im ganzen Norden einige Grade auf und ab finden kann. Die Natur scheint es zum Feenaufenthalt irgend eines freundlichen Agathodämons gemacht zu haben; und es hat seit einigen Jahren unter dem jetzigen Besitzer an Verschönerungen aller Art unendlich gewonnen. Der Eigentümer lebt darauf mit nordischer Liberalität, und genießt die Achtung der ganzen Gegend: und es ist kein kleines Vergnügen, einen Mann, wie er ist, über die literärischen und politischen Erscheinungen des Nordens sprechen zu hören.
Von hier aus machte ich eine kleine Ausflucht, den Wasserfall bei Imatra zu sehen, wo sich die Woxa über eine halbe Werste lang, hier und da furchtbar steil, durch ein enges Granitbett herabreißt. Die Erscheinung ist einzig in ihrer Art und machte ein betäubendes Geräusch, mehr als ich bei Schafhausen und Terni gefunden habe, obgleich das Wasser jetzt noch sehr niedrig stand. Die Woxa hat hier an Masse ungefähr so viel, als die Elbe bei Außig, ob sie gleich etwas breiter ist. Die Saima, aus welcher sie und mehrere Abteilungen des Kymen kommen, ist ein Mittelding von See und Fluß, mit vielen Gruppen malerischer Inseln besäet, die besonders bei Wilmanstrand eine Aussicht machen, die einer Schweizergegend gar nichts nachgibt. Ihr Ursprung soll noch nicht gehörig bekannt sein; ganz oben wohnen Lappen, und sie soll aus den ganz nördlichen Gegenden von Norwegen herunter kommen. Ihr Wasser ist außerordentlich klar und rein, aber ganz weich, wie das Newawasser: kein Wunder, da es durch den Ladoga die Newa mit bilden hilft. Unten am Einfluß in den Ladoga sind noch einige Wasserfälle, aber nicht von der Bedeutung wie hier bei Imatra. Ich blieb mit meinem Gefährten, Herrn Purgold bei dem Gymnasium in Wiburg, einem wackern talentvollen jungen Manne, nicht weit vom Falle am Ufer des Flusses die Nacht, und ging den andern Tag über Wilmanstrand zurück.
Alle Städte hier im Russischen Finnland sind Festungen, und das Land gewinnt dadurch überall ein ziemlich kriegerisches Ansehen; wohl mehr als gut ist. Die Finnen sind verhältnismäßig zu ihren Stammbrüdern, den Esthen jenseit des Meerbusens, eine offene, feine, wackere Nation, deren Charakter aber freilich nicht ausgezeichnete Energie ist. Das Land hat durchaus seit der russischen Besitznehmung eher verloren, als gewonnen; ein Phänomen, das sich leicht erklären läßt. Dessen ungeachtet herrscht, in Vergleichung mit den Esthen und Letten, hier noch ein Grad von Kultur und persönlichem Wohlstand, den man auf dem Lande an der Düna und der Embach vergebens sucht. Der Landmann wird wahrscheinlich dort durch alle wohltätig scheinende und wirklich so gemeinte Verordnungen der Regierung wenig gewinnen; so wie er hier in Gefahr ist, täglich immer mehr zu verlieren. Von der Eigenmacht und der Bedrückung der kaiserlichen Beamten und der größeren Machthaber erzählt man auch hier überall empörende Beispiele, mit allen nötigen Belegen und Beweisen. Katharina die zweite hatte die finnischen Bauern stets in Verdacht, daß sie heimlich schwedisch gesinnt wären. Das ist nun wohl kein Wunder, da sie der willkürlichen Bedrückung so sehr Preis gegeben werden. In Schweden herrscht Humanität, und es geht gut; hier will man mit der Peitsche treiben, und es geht schlecht. So wurde einem Bauer vor einiger Zeit ohne Schonung durchaus kein Aufschub der Fronarbeit gegeben, ob er gleich — nur seinen Vater begraben wollte. Ärger kann man wohl kaum die Menschlichkeit mit Füßen treten. So wenig vermag selbst ein Fürst, der ein Genius des Wohlwollens ist.
Hier in Sippola stehe ich auf einer Felsenspitze und überschaue unter mir im Tale vier kleine Seen, deren Ufer mit kleinen Dörfern und Wiesen und wogenden Fruchtfeldern umzogen sind.
Finnland ist eine ungeheuere Granitschicht, zwischen welcher sich hier und da schöne fruchtbare bebaute Niederungen hinziehen. Das soll so fort gehen bis an den bothnischen Meerbusen: nur sind die Schweden aus politischen und psychologischen Gründen ordentlicher und fleißiger. Das Land hier herum ist das Land der Beeren, deren es eine Menge, bekannte und unbekanntere hat. Unter die letzten gehören die oben erwähnten Mamurami, eine Art kleiner rötlicher Beeren, die wegen ihrer aromatischen Natur berühmt sind, für die nordischen Ananas gelten und von den Schmeckern der Residenz häufig in Anspruch genommen werden. Sie wachsen nur erst wieder in Sibirien, und die Russen nennen sie vorzugsweise Knäschniky, Fürstenbeeren. Du begreifst also wohl, daß sie etwas mehr, als gewöhnliche Brombeeren sind, zu denen sie übrigens gehören. Mein Wirt, der Hofrat Dähn, Schulinspektor des Friedrichshamer Kreises, ein freundlicher sehr unterrichteter Mann, tut alles Mögliche seinen Gast zufrieden zu stellen; und ob ich es bin, das mag dir meine Genüglichkeit sagen.
Morgen pilgere ich über Friedrichsham nach dem neuen Kymengorod, und so weiter über Aberfors nach Abo und Upsala, um doch wenigstens den Saal zu sehen, wo Linné lehrte.
Unserm Werner in Freiberg bringe ich ein Stück roten Quarz aus Finnland mit, der hier für eine Seltenheit gilt: ob er es wirklich ist, mögen Kenner bestimmen. Der Generalgouverneur Meyendorf, dessen Gemahlin man in unserm Vaterlande während ihres dortigen Besuchs nach Verdienst zu schätzen nicht unterlassen hat, schickt es durch mich als ein Zeichen der Achtung und Erkenntlichkeit, und ist gesonnen der hiesigen Seltenheiten noch mehr zu senden.
Jetzt studiere ich zu meiner Durchreise schwedisch wie ein Schwede. Zu Ende des Oktobers längstens bin ich wieder im guten Vaterlande, das bei allem, was man wohl anders wünscht, doch noch ein sehr freundliches Stückchen Erde ist. Gruß und Kuß und Freundschaft. [...]
Stockholm, den 16. August
Von Abo aus hat man noch einige Stationen bis an das Wasser des Bothnischen Meerbusens, über den man sich setzen lassen muß, wenn man nicht über Wasa und Torneo oben herum reisen will. Acerbi gibt die Seereise im Winter, auf dem Eise von Grißleham bis herüber ans finnländische Ufer, nur auf neun Meilen an: da kann ich denn seinen Weg nicht begreifen. Ich will dir hier die Wasserreise hersetzen, wie ich sie gemacht habe, und wie sie gewöhnlich alle russische Kuriere machen, die nicht des Wetters wegen über Torneo gehen müssen.
Von Helsing an dem finnländischen Ufer, zu Wasser über Turwessi nach Wartsala, 2 Meilen schwedisch. Desgleichen über Wattn Skiftet nach Brando 2½ M. S. Desgleichen über Lappwesi nach Kumlingen 2½ M. S. Desgleichen über Delet, nach Wargata 3¼ M. S. Desgleichen nach Bomarsund 1 M. S. Zu Lande nach Skarpans 1 M. S. Zu Lande nach Haroldsby, Emkarby, Frebenby 3 M. S. Halb zu Lande halb zu Wasser nach Eckeroe 1¼ M. S. Über Alandsholm zu Wasser nach Grißleham 7 M. S. Nun zähle einmal zusammen, wie viele Meilen heraus kommen. Ich könnte dir wohl die ganze etwas unbekannte Tour von Petersburg nach Stockholm geben; aber es ist entsetzlich langweilig, dergleichen Zeug der Länge nach aus dem Tagebuche zu schreiben. Du hast genug an dem Pröbchen durch die Inseln. Von Stockholm aus ist der Weg in mehreren Reisebüchern angegeben.
Die Fahrt über den Meerbusen ist gar nicht unangenehm, wenn man ein guter Elementer, nehmlich an das Element gewöhnt ist. Ich nahm mir Zeit und habe zwei Nächte ganz ruhig bei den Ichthyophagen geschlafen. Mich deucht, ich muß auf der Überfahrt zum wenigsten zweihundert Inseln gesehn haben, größere und kleine, fruchtbare und unfruchtbare, bewohnte und öde. Man windet sich oft durch ein sonderbares Netz von Inseln hin, die niemand als Möwen zu Besitzern haben. Als ich von Lappwessi ausfuhr, war es schon ziemlich spät; die Sonne ging bald golden unter, und der Mond silbern auf. Meine Gondoliere waren zwei alte wackere schwedische Matrosen, die Weltteile gesehen hatten, und ihren beiden jungen Kameraden von ihren Fahrten erzählten. Die Wirkung der späten Abendröte und des fast vollen Mondes auf der spiegelglatten stillen Wasserfläche zwischen unzähligen Granitinselchen, die nur hier und da einiges Gestrüppe hatten, war außerordentlich magisch. Es war so hell, daß wir auf einer von den Inseln, wo wir zur Pause anhielten, Erdbeeren suchen konnten, die jetzt hier noch herrlich dufteten. In Kumlingen blieb ich; und es war auf der kleinen Insel so freundlich, als es nur in einem Dörfchen am Zuger See sein kann. Überall hat man ein gutes reinliches Bett, überall ohne Erinnerung sogleich frisch überzogen; eine Wohltat, die man in unserm Vaterlande nicht einmal in allen Städten findet. Von Kumlingen nach Wargata war eine große Wasserfläche von ¼ M. S. Das Wetter war nebelig und kalt, der Sturm blies stark, die See ging hoch. Ich hatte diesmal drei Kerle und einen jungen weiblichen Matrosen, wie das vorher schon oft der Fall gewesen war. Die Fahrt mochte dem Mädchen zu heftig werden: das Wasser schlug reichlich in das Boot, und die Heldin ward seekrank durch alle Instanzen. Mir tat das fast wohl; denn nun konnte ich doch auch sagen, daß meinetwegen ein Mädchen krank geworden sei, welches mir nun nicht leicht zum zweiten Male begegnen wird. Vor mehrern Jahren hat mir zwar eine unserer schönen Landsmänninnen etwas ähnliches versichern wollen; ich fand aber nachher Ursache, es nicht zu glauben.
Auf einer andern Station der nehmlichen Fahrt ward sogar ein Matrose seekrank. Dabei setzte ich mich denn ganz ernsthaft in meine Behaglichkeit und freuete mich, daß mir das Element nichts anhaben konnte; es müßte mich denn ganz verschlingen, wie es wirklich einige Mal drohte. Die Überfahrt ist nicht ganz ohne Gefahr, in lauter offenen Booten, wo die Windstöße wohl zuweilen Unglück anrichten können. Zwischen Bomarsund und Haroldsby steht das alte bekannte Schloß Kastelholm als eine stattliche Ruine; und rund umher sind die Inseln äußerst fruchtbar an schönem Getreide. Vorzüglich wächst in Eckeroe Gerste und Korn in seltener Güte. Von Eckeroe nach Grißleham ist die größte Station, sieben Meilen. Der Wind war äußerst widrig und sehr stark, und die Leute machten Schwierigkeit auszulaufen. Ich hatte sechs Matrosen; und noch zwei Gehülfen um nur aus dem Hafen zu kommen. Mitten auf der See begegnete mir ein Postschiff: die Leute legten mit vieler Mühe in einer kleinen Bucht auf einer kleinen Insel an, und wechselten. Die Post ging nach Eckeroe mit meinem Boote, und das Postschiff nahm mich ein nach Grißleham. Drei Thaler waren als das Fährgeld im Posthause zu Eckeroe angesetzt; und ich mußte durchaus achthalb T. bezahlen. Das müßte sein, meinten alle ohne Ausnahme, und bekümmerten sich nicht einen Pfifferling um das Postbuch in Eckeroe. Ich zahlte; denn wie hätte ich anders den Prozeß hier im Sturm auf der kahlen Felseninsel im bothnischen Meerbusen endigen sollen? Die Skandinavier hatten mich ohne Protest in den Händen. Ob das rechtlich ist, mögen sie mit dem Postbuche in Eckeroe ausmachen. Ich fand die Bezahlung freilich nicht zu hoch, und hätte dafür nicht halb so weit gefahren: aber es soll nur niemand etwas wider Ordonnanz tun.
Als ich nun so einsam auf meinem Tornister da saß, und von Hallifax bis Syrakus manche Reise noch einmal reiste, und manche Stunde noch einmal lebte, blieb ich, wie wohl schon einige Mal geschehen war, bei Schiller und der Katastrophe seines Todes stehen, der mich allerdings in Petersburg ungewöhnlich überrascht hatte. Ich zog mein Taschenbuch, dachte weder an widrige Winde noch an die Skandinavier und unvermerkt lagen die Zeilen auf dem Pergamentblatt, die ich dir hier als eine freundliche Nekropompe eines Mannes gebe, der uns beiden oft großen Genuß verschafft hat. Daß die Verse hier unter dem Getöse der Wogen geschrieben wurden, ist vielleicht, nächst ihrer Wahrheit, das einzige, was ihnen einigen Wert geben kann.
Wir erzählten traulich und durchliefen
Noch einmal das Leben Jahr für Jahr,
Da erschien ein Freund, und seine tiefen,
Hohlen, ernsten Trauertöne riefen
Uns die Botschaft, die gekommen war.
Schiller ist gestorben! Alle schwiegen
Drei Minuten feiernd, bis empor
In des Schmerzes schweren Atemzügen
Unserm Liebling Totenopfer stiegen,
Und die Pressung ihr Gewicht verlor.
Schiller ist gestorben! scholls in allen
Zirkeln an der Newa auf und ab,
Von dem Marmor in den Kaiserhallen.
Freund, so schöne Blumenkränze fallen
Selten nur auf eines Dichters Grab.
Aber selten heiligen die Musen
Einen Geist auch so sich zum Altar,
Wohnen himmlisch so in einem Busen,
Wie vom Griechen bis zu dem Tongusen
Unser Liebling stets ihr Liebling war.
Von dem Rheine bis zum Oby haben
Tausende sich oft durch ihn erfreut.
Reicher sich gelebt durch seine Gaben,
Die er, ihren Seelendurst zu laben,
Unerschöpflich um sich ausgestreut.
Mächtig klang dem Delier die Laute,
Wenn er ihre Saiten Schillers Hand,
Ihre Lieder seiner Brust vertraute;
Und die dichte stille Menge schaute
Dann durch ihn sich in das Geisterland.
Seine Zauber öffneten die Pforte,
Daß der Blick in neue Welten ging;
Blumen schuf er, wo die Flur verdorrte,
Und der Sturm beflügelte die Worte,
Die er flammend von dem Gott empfing.
Groß und mit der Tugend hohem Mute,
Die den Männerwert in Lumpen ehrt,
Sprach er kühn und offen für das Gute,
Unbekümmert ob der Tor verblute,
Der vom Mark der stillen Einfalt zehrt.
Wem nicht er des Himmels Götterfunken
Aus des Wesens letzter Tiefe schlägt,
Wenn er göttlich singt und feuertrunken,
Bleibet, in des Stumpfsinns Nacht versunken,
Zu den Seelenlosen hingelegt.
Liebenswürdig war der Mann als Dichter;
Und der Dichter es noch mehr als Mann.
Glücklich wer wie er so viel Gesichter,
So viel Herzen, auch als strenger Richter,
Auf den guten Weg erheitern kann.
Schiller wird mit seinem Posa leben;
Leben, wenn der Undank ihn vergißt.
Niemand kann ätherischer uns heben,
Niemand besser zu genießen geben,
Was der Silberblick des Lebens ist.
Der Wind hatte sich während meiner Nekropompe etwas gelegt und gewendet, und ich kam noch zeitig genug in Grißleham an.
Wenn man den ganzen Tag recht tüchtig auf den Wogen herum geworfen ist, und dann eine gute Suppe, schöne frische Schollen, frisches Knackabroe, und zum Dessert ausgesuchte Erdbeeren findet, so kann man wohl mit der Landung zufrieden sein: und ich war es.
Hier sagte mir der Postmeister, ich müßte dem Bauer durchaus nur sechs Schillinge für das Pferd die Meile geben: aber durchaus bestand man auf zwölfen. Wie ich das zusammen reimen soll, weiß ich nicht. Ich finde zwölf Schillinge freilich noch billig genug, und ich habe nachher erfahren, daß es die jetzige Taxe ist: aber wie konnte der Postmeister das andere sagen? Er ließ sich übrigens, verhältnismäßig seine Mahlzeit selbst teuer genug bezahlen.
Nun fuhr ich rechts ab, über Ahlby und Broe nach Upsala. Dieses ist zwar nur eine Nebenstraße; aber sie ist auch durchaus gut. Auf den Inseln des bothnischen Meerbusens hatte ich in allem drei Kirchen gesehen; hier standen die Kirchen ziemlich dicht; und die Kultur des Bodens war musterhaft gut, vorzüglich bei Ahlby. In Petersburg hat man einige Eichenpflanzungen, die wohl älter sein müssen, als von Peter dem Ersten, wie man vorgibt. Man sagte mir dort, ich würde in Russisch Finnland wenigstens eine Menge Eichengestrüppe finden: aber trotz aller Aufmerksamkeit hatte ich bis jetzt weiter kein Eichenblatt gesehen. Birken und Erlen waren das gewöhnlichste Laubholz: nicht weit über Abo oben sahe ich zuerst wieder Haselstauden. Desto erfreulicher war mir hier die Erscheinung der Eichen, die von Grißleham an sich , sogleich in Menge und ziemlicher Vollkommenheit zeigten.
In Edingen, einer Station zwischen Grißleham und Upsala, machte man Anstalt mich geradezu nach Upsala zu bringen; und forderte dafür nicht weniger als sechs Reichsthaler. Die Posttaxe machte noch nicht einen ganzen. Ich berief mich auf das Postbuch, wo ich auch schon meinen Namen eingeschrieben hatte; und wollte durchaus nicht mehr zahlen als die Posttaxe, zwölf Schillinge die Meile. Die Leute stritten hoch und sprachen viel von einem russischen Kurier, der entsetzlich langsam gefahren sei, den Weg sogar über Gothenburg genommen und gewaltig viel bezahlt habe; und schienen ihn halb und halb für einen Spion zu halten. Ich konnte nicht alles so recht fassen, da ich kein sonderlicher Schwede bin, und die Bauern vermutlich nicht den besten Dialekt sehr schnell sprachen. Ich nahm meinen Tornister, den ich schon an die Karriole geschnallt hatte, hastig auf den Rücken, und erklärte, ich würde nicht mehr zahlen als die Posttaxe. Endlich wollten sie dafür fahren; ich war aber schon im Gange und sagte: ich würde mich nun gar nicht aufsetzen. Sie kratzten sich am Kopfe, und ich ging fort.
Einige Stunden war ich schon gegangen, als ich erst überrechnete, daß ich zu Fuße nicht nach Upsala kommen würde, wohin ich doch gern wollte. Ich trat also in ein Haus nicht weit von der Straße, das ich für das Posthaus hielt, und bat um Pferde und erzählte meine Geschichte. Das war aber keine Post, sondern ein Familienlandhaus. Das Hauspersonale waren vier Damen, von denen zwei etwas französisch sprachen: denn ich nahm meine Zuflucht zum Französischen, da es mit dem Schwedischen nicht recht fort wollte. Man versprach, mir Pferde zu schaffen, ob es gleich kein Posthaus war. Die Damen bewirteten mich mit Knackabroe, herrlichem Eingemachten von Beeren und gutem Bier; ein Artikel, der mir seit Friedrichsham nicht vorgekommen war. Aber die Pferde kamen sehr spät, und ich traf erst um Mitternacht bei Mondschein in Upsala ein.
Upsala hat einen großen Namen, und ist eine kleine Stadt; wohl nicht größer als unser Lutzen, wo der Wohltäter Upsalas starb. Busser von Linköping hat, wie ich höre, ein großes Buch über die kleine Stadt geschrieben. Die Kathedralkirche ist so groß, daß man wohl die Bevölkerung einer halben schwedischen Provinz hinein bringen kann. Linnés Monument ist darin ganz demütig versteckt: es steht so in einem Winkel, daß ich es nicht gesehen habe, ob ich gleich zwei Mal fast nur deswegen hingegangen bin. Ich habe dafür eine Menge Grabmäler großer und kleiner Männer dort gefunden, um die ich mich so viel nicht bekümmerte, sie mochten hinter dem Altar oder in den Seitenhallen stehen. Das merkwürdigste war für mich das Monument des Grafen Stenbock, der das Kriegsrecht etwas zu strenge über Altona ausübte und dafür dann eine beträchtliche Zeit seine Mechanik in Kopenhagen trieb. Es war, als ob ich meinen Freund Stenbock von Warschau vor mir sähe, so auffallend war die Ähnlichkeit. Ich liebe Familiengesichter; sie sind immer besser und bedeutender als die Wappen.
Den andern Mittag ging ich hinaus zu Thunberg, der auf seinem Landhause eine halbe Stunde von der Stadt wohnt; und er hatte die Güte, mir den folgenden Morgen selbst den neuen botanischen Garten zu zeigen. Die Herren von Palermo sagten mir, als ich dort war, sie hätten das Modell zu ihrem botanischen Hörsaal von dem linneischen in Upsala genommen. Da haben sie nun aber große Veränderungen gemacht, wenn das wahr ist. Weder der neue noch der alte linneische Hörsaal sieht dem palermitanischen sehr ähnlich. Das neue botanische Gebäude hier besteht aus einer Fronte mit Säulen nach dem Garten, und zwei auswärts greifenden Flügeln. In der Fronte oder im Fond, nachdem man sich stellt, ist der Hörsaal; und in den Flügeln sind das Museum und die warmen Zimmer für die Pflanzen. Auch der Professor hat eine ganz gute Wohnung darin. Die Säulen sind aus Sandstein von Gothenburg. Granit wäre wohl besser gewesen. Den Grund der Mauern hat man mit Granitquadern sehr schön angefangen, ihn aber nur mit unbehauenen Granitstücken fortgeführt, welches der Solidität und der Schönheit schadet.
In dem Museum sind vorzüglich die Sachen, die Thunberg von seinen Reisen mitgebracht und der Akademie geschenkt hat, und die nun nicht, wie Linnés Sammlung, ins Ausland gehen werden. Für einen Privatmann war es ein außerordentlicher Reichtum; und es sind viele Seltenheiten dabei. Besonders merkwürdig waren mir drei große Gazellen aus Afrika, ein Kasuar, ein kleiner Büffel aus Afrika, und eine kleine sehr seltene Art von Löffelgans. Der Garten ist ziemlich groß und in guter Ordnung. Als etwas ungewöhnliches wurde mir noch ein Zuckerahorn gewiesen, der sehr selten so hoch nordwärts fortkommen soll.
Du kannst wohl glauben, daß ich auch die Bibliothek besuchte, wo für mich die sogenannte silberne Handschrift des Ulphilas das einzige war, wonach ich mich umsah. Ich habe sie in den Händen gehabt und, ohne etwas davon zu verstehen, einige Minuten säuberlich darin geblättert. Schon dieser Umstand beweist Dir, daß sie nicht so sehr abgegriffen und zerrissen sein kann, als der verstorbene Küttner erzählt, weil man sie ohne Schwierigkeit und ohne Erinnerung einem gewöhnlichen Fremden in die Hände gab. Es haben nur wenige Blätter so gelitten, daß man sie für unleserlich erklären müßte. Ich verstehe freilich gar nichts von dem Idiom. Daneben liegt die Ausgabe des Eduard Lyn: vielleicht kommt nun auch die schöne Ausgabe unsers Landsmannes hin. Die Geschichte des Buchs und woher der Name silberne Handschrift kommt, ist Dir bekannt: hier wäre es zu weitläufig mehr davon zu sagen. Die übrigen Merkwürdigkeiten der Bibliothek übergehe ich, bis auf die Toilette, welche die Stadt Augsburg, glaube ich, der jungen Christine geschenkt hat. Die Künstler sollten sie wohl sehen, welche zuweilen die mittelmäßigsten Produkte unserer Zeit ausposaunen. Herr Samuel Torner, der Kustos der Bibliothek, war ein gefälliger unterrichteter Mann; und nachdem wir ziemlich lange zusammen französisch und hier und da auch etwas englisch gesprochen hatten, machte ich erst die Entdeckung, daß er auch deutsch verstand, da er mir zum Andenken ganz richtig einen Vers aus Haller aufschrieb.
In meinem Zimmer hier in Upsala hingen die Köpfe von Björnstahl, Stenbock und Linné, von Bernigeroth recht brav gemacht; und die Helden aus dem Siegwart, kläglichen Andenkens, gar jämmerlich anzuschauen: Von Bumburg del. Schleich engraved.
Die Merkwürdigkeiten von Upsala sind, wenn man kein Stockgelehrter ist, in einigen Stunden überschaut. Da ich aber zur Ehre der schwedischen Akropolis Minervens einige Tage da bleiben wollte, setzte ich mich ganz gemächlich Siegwarts Mariane unter dem Spiegel gegen über, und las des Aristophanes Ekklesiazusen und seine Lysistrata, die ich mir nach den Wolken und den Rittern und den Fröschen zum Antinarkotikum erkieset hatte. Auch der Schönsprecher Seneka half mir hier und da ein Stündchen angenehm zubringen, meistens auf seine eigenen Kosten. Alle Augenblicke trat mir Tacitus vor das Gedächtnis, und ich zog unwillkürlich die Parallele zwischen ihm und Burrhus, wo denn der ehrliche Schulbeutel wie ein Tertianer vor einem vollendeten Manne zurücktrat. Er scheint aber auch gewissenhaft in seinen Busen gegriffen zu haben, indem er seine Apologie auf eine ganz naive Weise macht. Non sum sapiens, sagt er, et ut malevolentiam tuam pascam, nec ero. Exigo itaque a me, non ut optimis par sim, sed ut malis melior. Hoc mihi satis est, quotidie aliquid ex meis vitiis demere et errores meos objurgare. Das ist nun freilich wenig genug für einen Stoiker zur Zeit der Schande und allgemeinen Verdorbenheit; aber es ist doch offenherzig: und wir sind nun selbst Schuld daran, daß wir den Schulmeister so apotheosiert und den wackern Burrhus so ziemlich über ihm vergessen haben.
Noch einen Spaziergang machte ich hinaus nach Altupsala, das ungefähr eine Stunde von der neuen Stadt liegt. Dort soll bekanntlich die Residenz der alten heidnischen Könige gewesen sein; und man zeigt noch zwei Hügel als Grabmäler. Das ist wahrscheinlich genug; sie sehen ganz den übrigen sogenannten Hünengräbern ähnlich. Die jetzige Kirche daselbst soll nicht allein die älteste in ganz Schweden, sondern auch noch aus dem tiefsten Heidentume sein. Die frommen Faseler lassen sie sogleich bald nach der Sündflut entstehen, und würden sie noch gern auch hinter die Flut hinaus rücken, wenn es nur die Bibel einigermaßen erlauben wollte. Strabo soll wenigstens schon davon sprechen. Das weiß ich nun nicht. Tacitus sagt aber von den alten Deutschen, zu denen man doch wohl die Bewohner der dortigen Ufer auch zählen muß: Caeterum nec cohibere parietibus deos, nec in ullam humani oris speciem assimilari ex magnitudine coelestium putant; wie die Parsen auch dachten. Das magst Du nun nach Deiner Weisheit untersuchen. Übrigens merkst Du wohl, daß ich in Upsala war. Ich glaube, ich habe seit zehen Jahren kaum so viel Latein geschrieben.
In einer Gesellschaft warf ich von ungefähr die Frage auf, woher wohl der Name Upsala käme; denn ich reite gern auf dem Steckenpferde der Etymologie. Solltest Du wohl glauben, daß die anwesenden Herren von Upsala ihre Unwissenheit gestanden? Eine solche Schande ließen deutsche Gelehrte nimmermehr über ihr Athenäum kommen; eher faselten sie eine ganze Atlantis von Aberwitz ab. Ich fragte weiter, wie heißt denn der hier vorbei ziehende kleine Fluß? Antwort, die Sale. Also ist ja wohl ziemlich natürlich Upsala Upon the Sala. Wir schlugen etwas gelehrtes nach, und ich hatte das Vergnügen zu sehen, daß schon Nordbeck meine Vermutung als die wahrscheinlichste aufgestellt hatte. Wenn ich nur fleißiger wäre und mehr Applikation zum Dienst hätte, sagen die alten preußischen Hauptleute, könnte ich wohl noch ordentlich die kritische Wurfschaufel führen lernen.
Der Weg von Upsala hierher ist äußerst angenehm und eine wahre Spazierfahrt; zuweilen an dem Mälar herab, zuweilen über kleine Anhöhen durch die schönsten Gruppierungen. Die Dörfer sind in Schweden klein; oft stehen nur einige Häuser zusammen, oft nur ein einziges; nachdem es der Boden leidet. Das gibt bei eben keiner starken Bevölkerung der Gegend doch ein freundliches, lachendes Ansehen. Das nehmliche ist einigermaßen der Fall in Liefland; nur sind dort die Häuser Troglodytenhöhlen, und die Einwohner Bilder des Jammers. Von der Nettigkeit einer schwedischen Bauernwirtschaft hat man selbst in Deutschland keine Begriffe.
Und nun hier Stockholm? Stockholm wird nicht mit Unrecht das Paradies des Nordens genannt, wenn man die schöne Gruppierung der Gegend nimmt. Man kann es vielleicht kaum eine Stadt nennen; denn man merkt fast nirgends, daß man eingeschlossen ist: und überall hat man die Aussicht ins Freie. Stockholm ist einer der lieblichsten Plätze, die ich gesehen habe: und wenn der Mälar die Sonne des Arno hätte, würde hier mehr Elysium sein, als in Florenz. In Beschreibungen bin ich nicht stark und nicht glücklich; will also auch keine versuchen. Du magst die ganz gute Abbildung davon in Küttners Reise nachsehen. Acerbi steht mit Vergnügen auf der Brücke vor dem Schlosse. Dort ist es allerdings schön. Aber ich suche gern die Höhen: und da ist mir kein Punkt reizender vorgekommen, als jenseit des Sees oben ein Garten neben der Katharinenkirche, der zugleich ein Gasthaus ist und Mosebak oder Mosesberg heißt. Von hier übersieht man am besten die ganze große Szene, aufwärts und abwärts am Mälar, mit dem ganzen wogenden Getümmel zu Wasser und zu Lande. Der Aubergist des Gartens hat das Eigene, daß er mehrere Sorten Bier von Beeren braut, die hier für etwas köstliches gelten und für gewisse Gaumen es auch sein mögen. Ich ließ mir eine Flasche Himbeerbier geben; konnte es aber kaum trinken, so stark war es: und ich erinnere mich nicht, jemals ein so starkes Getränk dieser Art versucht zu haben. Ich trinke nur gegen den Durst, und überlasse den Schmeckern die Würdigung dieser Art von Industrie. Das Wörtchen Mosebak hat übrigens ein gleiches Schicksal mit dem Namen der ersten Station von hier nach Norköping: nur daß die Zweideutigkeit hier nicht ganz so unartig und katullisch ist, als dort auf der Post.
Sergel ist wieder ganz wohl, so gut man es nehmlich von einem Mann in seinen Jahren erwarten kann. Ich ging nicht zu ihm, weil ich nicht glauben konnte, daß ihm die Störung von einem wildfremden Menschen Vergnügen machen würde: ob man mich gleich nachher versichert hat, ich würde ihn sehr freundlich gefunden haben. Seine Statue von Gustav dem Dritten ist fertig, und wird jetzt von einem Franzosen vergoldet und poliert. Der Franzose selbst war äußerst poliert; wenn Sergel nur dafür sorgt, daß es die Statue nicht zu viel werde. Das Werk macht seinem Meister Ehre, und wird unten am Wasser auf dem großen Platze hinter dem Schlosse, der schönen Pyramide gegen über, sich sehr gut machen; wo auch schon das Piedestal gesetzt ist. Ich bin sonst gar nicht Liebhaber von Mischung des Antiken und Modernen; sie wirkt in Berlin auf dem Wilhelmsplatze sehr unangenehm: aber hier ist die Abweichung so sanft und noch so sehr im Geist der Antike, daß sie sehr gefällig erscheint und das Werk doch noch ernst bleibt. Das schwedische Kostüm ist dem Künstler schon willkommener, als das deutsche.
Die schönsten Häuser in Stockholm, nächst dem Schlosse, sind wohl das Opernhaus und gegen über das Haus der Prinzessin. Die Statue Gustav Adolphs auf dem Platze dazwischen tut durch die unten eingelegten kolossalischen Medaillons seiner Minister und Generale keine schöne Wirkung. Der Huf von dem Pferde des Königs scheint fast die Stirne des Ministers einschlagen zu wollen, ein Anblick, der eben so grell und widerlich ist, als die Sklaven unter dem ehemaligen Ludwig in Paris und auf der Spreebrücke in Berlin. Sind denn die Menschen so weggeworfen, daß sie keine Größe denken können, ohne Herabwürdigung ihrer Natur? Ich kann mir keine mit ihr denken. In dem Palast der Prinzessin sind an den Treppen vier Säulen von Granit, die eine feine glänzende Politur haben, und vielleicht das schönste sind, was man nicht allein in Schweden, sondern wohl überhaupt in dieser Art hat. Ich spreche nur von der Politur. Hier und da an den Brücken und an den Toren sieht man denn doch auch einen Anfang, daß man in Granit arbeiten will und kann. In Petersburg versteht man es besser. Das neue akademische Gebäude in Abo und diese Säulen hier in Stockholm sind das beste, was ich an Granitarbeit in Schweden gesehen habe; sind aber mit den herkulischen Unternehmungen dieser Art in Petersburg nicht zu vergleichen.
Im Opernhause führte man mich durch die ganze unglückliche Maskerade, vom Anfange bis zu Ende, wo der vorige König das Leben verlor. Der Raum ist ziemlich klein; und wenn Ankarstroem nicht die Unbesonnenheit gehabt hätte, eben diese Pistolen zu gebrauchen, wäre er in der Menge der Mitwisser und Mithelfer wohl schwerlich entdeckt worden. Es drängt sich ein eigenes Gefühl auf in diesem Hause, so wie in dem Michailowschen Schlosse an der Newa, wo zwei Männer, von denen ihr Zeitalter sehr ungleich urteilte, sich selbst die Szene ihrer letzten Katastrophe bauten. Mir war das kleine Zimmer sehr merkwürdig, wo Gustav die letzten Momente seines Lebens mit fester Besonnenheit zur Erhaltung eines politischen Gebäudes anwendete, von dem es noch sehr ungewiß ist, ob es zum Besten des Reichs und seines eigenen Hauses aufgeführt wurde. Ein guter König kann nie zu viel Gewalt haben; und ein schlechter hat bei der größten Einschränkung immer noch zu viel. Wer trifft nun die Mittelstraße? Freilich ist es immer das sicherste, in öffentlichen Verhältnissen mehr auf das Schlimme im Menschen zu rechnen. Denn fast immer lehrt die Geschichte, daß in diesem Falle unter der Maske allgemeiner Philanthropie und in dem Namen der Gesetzlichkeit alles Böse geschieht, wozu die Macht da ist. Pleonexie scheint die einzige Erbsünde der Menschen zu sein. Nur wo der Eigennutz gar keinen Vorteil sieht, nimmt er sich nicht die Mühe ungerecht zu sein, und macht sich dann kein kleines Verdienst aus dem schönen Kleide der Mäßigung, das er trägt.
Der Weg hinaus in den Park, rechts am Wasser hin in das Bad und links auf der andern Seite wieder herein, ist ein so romantischer Gang, als man ihn sich kaum in Hesperien denken kann. Es sind dort eine große Anzahl Landhäuser, unter denen sich die Sitze des spanischen, des englischen und des russischen Gesandten auszeichnen. Aber was mir mehr zusprach, als alle Einrichtungen des Luxus, sind die großen schönen Eichen, die hier einen wirklich heiligen Hain bilden: wenigstens erweckt er dieses Gefühl, wenn man von den Hyperboreern herunter kommt. Zur Dokumentierung seines echten Geschmacks hat der spanische Gesandte einen schönen Teil davon niederschlagen lassen, um etwas eben nicht sehr schönes auf die Stelle zu bauen. Kannst Du denken, daß ich einen Ball im Parke ausschlug, wo ich die Hoffnung hatte, die ganze schöne schwedische Welt, so viel nehmlich der August haben kann, beisammen zu sehen? Dafür lief ich erst draußen in den Felsenstücken herum, und setzte mich dann zu Hause zu meinem ungezogenen Attiker Aristophanes. Was gehen mich die Bälle an? Ich tanze und spiele nicht; und bin schon vorher überzeugt, daß die Schweden artig und brav und ihre Frauen schön und liebenswürdig sind. Wenn ich länger hier bliebe, wollte ich auch ihre Bälle besuchen.
Eine neue nicht unwichtige Erscheinung ist hier die Bearbeitung des Porphyrs oben vom Elfdahl an der norwegischen Grenze. Der Stein ist von vorzüglicher Schönheit und die Politur vortrefflich. Eine Gesellschaft hat, wie ich höre, die Unternehmung auf Aktien gemacht, welches in so fern wohl nicht sehr gut ist, da man wahrscheinlich auf Gewinn sehen und dem Institut durch teuere Preise schaden muß. Man kann aus fremden Gegenden Bestellungen machen und seine eigenen Zeichnungen einschicken, die nach bestimmten Preisen recht gut ausgeführt werden. So viel ich weiß, ist der Porphyr in Europa höchst selten; und wenn der Schatz gehörig benutzt wird, kann er für Schweden noch eine wahre Wohltat werden. Die Formen haben freilich noch nicht ganz die Zierlichkeit und Leichtigkeit, die man erst durch lange Übung in der Arbeit gewinnt: aber es ist auf alle Fälle ein Artikel, der sich bei dem bekannten Kunstsinn der Schweden zu einer hohen Vollkommenheit bringen läßt, und die Aufmerksamkeit des ganzen nördlichen Europa verdient. Der Oberaufseher der Unternehmung ist der Münzdirektor Hjelm, ein Mann, der in dem Kredit gründlicher Kenntnisse und eines feinen Geschmacks steht.
Nun kommt eine kleine, für mich etwas demütigende Geschichte. Ich bin mehrere Mal in Weimar gewesen, und meine Freunde wollten mich wiederholt zu der schönen Dichterin Imhof führen. Aber wenn ich spazieren wandle, ist mein Aufzug selten so, daß ich mit einigem Anstand in die Schlösser der Fürsten treten kann, wo sie damals wohnte: ich hatte sie also nie gesehen. — Hier am Mälarsee war ich billig weniger besorglich wegen der Förmlichkeiten des Aufzugs: und da ich hörte, daß sie in Marienburg wohne, nahm ich ein Boot und ließ mich hinaus rudern. Man wies mich in ein stattliches Haus; ich gab meine Karte ab und wartete eine Minute. Es erschien eine junge artige Dame, und sagte mir nicht unfreundlich, ganz naiv und unbefangen und ohne alle Vorrede: Ich habe Ihren Namen in meinem Leben nicht gehört. Das war mir nun freilich eben nicht angenehm. Habe ich die Ehre, fragte ich, mit der Frau von Hellwig zu sprechen? Meine Schwester ist krank, sagte die Dame schnell, und sie können sie nicht sehen. Das tut mir leid, sagte ich. Wenn sie in acht Tagen wieder kommen wollen, sagte sie, kann es vielleicht geschehen. Das kann ich nicht, war meine Antwort. Sie zuckte die Schulter und ich unwillkürlich ein klein wenig auch, und ging. Siehst du, das ist nun so immer mein Schicksal, wenn ich mich einmal zwinge artig zu sein. Ich dachte ungefähr so, da du nun hier bist, mußt du denn doch die Frau sehen, die uns die lieblichen Schwestern von Lesbos gegeben hat: das glaubte ich der deutschen Muse und meinem eigenen Geschmacke schuldig zu sein. Nun nun; man tut seine Pflicht am Mälar und an der Arethuse, geht dann ganz ruhig weiter und — tröstet sich. Ich habe Ihren Namen in meinem Leben nicht gehört, war der wörtliche Bescheid, der mir noch im Geiste einige Minuten im Boote nachtönte. Wenn aber meine Eitelkeit gar zu sehr dadurch gekränkt worden wäre, würde ich Dirs hier nicht erzählen, da es außer meinem dienstbaren Mephistophiles aus Stockholm niemand hörte: und dieser verstand nicht deutsch. Eben hatte ich die Sache mit ihrer Nutzanwendung gehörig durchmoralisiert, so hielten meine Bootsweiber, denn diese machen hier meistens die Gondelführer, rechts am Zollhause und meldeten, daß sie nichts akzisbares hätten: eine Ordonnanz, die mir sehr überflüssig scheint, da man nach Stockholm von hundert Ecken Konterband bringen kann, und ihn gewiß nicht auf dem Mälar einführen wird. Also hat man denn doch auch hier auf die nehmliche Weise die Art christlich israelitische Beschneidung.
Von ihrem Könige sprechen die Stockholmer Schweden nicht viel; und über den letzten Reichstag wird hier und da etwas gebrummt. Es mag freilich nicht ganz erbaulich dort hergegangen sein, wie man hört. Sie haben dabei das Solamen miserorum miserum, daß es anderwärts wohl noch kaum so vernünftig hergeht. Man beklagt sich doch etwas, daß der König zu wenig freundlich und leutselig sei, und vorzüglich gegen die Hauptstadt eine sichtbare Abneigung zeige. Wenn das wahr ist, so versteht der König freilich nicht ganz seinen Vorteil; denn ich dächte, die Stockholmer wären ein ganz gutmütiges Völkchen und durch Popularität leicht zu gewinnen. Man muß freilich die Sache auch etwas psychologisch würdigen. Der König war, als die Katastrophe mit seinem Vater eintrat, in den Jahren, wo die Ereignisse mehr auf die Nerven und die Empfindungen, als auf den Verstand wirken. Die Fertigkeit der Stimmung in beiden über nahe liegende große Begebenheiten bleibt, ohne daß der Verstand eine festere Herrschaft darin gewinnen könnte, zumal wenn ein rastloser Tätigkeitstrieb in engere Grenzen eingeschlossen ist.
Drotningholm hat mir besser gefallen als Haga, nicht weil es größer und prächtiger ist, sondern weil ich die Lage am See schöner und gesunder finde. Die Gärten sind sehr weitläufig, aber ohne schöne freiere Anordnung. Es sind sogar viel teuere Spielereien da, die ins Kleinliche gehen. Jetzt werden sie sehr vernachlässigt. Haga hat zwar eine liebliche einsiedlerische Lage, muß aber der Gesundheit nicht sehr vorteilhaft sein: denn ich habe in dem Wasser umher eine Menge Sumpfpflanzen gesehen; und der Grund der Gebäude erhebt sich nur sehr wenig über die Wasserfläche. Man zeigt natürlich allen Fremden noch mit vieler Heimlichkeit das Fenster, wo die Verschworenen einige Zeit vor der Redoutenkatastrophe mehrere Tage lauerten, um ihren Vorsatz auszuführen.
Das schwedische Militär hat mir vor allen übrigen wohl gefallen. Die Leute sind gut gekleidet und gut genährt, haben Wendung und Anstand und zeigen große Geschicklichkeit Es tut mir leid, daß ich etwas zu spät gekommen bin, um noch einige Übungen in Schonen zu sehen. Die Kleidung der Offiziere ist vorzüglich sehr ernsthaft und ästhetisch, nicht wie der neue russische und preußische Schnitt, der mir immer nur aussieht, wie die personifizierte Armut und dem Offizier höchstens die Gestalt eines Solotänzers gibt: die diätetischen Einwendungen gar nicht zu erwähnen. Das vernachlässigte heilige Bein ist nach dem Ausspruche der Ärzte nur zu oft die Ursache zu allen Erkältungsübeln, Koliken, Fiebern, Gichten und wie die ganze Kohorte heißen mag. Mir ist es eine sonderbare Erscheinung, einen alten wackern Stabsoffizier zu sehen, der seine etwas stattliche Korpulenz vorzüglich des mittleren Hinterteils mit der neuen Ordonnanz kaum decken konnte. Die Stutzerei bringt freilich dabei noch ihre Übertreibung an. Dem gemeinen Soldaten hat man zum Glück nicht so viel zugemutet, und er ist verhältnismäßig etwas zweckmäßiger gekleidet. Gegen die jetzigen russischen Beinkleider habe ich einzuwenden, daß sie nicht über den Stiefel gehen und den Fuß nicht vor dem Einfallen des groben Sandes und der kleinen Steine schützen; eine Hauptsache bei dem Marsche. Daran scheint der Kaiser bei Abschaffung der Potemkinschen Ordonnanz nicht gedacht zu haben: dort war der Fuß gehörig gesichert.
Mit Acerbis Reise sind die Schweden sehr übel zufrieden; leugnen aber doch nicht, daß viele Wahrheiten darin stehen, und daß das Buch mit Geist und Leben geschrieben ist. Mehrere Irrtümer habe ich sogar auf meinem kurzen Durchzuge zu entdecken Gelegenheit gehabt, die ihm noch nicht alle gerügt worden sind. Es ist indessen nicht zu leugnen, er hat in so kurzer Zeit viel bemerkt; und man muß sich wundern, daß sein Buch, da es in so kurzer Zeit so viel enthält, nicht noch mehr Unrichtigkeiten hat.
Daß die Schweden nichts von deutscher Literatur wissen, ist eine ziemlich laute Klage. Es fragt sich, ob wir die ihrige besser kennen. Von szientifischen Dingen sind sie gewiß unterrichtet, sobald etwas wichtiges in irgend einem Fache bei irgend einer Nation erscheint; in vielen gehen sie voraus. Wer kann ihnen aber zumuten, alle unsere Dichter und Romanschreiber näher zu kennen, deren vorzügliches Interesse doch nur für die Nation selbst, und oft für diese nur sehr ephemerisch ist. Ich habe aber weit von Finnland oben herunter auch auf dem Lande viele Übersetzungen aus dem Deutschen gesehen, worunter besonders Lafontaines Romane waren. Man hat mir eine Anekdote von dem Regierungssekretär Leopold erzählt, welche auch hieher gehört. Er war im Schauspiel, als eben eine Übersetzung von Kotzebues Menschenhaß und Reue gegeben wurde. Der Mann ist seiner Nation selbst als guter Dichter und strenger Kritiker bekannt und er lärmte und fluchte bei der Vorstellung über Kotzebue mit vieler Heftigkeit und weinte abwechselnd bei dieser und jener Stelle die hellen Tränen. Aber mein Gott, sagte man ihm, was sie für ein Widerspruch sind, so bitter zu schelten, und so gerührt zu sein. Aber ich bin kein Widerspruch, sagte er; der Tadel gilt dem Ganzen, und die Rührung ist von dem Einzelnen. Vieles Einzelne ist vortrefflich, und das Ganze ist nicht gut.
Einige aufgefundene Landsleute hielten mich noch einige Tage länger hier. In Reyer, dem Sächsischen Chargé d'affaires fand ich einen alten Universitätsbekannten; und es war natürlich, daß wir das Andenken der an der Pleiße zusammen verlebten Stunden am Mälar feierten. [...]
Tallinnassa, 18. toukokuuta 1805
Matkusta Puolan halki, syö juutalaisten kanssa ja nuku sikojen röhkiessä vieressäsi, niin tiedät, kuinka paluu sivistyksen pariin virkistää. Takaan, että olet kuin uudestisyntynyt, kun astut Kuurinmaalla siistiin ja mukavaan huoneeseen, kauniisti pukeutunut neito toivottaa sinut tervetulleeksi ja saat viimein eteesi maittavan aterian. Meille kävi näin onnellisesti pysähtyessämme iltapäivällä rajalla sijaitsevaan Medemkrugiin ja illalla saapuessamme Jelgavan hotelli Petersburgiin. En tosin ehtinyt tapaamaan tuttaviani, koska jatkoimme heti aamulla matkaa. Mutta millainen harppaus olikaan siirtyminen Kėdainiain puolalaisesta juutalaismajoituksesta Mellopkrugin hulppeaan majataloon! Nyt luulet, että taannoinen herkuttelu Agrigentossa hemmotteli minut pilalle ja teki minusta sybariitin.1 Pois se minusta. Kunnon perunamuona maistuu minulle edelleen yhtä hyvin kuin Potemkinin kuriirin Pariisista kiidättämä riistapasteija. Myönnän kuitenkin auliisti, että siisti huone, pesty lautanen ja puhdas haarukka ilahduttavat. Äärimmäisyydet ovat pahasta täällä niin kuin muuallakin: epäsiisteys aiheuttaa kuvotusta, hienostelu puolestaan ahdistusta; molemmista seuraa pahoinvointia.
Tervehdin jälleen ilolla hiekkatasankojen takaa siintäviä Riian torneja; jo kaupungin nimi lupaa minulle hyvää.2 Joen mukana virtaa vaurautta muutoin karun hedelmättömälle maalle; viisas on Luonto, kun korvaa puuttuvan lahjan toisella, suuremmalla lahjalla. En kuitenkaan pitäisi tätä todistuksena kaitselmuksesta, toisin kuin se hampurilainen pastori, jonka mukaan nimenomaan kaitselmuksen hyväntahtoisuus ohjaa suuret joet virtaamaan suurten kaupunkien läpi.
Vaikka toukokuu oli ehtinyt jo pitkälle, lauttasiltoja pidettiin edelleen ylhäällä ja ilma tuntui hyytävän kylmältä. Vasta Tarttoon päästyämme koitti pari lämpimämpää, kevättä enteilevää päivää. Ystäväni Väinäjoen rannoilta ottivat minut vastaan avosylin ja hyväntahtoisesti tuikkivin silmin, minkä jälkeen minua vietiin hemmoteltavaksi talosta toiseen. Nykyinen elämä kietoutui entiseen, muistot virkosivat ja tunnelma kohosi kohoamistaan. Täällä lyövät kättä saksalainen vaatimattomuus ja leppoisa pohjoismainen vieraanvaraisuus. Ei ole kyse häikäisevästä loistosta tai makeilusta, vaan vauraus, aulis ystävällisyys ja myötämieli käyvät suoraan sydämeen. Kaikkialla vallitsee toimelias ja onnellinen ilmapiiri.
Paikallinen seuraelämä hakee vertaistaan; se kuuluu epäilemättä sivistyneimpiin koulutettujen luokkien keskuudesta nousseisiin yhteisöihin. Suonet minun iloita myös siitä, että täällä saa henkensä pitimiksi muutakin kuin hengen ravintoa; sekä sielu että ruumis virkistyvät. Erinomaisen kirjan lukemisen tai eloisan keskustelun jälkeen olisi ikävää lähteä kauas ruuanhakumatkalle. Aikaa säästääkseni olen ottanut tavaksi mennä suoraan paikkoihin, joista saa ruokaa. Aikaa on rajallisesti; mieluummin pidän tarkkaa lukua tunneistani kuin annan niiden valua hukkaan. Miksi haaskaisin kaikkein ihanimmat hetket joutavuuksiin? Toivottavasti taivas ei koskaan hylkää minua niin, että joudun keskittämään kaikki voimani seuraavan aterian löytämiseen; hyväluontoisuuteni ja perunaa viljelevä naapurini huolehtinevat siitä, ettei näin pääse käymään – mutta todettakoon vielä, ettei voileipä ole minusta hullumpi päätös hyvälle illanvietolle. Jos leipää ei ole saatavilla, sujautan Lukianoksen tai Plautuksen taskuuni, tepastelen hetken metsässä ja pistäydyn paluumatkalla vanhan sepän pitämään majataloon haukkaamaan jotain pientä.
Riian kuuluisa teatteri kestää vertailun parhaiden saksalaisten teattereiden kanssa. Madam Taubea ja madam Ohmannia juhlitaan parhaina näyttelijättärinä, ja sellaisia he ovatkin, vaikkei kumpikaan ole vielä saavuttanut täydellistä virheettömyyttä eikä ehdotonta varmuutta taiteessaan. Arnold on edelleen yleisön suosikkilaulaja; kun hän malttaa päästää irti pikkutarkasta mestaroinnistaan, joka yleensä vaivaa häntä ensimmäisessä näytöksessä, jatko sujuu eloisasti ja viehättävästi.
Kenraalikuvernööri Buxhoevden3 väkivaltaisine kasakkasaattueineen oli vähemmän yleisön mieleen. Kulkueella oli aina olevinaan kiire, ja ahtailla kaduilla kasakat sohivat ohikulkijoita keihäillä tehdäkseen herralleen tietä. Hämmästyin näkemästäni, sillä vaikkei moinen olekaan ennenkuulumatonta Venäjällä, tällaista ei tapahtunut edellisten kenraalikuvernöörien aikana.
Kaupungilla puhutaan paljon lääninrovasti Sonntagin oikeudenkäynnistä4. Miehen palava halu taistella totuuden ja hyvyyden puolesta on saattanut hänet ylempiensä epäsuosioon. Kenraalin syytökset häntä kohtaan ovat heikoin ja hajanaisin teksti, jonka olen konsanaan lukenut. Sonntagin lyhyt ja ytimekäs puolustus sen sijaan vakuutti, ja hän puhui avoimen rohkeasti. Monarkki ja ministeriö tekivät hänelle oikeutta, kuten odottaa saattoi, eikä kaunankantaja kannattajineen onnistunut tukahduttamaan viattoman rohkeaa, puolueetonta henkeä. Jälkeenpäin ihmeteltiin jopa ääneen, kuinka hallitsija salli Buxhoevdenin jatkaa näin merkittävän epäonnistumisen jälkeen luottamuksellisessa virassa, jonka haltijalta edellytetään moitteetonta luonnetta. Yleinen mielipide ei siis käänny tsaarin käskystä.
Riian uusista pienistä nähtävyyksistä voisin mainita erään limbažilaisen puusepän työt. Hänen nimensä olen unohtanut, eikä hän aivan Röntgenin veroinen ole, mutten muista nähneeni Saksissa tai Berliinissä mitään jykevämpää ja hienompaa. Mies totisesti ansaitsee kiitosta ja kunniaa, ja hänen oppilaillaan riittää jo kysyntää; eräs heistä työskentelee yliopiston rakennustyömaalla Tartossa5, missä häneen ollaan tavattoman tyytyväisiä. Mestarin upeimpiin aikaansaannoksiin kuuluu värillisistä puu-upotuksista koostuva sveitsiläisen allianssin perustajahahmojen kuvaus6. Hahmojen elävyys ällistyttää, etenkin kun ottaa huomioon, millä tekniikalla ne on tehty. Jälki ei ole lainkaan karkeaa, mikä tekee kuvista parhaimpien uusien mosaiikkien veroisia. Äärimmäisen tarkan asettelun ja huomattavan syvyyden ansiosta pinta voidaan höylätä useampaan kertaan aiheuttamatta vahinkoa, joten himmenneen kiillon saa herätettyä aina uudelleen henkiin.
Kävelin usein uutta siltaa pitkin keisarilliseen puutarhaan ja Pietarin esikaupunkiin7. Eräällä retkelläni korviini kantautui yllättäen sotilasmusiikkia, joka pauhasi hurjimman rajuilman tavoin, mutta ei kuitenkaan kuulostanut liioitellun intohimoiselta. Olkoon kuinka despoottista marssia tahansa, puhdas energisyys miellyttää minua aina enemmän kuin onttouttaan kumiseva haaveilu. Kokemus palautti mieleeni kaksi hyvin erilaista kappaletta niin elävinä, etten enää kyennyt karkottamaan niitä korvieni välistä – nimittäin Marengon ja konsulikaartin marssit8; niinpä palasin vastahakoisesti kotiin, istuuduin ikkunan ääreen, joka heijasteli jälkikaikua, ja kirjoitin muistikirjaani seuraavan vertauksen.
Tyrtaios sai valtaansa Spartan voimat
kun jumalaisella laulullaan
syöksi vihollisen ahdinkoon ja innoitti sankarikansan
nousemaan taisteluun ja voittoon.
Keihäsmeri vyörymistään vyöryi,
miekat kävivät kevyiksi kantaa
kun rohkeus ja vapaa tahto
tarttuivat niihin vapauden tähden.
Vapaudelle lauloi ranskalainenkin
ja vapaus johtaa totisena, ylevin ja vakain mielin
sankarillisen kansan kentälle taistelemaan:
näin luo sen henki voimaa sieluihin.
Vaan silti jäi saamatta, mitä tavoiteltiin:
vapaus voitti täällä
ja kuoli haavoihin.
Nyt heittelehtii hurmiossa,
Kokytoksen9 usvan saattamana
äänten sekamelska kauheana, kuin villi ratsu
rimpuilee ja nousee takajaloilleen.
Kaikkoaa kaikki kuri, veri villinä kiehuu,
silkan vihan sijaan raivo purkautuu,
kuin koston jumalatar syöksyisi manalan portista
kuohuvan tulvavirran lailla.
Kaikuu ylpeiden paššojen10 pauhu,
kun he Järjen haudalla juhlivat
taikauskon paluuta ja heimonsa henkivartijat
antavat tikareiden välkkeen tanssia.
Kiihkomieli valtaa kulkueen,
sammaltavin kielin viekas airut kuuluttaa
uuden sulttaaninsa kunniaa
ja emävalheen voimin siivet kohottaa
lentoon yhä uljaampaan.
Töllistellen tönöttävät monet, itseänsä ihmetellen
leuat loksahtavat, kummastellen kuinka ennen elivät
ja tuskin ymmärtävät, kuinka kaikki kävikään,
vaan jo uuden joukon kera tanssiin rientävät.
Urania, Volgivaga11:
Marengo ja konsulin miehet.
Riiasta lähdettyään joutuu vaeltamaan niin lohduttoman hiekkaaavikon halki, että aivojen tarpeeksi kuumennuttua uskoo matkaavansa Muhammedin kanssa. Koska haluan antaa panokseni maantieteen ja tilastotieteen kritiikkiin, huomautan sinulle tässä kohtaa, että oma oppaani, nimittäin Gothasta ostamani matkakirja, kuhisee rumia virheitä. Jo tällä lyhyellä välillä silmiini osui monta paikannimeä, jotka vanhan vaeltajan varmuudella tunnistin oitis virheiksi; seutuhan on minulle ennestään tuttua. Ei ole olemassa Lenzendorfia, vaan Lenzenhof; ei ole Tepliryä, vaan Teilitz; Kuikarin sijasta pitäisi kirjoittaa Kuikatz12. Vastaavia pieniä kömmähdyksiä esiintyy muuallakin kirjassa, ja vaikkei maailma niihin kaadukaan, ne häiritsevät silmää.
Tein Lenčistä pienen huviretken Cēsiksen13 alueen halki Liepan kartanoon. Nimikin jo kertoo14, ettei tienoo voi olla kovin ikävän näköistä; Gaujajoen varrella laaksot ja kukkulat pistävät somasti esiin Riikaa ympäröivien hiekkadyynien keskeltä. Liepasta kuljin Valmieraan ja lopulta Tarttoon. Valmieran ja Gulbenen välillä maisemaa hallitsivat hiekka ja metsät, mutta Tõlliste ja Kuigatsi tarjosivat jo virkistävää vaihtelua; niiden liepeillä sain ihaillakseni rehevää ja melko hyvin viljeltyä maata.
Kun näkee kauniin levähdyspaikan suoraan nenänsä edessä ja on niin sanotusti jo astunut sinne toisella jalallaan, tuntuu kerrassaan häkellyttävältä kokea raju äkkipysäys ja jäädä kohteestaan. Vankkurit kiisivät perivenäläisen villiä vauhtia täysin tasaista valtatietä pitkin, kun yhtäkkiä rautainen akseli murtui, koko komeus lensi kumolleen ja sinkautti aimo kuormallisen runouttani kaaressa ojaan. Hevoset seisahtuivat järkevästi paikoilleen, ja kaivauduimme nuoren ystäväni kanssa matkatavaroiden alta lähestulkoon ehjinä; olin saanut vain pieniä ruhjeita ja pystyin nousemaan jaloilleni. Sen sijaan ajuri, joka oli hetkeä aiemmin viuhtonut piiskallaan armottomasti kuin Homeroksen hullunrohkea ajomies, valitti kovaan ääneen ja piteli sormillaan kylkiään. Kuskipukin rauta oli iskeytynyt hänen rintaansa niin pahasti, että jouduimme jättämään hänet tarttolaisen herra Kauzmannin parantaviin käsiin.
Tartossa sain taas entisen vapauteni takaisin, kun saatoin nuoren matkaseuralaiseni onnellisesti perheensä huomaan15. Vastuun kanssa eläminen ei ole koskaan helppoa ja huoletonta, ja ottaessani tuon ihmislapsen kontolleni sitouduin tietysti toimittamaan hänet perille hyvissä sielun ja ruumiin voimissa. Tiedät kyllä, miten epäilevästi ystäväni suhtautuivat kuullessaan saattajan aikeistani; tuo huoli oli liioiteltua. Kasvatuksen kannalta kaikki sujui hyvin. Isä oli hemmotellut poikaa ja suosinut tätä muiden lasten kustannuksella; sen sijaan pojan opettaja oli pitänyt tällaista kohtelua sopimattomana ja lapsen henkisen kehityksen kannalta ongelmallisena. Minun ei siis tarvinnut ottaa ankaran kurinpitäjän roolia, vaan vakavuuteni, kanttini ja päättäväisyyteni riittivät pitämään asiat raiteillaan.
Ehkä haluat minun kertovan Emajoen Ateneumista?16 Roomaa ei rakennettu päivässä. Hanke vaikuttaa kuitenkin lupaavalta, ja kelpo miesten joukko ahkeroi hartiavoimin uudelleen synnytetyn instituution arvokkuuden ja kestävyyden hyväksi. Aatelisten vaatimukset – mihinpä he eivät yrittäisi ujuttaa kuvottavia etuoikeuksiaan? – on saatu lähestulkoon soviteltua; lopun sanelevat aika ja olosuhteet.17 Koska keisari takaa oppilaitosten vakavaraisuuden, venäläiset yliopistot ovat harvoin huonotasoisia, paitsi jos ne jätetään tyystin tuuliajolle. Täällä rakennustyöt etenevät reippaasti ja säntillisesti arkkitehti Krausenin johdolla, ja tieteellinen esitelmöinti on päässyt hyvään alkuun, mikä enteilee menestystä tulevaisuudessa.
Venäläisiä yliopistoja vastustetaan yleensä vedoten siihen, ettei maassa ole vielä riittävästi kouluja ja että niistä tulisi huolehtia ensin, koska kehitystä ei tapahdu ilman alemman tason koulujen luomaa perustaa. Väite kuulostaa perustellulta, ja jossakin muualla se voi pitää hyvinkin paikkansa, mutta ei Venäjällä. Täällä pienemmät koulut on luotava korkeakoulujen kautta, jos halutaan elätellä toiveita paremmasta, yleissivistävästä koulutuksesta. Yksilönvapaus on hyvän ja kestävän kulttuurin välttämätön ehto; aateliston olemassaolo edellyttää talonpoikien orjuutta18. Alemman tason kouluja ei ikinä synny, elleivät vähäväkiset kansalaiset ja talonpojat itse koe niitä tarpeellisiksi ja hyödyllisiksi ja pysty osallistumaan niiden perustamiseen. Aatelisto ei koskaan tekisi elettäkään tällaisen hankkeen eteen valvomatta samalla omia etujaan, ja silloin yleishyödylliset ponnistelut valuisivat hiekkaan.19 Tämä on ongelman ydin. Olisi hullua kuvitella, ettei aatelisten joukosta löytyisi myös vilpittömän hyväntahtoisia miehiä, mutta joukon yhteishenki on ristiriidassa parantavien uudistusten kanssa ja kitkee oitis kaikki järjen ja oikeudenmukaisuuden idut. Oikeudenmukaisuus ja aateli ovat kautta historian olleet toistensa vastakohtia, eikä yksikään aatelismies ole oikeudenmukainen tai järkevä sellaisenaan, vaan vasta lakattuaan olemasta aatelismies. Korkeatasoisempaa sivistystä ei tästä syystä voi kuvitella saavutettavan Venäjällä vielä vuosisatoihin, kuten ei Saksassakaan. Edes ranskalaiset eivät ole kyenneet siihen. Venäjällä professorit pelkäsivät aateliskanslerien suosivan omia sukulaisiaan oppilaitosten hallinnossa ja virkojen täytössä, ja pelko osoittautui aiheelliseksi. Ei kuitenkaan tarvitse olla aatelinen joutuakseen nepotismin pauloihin. On perusteltua pelätä, että sukurakkaus herää myös professorien keskuudessa, jos valvonta pettää. Yliopistojen valvomat kymnaasit ja piirikoulut alkavat pikkuhiljaa saada jalansijaa alkuvaikeuksista huolimatta. Kun niitä valvotaan löyhästi, myös tarkastuskäyntejä kohtaan tunnettu viha lientyy. Mutta kuka muukaan hoitaisi oppilaitosten valvontaa? Jos tarkastuksia lyödään siellä täällä laimin tai jos säädöksiä tulkitaan paikoin pikkumaisesti, ei se kuitenkaan mitätöi valvontajärjestelmän hyviä puolia. Suurin ongelma lienee, että professorien tarkastusmatkat vievät aikaa heidän oikeilta työtehtäviltään, eikä monilla ole edes tarvittavia pedagogisia taitoja. Lomien aikana dosenttien on saatava keskittyä tulevan lukukauden valmisteluun. Pulma saattaisi ratketa, jos monarkki nimittäisi jokaiselle yliopistolle valvonnasta vastaavan henkilön, jonka pätevyys olisi testattu jo etukäteen. Tämä koulutarkastaja valvoisi oppilaitoksia säädösten mukaisesti ja ilmoittaisi havainnoistaan professorikunnalle, joka puolestaan laatisi raportin ylemmälle koulukomissiolle. Kasvatuksellisista aiheista luennoiminen veisi vain pienen osan hänen vuotuisesta työajastaan.
Itse keisarikaan ei vielä ole onnistunut pitäjänkoulujen ja seurakuntakoulujen perustamisessa, kuten Tarton yliopiston rehtori Parrot ja muut hyväntahtoiset entusiastit todistavat. Keisari ei pysty yksin kattamaan kaikkia kuluja, aatelistolta ei heru lanttiakaan; talonpoikaisväestö ei kykene maksamaan mitään eikä tunne hyötyvänsä paremmasta koulutuksesta. Kaikki keisarin tähänastiset yritykset ovat jääneet ponnettomiksi.
Orjuus ei salli pienimmänkään oikeudenmukaisuuden toteutumista, ja aatelisto pitää kynsin hampain kiinni tästä käytännöstä – samalla kun varoo puhumasta siitä sen oikealla, vihatulla nimellä. Niin sanottu uusi talonpoikaistuomioistuin suo aatelismiehelle juuri sen verran kurinpitovälineitä kuin hän tarvitsee.20 Jos minä valitsen oikeuden jäsenet ja vaihdan heitä mieleni mukaan, silloin minä hallitsen oikeutta. Menettelystä seuraa, että monessa pitäjässä palattaisiin mieluummin ajassa taaksepäin. Kun yliopiston ympärillä harjoitetaan tällaista epäajattelua – sillä periaatteista ei voi puhua – historian ja luonnonoikeuden puolueeton opettaminen käy totisesti vaikeaksi. Kaikki hyvä myrkyttyy. Siellä missä ei ylletä korkeimpiin tavoitteisiin, toimitaan lähiympäristön sallimissa rajoissa. Missäpä näin ei tapahtuisi? Tulee kestämään vielä kauan, ennen kuin käytännön järki pääsee vaikuttamaan valtio-oikeuteen.
Vanhan tuomiokirkon mäelle kohoavasta yliopistorakennuksesta on tulossa uljaan näköinen, ja sitä aiotaan käyttää kirkkona, kirjastona ja museona. Hyvää tekevät vaikutukset näkyvät jo, sillä ympäröiviä joutomaita muokataan puutarhoiksi ja niille rakennetaan taloja. Jätän asiantuntijoiden arvioitavaksi, vastaako vastapäinen anatomian laitoksena ja tähtitornina toimiva rakennus käyttötarkoitustaan. Jo nyt melko mittavaksi karttunut kirjasto saavuttanee pian merkittävän ja arvostetun aseman, etenkin jos vuosittainen viiden tuhannen ruplan summa käytetään viisaasti. Kirjastonjohtaja Morgenstern asuu siellä kuin lempiluomuksensa sisällä; taivas suokoon hänelle runsain mitoin nautintoa kaiken vaivan ja ahkeroinnin palkaksi. Arvostusta alkaa hiljalleen ansaita myös museo, jossa Germann hyörii keräillen ja järjestellen harvinaisuuksiaan. Tosin se ei vielä kestä vertailua Moskovan aarteiden kanssa.
Kasvitiede on näillä seuduin monien varakkaiden aatelisten lempiharrastus. Muun muassa herra Liphart Raadin kartanosta sijoittaa siihen joka vuosi huomattavan summan, eikä Luunian kreivi Münnichiä pidetä enää pelkkänä diletanttina. Yliopiston henki on hyvä, sijainti suotuisa, ja kuraattori Klinger tukee oppilaitosta kaikin voimin; sopiikin toivoa, että vaikeuksista huolimatta Tartto yltää vielä valtakunnan ja tieteen kannalta merkittäviin tuloksiin.
Hyvillä mielin nostin taas sisilialaisen hylkeennahkarepun harteilleni ja lähdin reippaasti vaeltamaan Tartosta Emajoen vartta pitkin kohti Põltsamaata, jossa olin luvannut vierailla. Rikon mieluummin jalkani kuin lupaukseni; sitä paitsi patikointi sujui vaivattomasti. Kevätaurinko hehkui autuaallista lämpöä, muttei rasittanut liikaa, ja laskettelin huvikseni ääneen lempikohtiani Vergiliuksen runoista. Ihminen ei ole koskaan niin voimissaan kuin kulkiessaan omin jaloin; juuri näin tahtoisin kerran jättää maailman. En osaa kuvitella kauniimpaa loppua kuin kuolla voimansa tunnossa.
Matkani varrelle osunut kapakka näytti aika surulliselta, mutta siellä tarjouduttiin ystävällisesti valmistamaan häränsilmä lounaaksi; muuta ei ollut. Virolaiseen ruokasanastoon vihkiytymättömänä minulla ei ollut aavistustakaan, mitä ”häränsilmäksi” kutsuttu ruokalaji mahtaisi sisältää. Otaksuin sen olevan jotakin syömäkelpoista ja tein tilaukseni tarkemmin utelematta. Eteeni ilmestyi eräänlainen ohukainen – tai sellaiselta se ainakin näytti saksalaisin silmin – ja se maistui minulle paljon paremmin kuin kuuluisa virolainen olutjuusto. Olutjuusto tuo väkisin mieleeni juusto-oluen, ja se sopisikin paremmin kyseisen ruokalajin nimeksi. – Eteeni tuotiin vielä lautanen kukkuroillaan rapuja; nyt olin jo hilpeämmällä tuulella kuin aikoinaan Agrigenton arkkipiispan pöydässä.
Etenin huvikävelijän huolettomuudella ripein askelin, kunnes pimeys yllätti ja huomasin virstanpylvään, jonka mukaan olin kävellyt jo 57 virstan matkan.21 Mitään majataloa muistuttavaa ei näkynyt oikealla eikä vasemmalla, edessä eikä takana, ja kuuntelin hölmistyneenä kohdalle osunutta venäläistä ajomiestä, jonka mukaan olin kulkenut aivan liian kauas Kurristan suuntaan22. Joutuisin palaamaan kuusi virstaa Kawaan23, mistä pääsisin jatkamaan Põltsamaalle. Kurrista kuulosti persialta, Kawa miellyttävästi italialta. Mikä neuvoksi? Luitani painoi viidenkymmenenseitsemän virstan väsymys, ja ilta hämärtyi. Sovin siis oitis ajurin kanssa, että hän veisi minut Kurristanin harhapolkujen kautta Kawaan. Sen hän teki, ja antoi sinisestä setelistäni vaihtorahaksi tavattoman raskasta kuparia. Italian Kawa24 on viehättävä paikka, joka sijaitsee Napolin ja Salernon välissä, Hesperian ihanimpiin kuuluvan tien varrella.25 Jos käyt Napolissa etkä kertaakaan kulje Pompeijin ja Kawan kautta Salernoon, ansaitset joutua muusain epäsuosioon. Eestinmaan26 Kawa on puolestaan niin surkeaa ja hylättyä seutua, että sitä voisi kutsua Epä-Hesperiaksi.
Matkan ensimmäiset, hieman liian ankarat rasitukset särkivät edelleen jalkojani, joten seuraavana aamuna suostuin mielihyvin, kun eräs oppinut virolainen mies tarjosi minulle kyydin Põltsamaalle. Mies puhui oman kielensä ohessa venäjää, saksaa ja ruotsia. Hän oli asunut Pariisissa ja hankkinut palvelijan ammatissa monia taitoja, joita ei enää ajurina tarvinnut. Hän toi paikalle heiveröisen, korkealla heinäkuormalla lastatun ajopelin, jossa ei maan tavan mukaan ollut rahtustakaan rautaa, ja valmisteli minulle siedettävää istumapaikkaa. Kampesin itseni ensin oikealle, sitten vasemmalle; mukavaa asentoa ei tahtonut löytyä. Lopulta katsoin parhaaksi tarttua itse suitsiin, jotta pääsisimme liikkeelle. Reppuni oli kiinnitetty tiukasti istuimeen, ja niin keikuimme pienen kaakin vetäminä metsään. Ajurini viihdytti minua kertomalla matkoistaan ja monituisista kokemuksistaan sen, minkä piipun poltoltaan pystyi. – Mikä täällä oikein haisee? kysyin ja tarkastelin ajoneuvokkiamme joka kantilta. Ajurikin vilkaisi ympärilleen, muttei huomannut mitään, vaan jatkoi tuprutteluaan ja tarinointiaan. Haju kuitenkin voimistui, ja nyt allamme lepäävistä heinistä leimahti esiin kirkas liekki. – Taivas auttakoon, taivas auttakoon! huusi kawalainen vuokrakuskini. Se, joka kirotulla piipullaan sytytti palon, saa sen sammuttaakin, mutisin ja tartuin reppuuni. Mutta sepä pysyi visusti kiinni istuimessa. Liekit löivät jo korkeina, enkä ehtinyt etsiä veistä. Kiskaisin niin kovaa, että kantohihnat repesivät, ja iloitsin siitä, että sain sentään paitani ja Aristofaneeni pelastettua. En suostunut aikoinaan myymään hylkeennahkareppuani edes Fondin tullitarkastajalle, joka tarjosi siitä liudan kultakolikoita, joten olisi harmittanut vietävästi, jos se olisi palanut poroksi täällä Eestinmaalla. – Taivas auttakoon, taivas auttakoon! vuokrakuski jatkoi voihkimistaan ja tuijotti ilmiliekeissä seisovia rattaitaan. – Piru vieköön, ettekö näe että ojassa on vettä, huusin. Hän otti nahkalakkinsa ja kantoi sillä tusinoittain vesikuormia samalla kun itse tukahdutin liekkejä kepin ja hatun avulla, ja näin saimme tulen pian sammumaan. Jos olisimme olleet kuivalla aukealla maalla, rattaista ei olisi jäänyt mitään jäljelle.
Kun saavuin Põltsamaalle, sydämellinen perhe toivotti minut sydämellisesti tervetulleeksi sydämelliseen taloonsa erittäin sydämellisellä seudulla. Nautin parin päivän ajan aidosta maalaiselämästä ja mainiosta, sivistyneestä seurasta, johon kuului myös vanha kunnioitettu liberaali Hupel, vilkkauden ja hilpeyden perikuva ja todellinen humanisti. Kävimme vaunuajelulla Weissensteinissa, joka oli enää pelkkä paikannimi eikä paikka; siellä nykyisten kartanonherrojen esi-isät alistivat vapaan kansan orjuuteen ja onnettomuuteen lähimmäisenrakkautta opettavan uskonnon nojalla.27 Weissensteinia voitiin muinoin käyttää linnoituksena ympäröivän suoalueen ansiosta, mutta vain kesäisin ja vain puolibarbaareja vastaan – virolaisiahan pidettiin tuolloin sellaisina, ja venäläisiä vielä vuosisatoja pidempään. Nyt maan hallinto pyrkii perustamaan kaupungin uudelleen. Vallitsevissa olosuhteissa tehtävä on kaikkea muuta kuin helppo. Pyhien sortajien linnan raunioiden keskeltä pistää esiin vain pari hallintorakennusta sekä muutamia rihkamakauppoja ja käsityöläisten taloja.
Olin jo puolivälissä matkalla Tallinnaan, joten suuntasin kulkuni suoraan sinne; isompi tie kulki liian kaukana. Nyt kuitenkin katosivat silmistäni kaikki ihmisasutuksen merkit, ja useimmat majatalot ammottivat autiuttaan. Sivutiellä kulkijat kantavat yleensä eväsvasua ja pienoista viinikellaria mukanaan, eikä kapakoitsijaparkojen kannata hankkia tappiota tuottavia varastoja. Matkustaminen on siis täällä uskomattoman huokeaa, jos kohta ankeaakin. Maatalot ovat varsinaisia luolaihmisten asumuksia. Majataloihin kuuluu sentään yleensä niin sanottu saksalaistupa, jota koristavat hämärät, tilkityt ikkunat, mutta muita mukavuuksia saa etsiä; omien eväiden painikkeeksi tarjoillaan hapanta olutta. Hyvin varustautuneet liiviläiset eivät yleensä nauti tällaisissa taloissa mitään, vaan antavat vain pari kopeekkaa kiitokseksi ylläpidosta – eivät aina sitäkään. Iltaruuakseni sain kimpaleen vanhaa ja sitkasta suolalihaa, jota ei ollut edes keitetty. Oli vaikeaa pitää ateriaa herkullisena kaikkien niiden ihanuuksien jälkeen, joita olin nauttinut Puolasta selvittyäni. Luumuista ja paloviinasta valmistettu puolalainen olutkin oli nektaria täkäläiseen verrattuna. Mutta sain sentään oman huoneen ja lämmikkeekseni hevosen loimen, sillä yöt olivat edelleen hyisiä.
Seinän takana nukkuivat tallinnalainen teurastaja Elring ja aiemmin lukkarina toiminut räätäli Karkusista. Räätäli-lukkari onnistui seuraavana aamuna hankkimaan puuhakkuutensa ja tuttaviensa avulla kymmenellä kopeekalla sata rapua, jotka pantiin tietenkin minun laskuuni; niitä sitten tarjoilin jalomielisesti teurastajan, lukkarin ja itseni muodostamalle triumviraatille. Anteliaisuuden hyvettä saa harvoin ostettua itselleen näin halvalla, ja ravut kuuluivat maukkaimpiin, joita olen eläissäni syönyt. Edellisillan aterian laatu saattoi tosin vaikuttaa siihen, että aamiainen maistui nyt niin mainiolta.
Teurastaja jäi sarvipäisen seurueensa kanssa jälkeen, joten maleksin eteenpäin entisen herra lukkarin kanssa. Tämä ehätti muutaman tunnin aikana ammentaa parikin tusinaa paikallista häväistysjuttua ehtymättömästä juoruvarastostaan. Aivan erityisesti hän valitti pastori Seeburgista, kreivi Dundenista ja herra von Siewersistä, ja mitä pidempään kuuntelin hänen soimaustensa sävyä, sitä enemmän aloin taipua puolustamaan nuhtelun kohteita. Mies joi kolmen kasakan edestä paloviinaa, mongersi latinaa virastaan potkitun lukkarin antaumuksella, perusteli näkemyksiään kuin tietämätön pässinpää ja oli paraikaa menossa puutarhuriksi puistoon, josta hänen oli määrä muokata englantilainen puutarha. Erityisen hupaisia olivat lukkarin viran menettämiseen liittyvät puolustuspuheet; kertomuksen edetessä kävi nimittäin ilmi, että hän oli tilaisuuden tullen häärinyt nuorten virolaisneitosten kimpussa – siis ottanut etuoikeuksia, joita aateli ei halua jakaa lukkariensa kanssa.
Vietin seuraavan yön Woitin suuressa vierasmajassa, joka oli yhtä autio ja tyhjä kuin edellinenkin majapaikka. Olisin jälleen joutunut kokemaan kovia, ellen olisi törmännyt erääseen tuttavan tuttavaan, herra von Stakelbergiin, joka otti minut ritarillisesti suojiinsa. Sitten matkustin Tallinnaan vaunuilla, koska olin loukannut jalkani kivisellä seudulla ja onnuin. Perille päästyäni vaelsin – tai pikemminkin nilkutin – herra Stolzenwaldin majataloon. Kelpo huone ja oivallinen ateria tekivät minulle hyvää. Taisin tosin olla reppuineni jokseenkin epäilyttävä ilmestys, sillä minut jätettiin pian rauhaan, eikä palveluskunta enää tehnyt elettäkään huolehtiakseen minusta. Biljardihuoneena toimivasta eteiskamarista kantautui alituiseen monenkirjavan väkijoukon mölinää. Lienee kohdallista kertoa, että olen jo yli kymmenen vuotta kärsinyt vasemman jalan ruhjeesta, joka on heikentänyt nivelsiteitäni niin, että yksikin väärä askel tekee kipeää. Kävely vahvistaisi jalkoja parhaiten, mutta joudun toisinaan palauttamaan mieleeni tosiasiat ja toteamaan, etten pysty raajarikkona kävelemään kuin parin sadan peninkulman pituisen osuuden koko matkasta. Nyrjähdys on mitä viheliäisin vaiva. Jalkani oli pahoin turvonnut, ja sitä jomotti kauheasti. Olin jo useampaan kertaan yrittänyt tilata lämmintä kylpyvettä, mutta mitään ei tapahtunut. Huusin, pauhasin, räyhäsin ja karjuin. Kukaan ei kuunnellut. Näin vierähtivät – tai oikeastaan matoivat – tunnit aamuseitsemästä kello viiteen iltapäivällä; lopulta ryhdistäydyin, otin tukea ruokokepistäni ja nilkutin vaivalloisesti pitämään palveluskunnalle melko tulisen, inhimillisyyttä käsittelevän saarnan. – Olenko joutunut villi-ihmisten pariin, kun sairas mies ei saa täältä apua vaivoihinsa? Pitäisikö pöytään lyödä kymmenen vai kaksikymmentä tukaattia? Sen minä teen, mutta käykää ensin värväämässä lisätyövoimaa, jos kerran talosta ei liikene ketään minua auttamaan. Tällainen kohtelu on vastuutonta ja täysin epäinhimillistä.
Suustani purkautui yhä kiukkuisempaa kieltä. Ihmiset taisivat päätellä sanavalinnoistani ja puheenparrestani, etten ollutkaan se kurja burlakki28, joksi he minua luulivat. Sain kaiken tarvitsemani, eikä minun tarvinnut enää valittaa mistään. En syytä herra Stolzenwaldia tapahtuneesta, sillä hän työskenteli paraikaa puutarhassa, ja hänen alaisensa pitivät minua henkilönä, johon ei kannata uhrata aikaa. Majataloissa tapahtuu tällaista usein. Seuraavana päivänä kaupungilta alkoi kuitenkin kantautua kunnioittavia tervehdyksiä, jotka kiirivät myös majatalon väen korviin; sen jälkeen minuun suhtauduttiin jo huomattavasti kohteliaammin. [...]
Sippolassa, 28. heinäkuuta 1805
Lyön vetoa keräämästäni mesimarjakorillisesta ja Vuoksesta vetämästäni hienosta lohesta, ettet tiedä, missä maailmankolkassa Sippola sijaitsee, eivätkä kuuluisat maantieteilijätkään voi tulla avuksesi tässä. Kuule siis, Sippola on kerrassaan hieno pieni kylä lappalaisten pohjoisessa paratiisissa Venäjän Suomessa, Lappeenrannan ja Haminan välissä. Maantieteellistä pituutta ja leveyttä en ole mitannut: voin vain kertoa sinulle, että täällä kasvaa ihania marjoja, että vilja keinuu korkeina aaltoina ja itselleen voi vuolla idyllisen paimenpillin; kaikki tämä on kenties enemmän kuin olisit Lapin liepeiltä osannut odottaa.
Pietarissa ollessani pääsin katsomaan vain italialaista teatteria, joka onkin kaupungin paras. Siellä esiintynyt laulaja ylsi aivan ylivertaiseen suoritukseen. Hän ansaitsee tästä hyvästä neljätoistatuhatta ruplaa vuosittain, ja tuollaista summaa vastaan sopiikin jo odottaa kirkasta ääntä ja ilmaisuvoimaa. En mennyt saksalaiseen teatteriin, koska kaikki ystäväni olivat yhtä mieltä siitä, että siellä esitetään vähemmän suuria hengentuotteita vähemmän suurten näyttelijöiden voimin. Miré29 jopa menetti johtajan paikkansa huolimattomuutensa tähden: nyt toivotaan, että taidoistaan ja hyvästä maustaan tunnettu uusi yrittäjä menestyisi paremmin. Venäläistä teatteria en nähnyt, koska poukkoilin jatkuvasti paikasta toiseen eikä sopiva tilaisuus koskaan osunut kohdalleni. Se harmittaa, sillä venäläisten näyttelijöiden sanotaan elehtivän ja ilmehtivän luonteikkaasti ja esittävän eräitä kansallisteoksia varsin nerokkaasti ja eloisasti.
Herra Pinnow varusti minut ystävällisesti matkaan; sain häneltä läksiäislahjaksi erilaisia lääkkeitä kelvottoman juomaveden varalta. Seurue saattoi minut vaunuissaan Parkalaan asti, missä nautin viimeisen yhteisen illallisen ystävieni kanssa oudon sekavien tunteiden vallassa. Kuvittelen aina, että Se Jokin – jota myös sydämeksi kutsutaan – olisi jo aikaa sitten turtunut rinnassani; mutta yhä se yllättää minut kepposillaan. Pienimuotoinen mutta hieno ilotulitus, jonka eräät upseerit sattuivat järjestämään kenraalinsa syntymäpäivän kunniaksi, auttoi minut viimeisten tuntien alakuloisen tunnelman yli. Kuka tietää, tapaanko enää koskaan näitä ihmisiä, jotka ottivat minut niin veljellisesti vastaan.
Vaunut lähtivät iltamyöhällä takaisin Pietariin; minä taas pakkasin pohjoisen vieraanvaraisuuden suomat eväät säkkiini ja annoin viimeisten saattajien johdattaa minut majapaikkaani ventovieraan suomalaisen luokse. Olin ylitsevuotavan liikuttuneella mielellä; tupa oli näin heinäkuussakin lämmitetty ja täynnä savua; joka hetki olin kuulevinani tusinan russakoita ja nukuin – mutta en niin hyvin kuin tavallisesti. Kaiken lisäksi tämä oli sitä aikaa, jolloin Pohjolassa ei tule yötä lainkaan, ja olen havainnut itsessäni yliherkkyyttä valolle, niin että pystyn nukkumaan ainoastaan öisin. Yöt vain ovat täällä tähän aikaan vuodesta niin päivänkaltaisia, että Pietarissa saatoimme kokoontua puutarhaan keskiyöllä ja lukea toisillemme Hamburger Zeitungia ilman minkäänlaista lisävaloa. Trans Suionas, sanoo Tacitus, aliud mare pigrum ac prope immotum, quo cingi cludique terrarum orbem hinc fidas, quod extremus cadentis jam solis fulgor in ortus edurat, adeo clarus ut sidera hebetet.30 Oli niin hämyisää, etten likinäköisyydeltäni erottanut ainuttakaan tähteä; iltarusko sulautuu täällä aamuruskoon. Ensimmäisinä öinä tämä oli minusta oikein miellyttävää, mutta silmäni väsyivät pian jatkuvaan valoon, ja aloin jo kaivata kotimaan kesäöiden vaihtelevuutta.
Seuraavana aamuna vaelsin hyväntuulisena vanhan linnoituksen ohi ja jatkoin tietä eteenpäin aina Viipuriin asti. Tämä kolmen päivän matka Pietarista Viipuriin, kaksikymmentä peninkulmaa, oli sietämättömän helteen takia erittäin raskas kokemus. Hiki valui päästäni vuolaammin kuin aikoinaan pataljoonalaisten riveissä, kun jouduin seisomaan tuntikausia kivääri olallani ja rääkkäämään raajojani rummun pärinän tahtiin.
En päässyt kunnolla Nevan veden makuun Pietarissa, vaikka yritin parhaani ja sain sitä yllin kyllin maistellakseni. Se on puhdasta ja kirkasta kuin kristalli, mutta äärimmäisen pehmeää; itse olen tottunut kovaan veteen. Oluista hienoimmat ovat liian vahvoja, ja miltei kaikki muut on maustettu huonoilla yrteillä, pääasiassa villillä rosmariinilla31. Terveysviranomaisten tulisi olla tarkempia tällaisten tuotteiden suhteen. Turvauduin siis erilaisiin käyneestä oluesta ja maltaista valmistettuihin mietoihin juomiin tai vaihtoehtoisesti veteen sekoitettuun viiniin, kun mallasjuomaa tai hapanta viiniä ei ollut tarjolla. Nyt iloitsin jo suomalaisesta vedestä, sillä tiesin Suomen kallioiseksi maaksi ja luulin voivani etukäteen päätellä, että siellä missä on kallioita, on takuulla myös runsaasti hyvää vettä. Erehdyin pahoin. Sillä vaikka koko Suomi onkin lähes yhtenäinen graniittilaatta, vettä löytyy harvoin. Kahdenkymmenen peninkulman matkalla Pietarista Viipuriin löysin yhden ainokaisen pienen puron, josta sai hyvää vettä; vasta muutaman virstan päässä kaupungista löytyi muutamia kauniita ja runsaita lähteitä. Jälkimmäiset merkitsivät minulle nektarin kaltaista ylellisyyttä. Muut joet virtaavat soilta; niiden punainen, ruma vesi on kuvottavaa. Graniitti on kenties liian kovaa ottaakseen sadeveden vastaan ja pakottaakseen sen puhtaana eteenpäin. Kaikki siis valuu suoalueille, missä vesi pilaantuu entisestään ja muuttuu lähes käyttökelvottomaksi.
Välillä olen tuntikausia hikoillut, ponnistellut ja ollut nääntymäisilläni janoon. Toisinaan olen joutunut ratkaisemaan asian sekoittamalla verenpunaiseen veteen parannusainetta ja juonut sen pidellen nenästäni kiinni, niin kuin tein aikoinaan englantilaisella rahtilaivalla. Kerran juoksentelin puoli tuntia eräässä kalliosolassa piinaavan janon pakottamana, otaksuen ympäristön takia, että siellä oli oltava vettä: sillä vanha vaeltaja kykenee Mooseksen ja Aleksanteri Suuren tavoin päättelemään tällaiset seikat pelkästään sijainnin avulla, vaatimatta kuitenkaan itselleen profeetan arvonimeä. Lopulta löysinkin pikkuruisen lähteen onton puunrungon alta, enkä olisi ollut iloisempi, vaikka Vesuvius olisi luovuttanut minulle kaikki jalot kyyneleensä ja Épernay peltopyyn kyyneliä.32
Viipurissa hoidin ensin saapumistani koskevat viranomaisasiat, sitten majoituin italialaiseen majataloon. Kukaan ei ollut kotona lukuun ottamatta pientä, noin kuusivuotiasta tyttöä, joka katsoi minua ensin arasti, sitten pelokkaasti, alkoi nyyhkyttää ja purskahti lopulta äänekkääseen itkuun. – Ketään ei ole kotona, hän sanoi. – Isä on Pietarissa, äiti lähti ulos; teidän ei pitäisi jäädä tänne, te ette saa jäädä tänne.
Taivas tietää, mihin asentoon kirottu naamavärkkini oli vääntynyt – ja tällaista sattuu minulle usein; tuntui nimittäin siltä, että mitä lempeämmin yritin katsoa tyttöön, sitä rajummaksi itku yltyi. Vein selkäreppuni rauhallisesti biljardihuoneeseen, annoin kantajalle juomarahan ja odotin, mitä tuleman piti. Paikalle tulikin kohta pikkutytön itkun hälyttämänä isompi tyttö, jonkinmoinen palvelusneiti, joka ohjasi minut ystävällisesti melko hyvään huoneeseen. Huone vaikutti minusta erittäin viihtyisältä sen kolmipäiväisen vaelluksen jälkeen, jonka olin kulkenut kuin Beerseban autiomaan halki, ilman mukavuuksia, huonon veden ja surkean leivän evästämänä. Matkalla Parkalasta Viipuriin ei nimittäin tule vastaan muita kylän nimen ansaitsevia paikkoja kuin Krasnoje Selo33, enkä nyt tarkoita Pietarin kupeessa sijaitsevaa samannimistä kylää. Muu seutu koostuu lähinnä hajanaisista hökkeleistä.
Saapuessani illansuussa Krasnoje Seloon koko kylä oli yhtä melua ja mellakkaa, eikä kyseessä ollut kapinallinen mellakointi, vaan häly johtui lähistöllä havaitusta karhusta; kaikki olivat tarttuneet pyssyihin, peitsiin ja seipäisiin ajaakseen takkuturkkisen vieraan matkoihinsa. Pari sotilasta suostutteli minut kävelemään kanssaan vielä muutaman virstan eteenpäin, Novaja Derevnjaan34 asti. Siellä sijaitsevan kapakan ohessa toimi varsin lupaavalta vaikuttava majatalo; onnistuinkin saamaan sieltä huoneen, joka oli ainakin suomalaisella mittapuulla valoisa ja soma. Eestinmaan maaseudulla paikka olisi nimetty Louvreksi.
Tarjottuani sotilaille pannukakkua ja hätisteltyäni heidät kapakkaan paneuduin rauhassa nukkumaan patjalla lojuvalle lampaantaljalle, jonka uskoin jätetyn sinne minua varten. Ovea en saanut lukittua, sillä täällä eletään hyvin vanhanaikaisesti eikä ovissa käytetä lukkoja. Luulen nukkuneeni muutaman tunnin, kun joku nykäisi minua käsivarresta – yllättävän helläkätisesti ottaen huomioon, että mies oli suomalainen. – Mitä haluat, ystävä? kysyin venäjäksi. – Haluan nukkua täällä, kuului vastaus. – Mutta minä nukun jo täällä. – Mutta tämä on minun sänkyni, mies sanoi. Mitä oli tehtävissä? Päädyimme jakamaan pedin ystävällisessä hengessä. Luovutin patjan hänelle,
otin lampaantaljan ja yövyin vastakkaisessa nurkassa lattialla, korvat huolellisesti tukittuina vihamielisten torakoiden varalta. Torakat ovat pohjoismaisia hyönteisiä, joita hienompien piirien ihmiset kavahtavat, mutta joita kansanmiehet eivät juuri huomaa. Suurempikokoista lajia kutsutaan nimellä prussaky, preussilaiset35; täällä ollaan vakaasti sitä mieltä, että elukat kulkeutuivat Suomeen armeijan mukana seitsenvuotisen sodan aikana. Aihetta käsittelevät seikkailukertomukset ovat hupaisaa ajanvietettä.
Maksaessani laskua seuraavana aamuna minulla oli ainoastaan hopearahaa. Vanha emäntä hyväksyi ruplan vaihtoarvoksi vain kahdeksantoista kopeekkaa, ja koska olin niin hyväntahtoinen, hän antoi minulle lopulta vaihtorahaksi vain kymmenen, vakuuttaen, ettei hänellä ollut enää enempää kuparikolikoita jäljellä; sitä paitsi täällä rupla vastasi vain viittätoista kopeekkaa. Olin tästä ihan hyvilläni, olkoonkin että eukko ilmiselvästi valehteli. Keisari Paavali halusi pakottaa [setelit käyttöön] ankarin ukaasein, ja paperirahan arvo heikkeni entisestään. Keisari Aleksanteri ei puutu asiaan ja korostaa taloudellisuutta; nyt setelirahan arvo on enää kaksikymmentäviisi prosenttia pienempi. Moskovassa ja sen lähialueilla näkee lähes pelkästään hopeaa ja hyvin vähän paperirahaa, mutta paperirahalla on siellä sama arvo kuin Pietarissa. Venäläisten tapa lyödä kuparikolikoita ihmetyttää minua; kolikoista tehdään arvoltaan niin alhaisia, että kupariseppiä täytyy estää sulattamasta niitä uudelleen, ja heidän vahtimisestaan koituu kaikkialla paljon vaivaa. Kuparin myynti sellaisenaan tuottaisi nimittäin paljon suuremman voiton kuin rahaan leimattu arvo. Tällainen menettelytapa käy yli ymmärryksen. Muualla kuparikolikoiden kanssa ollaan tarkempia ja kannattavuus osataan laskea paremmin. Mutta ehkä kupari on syvemmällä sisämaan rahapajakaupungeissa niin halpaa, ettei kolikoita haluta lyödä toisin.
Toisena aamunani Viipurissa en ollut vielä edes noussut ylös, kun herra Tappe, äskettäin perustetun kymnaasin professori, tuli jo tervehtimään viedäkseen minut luokseen vierailulle. Koska olin varautunut jäämään Viipuriin pariksi päiväksi ja lepuuttamaan helteessä haavoille hiertyneitä jalkojani, otin hänen tarjouksensa mielihyvin vastaan ja
lähdin toivioretkelle apollonisen veljeni kanssa.
Alun perin puukaupungiksi rakennettu Viipuri rakennettiin viimeisen tulipalon jälkeen uudelleen lähes poikkeuksetta kivestä. Kaupunki ympäristöineen on pieni ja sievä ja viehättää minua myös hyvän lähdevetensä vuoksi. Merelle lienee hankalaa purjehtia ympäröivien luotojen takia, mutta toisaalta ne suojaavat satamaa. Kaupankäynti on vähentynyt siitä lähtien kun kruunu alkoi rajoittaa metsän hakkuuta ja sahojen toimintaa. Nämä toimenpiteet taisivat tosin tulla tarpeeseen, sillä näin matkani varrella vain vähän kunnollisia puita. Kaikki nykyinen puu on pienikasvuista ja heikkoa. Rajoituksia koskevat valitukset, jotka voivat olla aiheellisiakin, johtuvat enimmäkseen siitä, että kaikkialla on maksettava sahaveroa, vaikka monilla paikkakunnilla ei edes saa sahata lautoja.
Täällä harjoitetaan myös erästä omalaatuista elinkeinoa: sikurikahvin viljelyä, jota pidän liiketoimimielessä hyvinkin kannattavana, mutta valtion talouden kannalta yhtä haitallisena kuin tupakan viljelyä. Täkäläinen preussilainen konsuli, muistaakseni nimeltään Hartmann, on viljellyt sikuria suurella vaivalla jo jonkin aikaa ja ansainnut kahvin korvikkeen myynnillä tuntuvat voitot. En tiedä, olisiko sittenkin parempi antaa maan kasvaa viljaa ja perunaa kuin sikuria, etenkin kun leivästä on usein pulaa eikä viljelykelpoista maatakaan ole yltäkylläisesti. Mitähän kreikkalaisen kulta-ajan kaunopuheiset johtohahmot Aspasia, Alkibiades ja Aristippos sanoisivat, jos heille tarjoilisi tätä mustanruskeaa juomaa? Rohkenen väittää, että he pitäisivät sitä Eurotaksen kauheana keitoksena tai arvelisivat manalan lautturin lähettäneen heille maistiaisia.
Euroopan mantereen rikkain oppinut on varmaankin tällä hetkellä runoilija ja reetori Nikolai, joka on vetäytynyt tänne Pietarista nauttiakseen levon ja rauhan vuosista niin filosofisesti kuin mahdollista. Hänen omistamansa ja asuttamansa Monrepos’n tila, joka sijaitsee melko lähellä kaupungin portteja, kuuluu Pohjolan viehättävimpiin paikkoihin. On kuin luonto olisi luonut paikan jonkin haltiattaren tai ystävällisen hengen asuttavaksi; nykyisen omistajan hallussa se on kokenut loputtoman määrän erilaisia parannuksia ja kaunistunut entisestään. Omistaja asuu siellä itse, kannattaa pohjoismaista liberalismia ja nauttii suurta arvostusta seudun asukkaiden keskuudessa: on ilo kuulla hänen tasoisensa miehen puhuvan Euroopan kirjallisista ja poliittisista ilmiöistä.
Tein täältä pienen retken Imatran vesiputoukselle, missä Vuoksi virtaa kapean, yli puolen virstan pituisen ja paikoittain todella jyrkän graniittiuoman läpi. Näky on ainutlaatuinen, ääni korvia huumaava, kovempi kuin Schafhausenilla tai Ternissä, vaikka veden pinta on vielä tähän aikaan vuodesta hyvin alhaalla. Vuoksi on suunnilleen samankokoinen kuin Elbe Aussigin kohdalla, vaikka jälkimmäinen lienee piirun verran leveämpi.
Saimaa, järven ja joen välimuoto, josta Vuoksi ja useat Kymijoen haarat saavat alkunsa, on täynnä maalauksellisia saariryhmiä. Varsinkin Lappeenrannan kohdalla ne muodostavat näyn, jonka kauneus ei kalpenisi edes sveitsiläismaisemien rinnalla. Vesistön alkulähteestä ei ole vielä tarkkaa tietoa, mutta sen arvellaan virtaavan Norjan pohjoisimmista osista, lappalaisten asuinseudulta. Vesi on harvinaisen kirkasta ja puhdasta, mutta yhtä pehmeää kuin Nevan, eikä ihmekään, sillä sama vesi virtaa Laatokan kautta Nevaan. Putouksia on myös alempana, missä vesi laskee Laatokkaan, mutta ne eivät ole yhtä vaikuttavia kuin Imatralla. Vietin yöni rannalla putouksen lähellä, seurana matkakumppanini herra Purgold, lahjakas nuorimies Viipurin kymnaasista. Seuraavana päivänä palasin Lappeenrannan kautta takaisin.
Kaikki venäläisen Suomen kaupungit ovat linnoituksia, ja sen tähden koko maa näyttää sotaisalta, jopa liiallisuuksiin asti. Verrattuna merenlahden toisella puolella eläviin heimoveljiinsä virolaisiin suomalaiset ovat avointa, hienoa ja urhoollista kansaa; erityisen tarmokkaiksi heitä ei tosin voi luonnehtia. Venäläisvallasta on koitunut maalle enemmän haittaa kuin hyötyä – ilmiö, jota ei tarvinne liiemmin selitellä. Tästä huolimatta Suomessa on säilynyt kulttuuria ja yksilöllistä vaurautta, joita saa turhaan etsiä Latvian Väinäjoen tai Viron Emajoen varsilta. Hallinnon säätämät, hyväntahtoisilta vaikuttavat ja myös aidosti hyvää tarkoittavat asetukset tuskin oikeasti parantavat sikäläisten talonpoikien oloja, ja täälläkin talonpoikien asema uhkaa jatkuvasti heiketä. Keisarillisten virkamiesten ja ylempien vallanpitäjien omavaltaisuudesta ja sortotoimenpiteistä kerrotaan kaikkialla mitä pöyristyttävimpiä esimerkkejä, ja kaikki asianmukaiset todisteet tukevat syytöksiä. Katariina II epäili alituiseen suomalaisia talonpoikia ruotsalaismielisyydestä. Se ei ole ihmekään; onhan heidät alistettu mielivaltaisen sorron ikeeseen. Ruotsissa vallitsee humaanisuus ja kaikki sujuu hyvin – täällä komennetaan ruoskalla eikä mikään suju. Eräältäkin talonpojalta evättiin säälimättä lykkäys päivätyövelvollisuudesta, jota hän oli anonut voidakseen haudata oman isänsä. Julmemmin ei ihmisyyttä voi polkea. Näin vähäiseksi jää siis itsensä ruhtinaan vaikutusvalta; ja häntä voi sentään pitää hyväntahtoisuuden suojelushenkenä36.
Täällä Sippolassa seison kallioisella kukkulalla katsellen alas laaksoon, missä neljän pikkujärven rantoja ympäröivät pienet kylät, niityt ja aaltoilevat viljavainiot.
Suomi on suunnattoman suuri graniittilaatta, josta pistää siellä täällä esiin kauniin hedelmällisiä, viljeltyjä laaksoja. Maa kuulemma jatkuu tällaisena aina Pohjanlahdelle saakka – tosin sillä erotuksella, että Ruotsin puolella ihmiset ovat poliittisista ja sielullisista syistä siivompia ja ahkerampia. Maa on todellinen marjojen valtakunta; sekä tunnettuja että tuntemattomampia lajeja esiintyy runsain määrin. Jälkimmäisiin kuuluvat jo aiemmin mainitsemani mesimarjat eli maamuuraimet37. Nämä pienet punertavat marjat ovat kuuluja hienosta aromistaan; niitä kutsutaan Pohjolan ananaksiksi, ja paikalliset herkkusuut vaativat niitä säännöllisesti ruokalistalleen. Marjoja kasvaa lähinnä vain Siperiassa, ja venäläiset nimittävät niitä ”ruhtinaanmarjoiksi”. Ymmärrät siis varmaan, että ne ovat hienompia kuin tavalliset karhunvatukat, vaikka kuuluvatkin samaan sukuun. Isäntäni, hovineuvos Dähn, Haminan koulupiirin tarkastaja, on erittäin ystävällinen ja korkeasti koulutettu mies, joka tekee kaikkensa pitääkseen vieraansa tyytyväisenä; ja olenko tyytyväinen? – Sinulle kuvaamani mielihyvä puhukoon puolestaan.
Huomenna vaellan Haminan kautta uuteen Kyminlinnaan ja sieltä eteenpäin Ahvenkosken38 kautta Turkuun ja Uppsalaan, missä odotan näkeväni sen salin, jossa Linné39 opetti.
Aion tuoda Freibergissa asuvalle ystävällemme Wernerille Suomesta tuliaisiksi palan punaista kvartsia, jota pidetään täällä harvinaisuutena: asiantuntijat arvioikoot, onko todella niin. Kenraalikuvernööri Meyendorff, jonka puolison vierailu sai meidän kotimaassamme arvonsa mukaisen huomion, lähettää sen minun kauttani kunnioituksen ja kiitollisuuden osoituksena ja aikoo lähettää vielä muitakin paikallisia harvinaisuuksia.
Nyt opiskelen ruotsia voidakseni matkata Ruotsin läpi kuin ruotsalainen. Viimeistään lokakuun lopulla palaan rakkaaseen isänmaahan, joka on toki – kaikista epäkohdistaan huolimatta – edelleen varsin mukava maailmankolkka. Ystävyydellä ja suudelmalla tervehtien. [...]
Tukholmassa, 16. elokuuta 1805
Turun jälkeen on pysähdyttävä vielä muutamassa paikassa ennen Pohjanlahden rantaan saapumista, ellei halua kiertää ylhäältä Vaasan ja Tornion kautta. Acerbi arvioi, että hänen talvella jäätä pitkin tekemänsä matka Grisslehamnista Suomen rannikolle oli vain yhdeksän peninkulmaa; en käsitä, mitä reittiä kulkemalla hän on voinut päätyä tuohon lukuun. Haluan tässä kuvata sinulle vesireitin sellaisena kuin sen itse kuljin, ja tätä samaa reittiä käyttävät kaikki venäläiset kuriirit, elleivät joudu sään takia kiertämään Tornion kautta:
Helsingistä40 meritse Tuulveden yli Vartsalaan, 2 ruotsalaista peninkulmaa41. Meritse Kihdin selän42 yli Brändöhön 2½ ruots. pk. Lappveden yli Kumlingeen 2½ ruots. pk. Teilin selän yli Vargataan 3¼ ruots. pk. Bomarsundiin 1 ruots. pk. Maitse Skarpansiin 1 ruots. pk. Maitse Haraldsbyhyn, Emkarbyhyn ja Frebbenbyhyn 3 ruots. pk. Osin maitse, osin meritse Eckeröhön 1¼ ruots. pk. Ahvenanmeren yli meritse Grisslehamniin 7 ruots. pk. Laske nyt kaikki yhteen, niin näet kuinka monta peninkulmaa siitä tulee.
Voisin toki kuvailla melko huonosti tunnetun reitin Pietarista Tukholmaan kokonaisuudessaan, mutta on pitkästyttävää jäljentää päiväkirjamerkintöjään koko matkan pituudelta. Saarten kuvaus riittänee sinulle maistiaisiksi. Reittiä Tukholmasta eteenpäin on toki kuvattu jo useammissakin matkakirjoissa.
Merenlahden ylittäminen ei tunnu lainkaan epämiellyttävältä, jos kokee olevansa veden keskellä omassa elementissään, toisin sanoen: jos on tottunut siihen. En pitänyt kiirettä, vaan vietin kaksi yötä kalansyöjien parissa43 ja nukuin oikein rauhallisesti. Uskon nähneeni ylityksen aikana ainakin kaksisataa saarta: suuria ja pieniä, vehreitä ja karuja, asuttuja ja autioita. Puikkelehdimme usein pelkästään lokkien asuttamien, verkostomaisten saarirykelmien lomitse. Lähtiessäni Lappvedeltä oli jo melko myöhäistä; aurinko laski kultaisena ja kuu kohosi hopeisena. Gondolieereina minulla oli kaksi vanhaa reipasta matruusia, jotka olivat nähneet maailmaa ja kertoilivat nuoremmille tovereille matkoistaan. Kun punertava iltarusko ja lähes täysi kuu heijastuivat peilityyneen veteen lukemattomien karujen kallioluotojen välissä, syntyi aivan suunnattoman lumoava vaikutelma. Oli niin valoisaa, että pitäessämme taukoa eräällä saarella pystyimme etsimään metsämansikoita, jotka vielä tähän aikaan tuoksuivat huumaavasti.
Rantauduin Kumlingeen, ja tämä pikkusaari osoittautui niin kertakaikkisen miellyttäväksi, että vastaavaa voisi kuvitella osakseen lähinnä vain sveitsiläisessä pikkukylässä Zuginjärven rannalla. Matkustaja pääsee siistiin vuoteeseen, johon sijataan puhtaat vuodevaatteet ilman että siitä pitää erikseen muistuttaa – moista palvelua ei saa läheskään kaikissa saksalaisissa kaupungeissa.
Kumlingen ja Vargatan välillä jouduimme matkustamaan suuren, 3¼ ruotsalaisen peninkulman pituisen selän poikki. Oli sumuista ja kylmää, myrskytuuli puhalsi ja aallot nousivat korkeiksi. Kuten monesti aiemminkin, miehistöön kuului kolme miestä ja yksi naispuolinen, nuori matruusi. Merenkäynti taisi käydä tytölle liian rajuksi; veneeseen ryöppysi runsaasti vettä ja sankaritar joutui kokemaan merisairauden oireitten koko kirjon. Se melkeinpä ilahdutti minua; nythän pääsisin sanomaan, että joku tyttö on sairastunut minun vuokseni, eikä tämä ollut edes ensimmäinen kerta. Vuosia sitten eräs saksalaisneito nimittäin vannoi kärsivänsä takiani; tosin minulle selvisi myöhemmin, ettei noihin vakuutuksiin ollut uskomista.
Merisairaus iski myöhemmin myös miespuoliseen matruusiin. Istuin vieressä vakaasti myhäillen ja onnitellen itseäni siitä, etteivät aallot mahtaneet minulle mitään – elleivät ne sitten nielisi minua kokonaan, kuten pari kertaa uhkasi käydä. Merenlahden ylitys ei ole aivan vaaratonta avoimella veneellä, jolle voi tuulenpuuskissa käydä kalpaten.
Bomarsundin ja Haraldsbyn välissä kohoavat kuuluisan Kastelholman linnan uljaat rauniot, joiden ympärillä kukoistaa viljavien peltojen peittämiä saaria. Eckerössä etenkin ohra ja ruis tuottavat harvinaisen hienoa satoa.
Koko reitin pisin yksittäinen osuus oli seitsemän peninkulman matka Eckeröstä Grisslehamniin. Vastatuuli puhalsi niin raivokkaasti, että miehistö joutui ponnistelemaan kaikin voimin saadakseen aluksen liikkeelle. Veneessäni oli kuusi matruusia; lisäksi tarvittiin kaksi apumiestä, jotta selvittiin edes satamasta ulos. Keskellä merta kohtasimme postilaivan; molemmat alukset ankkuroitiin vaivalloisesti pieneen saaren poukamaan, jossa vaihdettiin lasti. Posti lähti oman veneeni kyydissä Eckeröhön, ja itse nousin Grisslehamniin menevään postilaivaan.
Eckerön postikonttorissa matkan hinnaksi oli määrätty kolme taaleria, mutta jouduin kuitenkin maksamaan kahdeksan ja puoli. – Näin sen täytyy olla, väittivät kaikki yhteen ääneen eivätkä piitanneet rahtuakaan Eckerön postimaksuluettelosta. Ja minähän maksoin, sillä miten muuten olisin päässyt pois karulta kalliosaarelta, myrskyävän Pohjanlahden keskeltä? Olin skandinaavien käsissä enkä kyennyt vastarintaan. Selvittäkööt Eckerön postikirjasta, oliko veloitus oikeudenmukainen. En tosin pitänyt maksua liian korkeana, sillä yleensä en pääsisi tällä hinnalla puoliksikaan näin pitkälle. Kyse on vain siitä, ettei kenenkään tulisi toimia yhteisiä sääntöjä vastaan.
Kyyhöttäessäni yksin selkäreppuni päällä matkasin jälleen mielessäni Halifaxista Syrakusaan ja elin monet menneisyyden hetket uudelleen; sitten pysähdyin jälleen kerran Schillerin kuoleman aiheuttaman järkytyksen äärelle, tämän suru-uutisen, joka oli niin perinpohjaisesti yllättänyt minut Pietarissa. Kaivoin muistikirjani esille, unohdin vastatuulet ja skandinaavit, ja aivan huomaamatta pergamenttilehdelle piirtyivät nämä rivit, jotka nyt lähetän sinulle ystävyydellä, muistellen meille molemmille niin paljon iloa tuottanutta miestä. Se, että säkeet syntyivät täällä aaltojen pauhatessa, lienee niiden ainut ansio – totuudenmukaisuuden lisäksi.
Rattoisasti muistelimme elämäämme,
kertasimme vuoden toisen perään
kun eteemme ilmestyi ystävä, joka äänellä syvällä,
kumealla ja surun sävyttämällä
toi meille saapuneen sanoman.
Schiller on kuollut! Kaikki vaikenivat
ja vaipuivat hartauteen; vain tuskan
raskauttamat huokaukset kohosivat rinnasta
edesmenneen luo, jota he rakastivat,
kunnes puristus hellitti ja kielet virkosivat.
Schiller on kuollut! kaikuivat sanat
Nevan rannoilla yli kylien ja kaupunkien
ja keisarillisten marmoripalatsien.
Harvoin näin kauniit kukkaseppeleet koristavat
runoilijan hautaa.
Harvoin pyhittävät muusat alttarillaan
ihmishengen, harvoin käyvät ihmisrintaan
taivaisesti asumaan ja pitävät rakkaanaan
kuin ihmisheimot ikään, Siperian mailta
aina Kreikkaan asti.
Hän ilahdutti tuhansia
Reiniltä Objoen varsille saakka,
rikastutti elämää lahjoillaan
joiden ehtymätön virta yhä virvoittaa,
sammuttaa sielujen janoa.
Mahtavina kajahtivat soinnut Apollonin korviin
kun hän uskoi soittimensa käsiin Schillerin,
laulut tämän rintaan;
silloin sankka väkijoukko kääntyi hiljaa
katsomaan hänen kauttaan henkien maailmaan.
Taioillaan hän aukoi portit
uusiin maailmoihin katseen vaeltaa;
kuihtuneille kunnaille loi kukkia,
ja myrsky siivitti sanat jotka Jumalan lahjoina
hänen eteensä leimahtivat.
Uljaasti, jalolla rohkeudella
hän löysi ihmisarvon ryysyjenkin alta,
puhui pelotta ja avoimesti hyvän puolesta,
pelkäämättä että ehtyisi se ydin
joka elää hiljaisesta yksinkertaisuudesta.
Se, joka ei saa jumalaista kipinää
kun hän syvimmästä syvyydestä
taivaisesti laulaa, tulisesti,
jää ikävyyden yöhön ikuisesti
sieluttomien joukkoon.
Niin paljon kuin runoilijamiestä rakastettiinkin,
vielä miestäkin enemmän rakastettiin runoilijaa.
Onnellinen se, jolla on niin monet kasvot
ja sydäntä monta ja joka ankarana tuomarinakin
muille tietä valaisee ja polun kirkastaa.
Schiller elää ikuisesti luomustensa kautta;
elää, vaikka joku kiittämätön hänet unohtaa.
Kukaan ei voi meitä ylevämpään nostaa,
ei kukaan kirkkaammin voi näyttää
kuinka elo hopeisena hohtaa, välähtää.
Tuuli ehti muistorunon laatimisen aikana kääntyä ja tyyntyä hieman, ja saavuin kuin saavuinkin sopivan varhain Grisslehamniin.
Kun on heittelehtinyt koko päivän aaltojen armoilla ja saa sen jälkeen eteensä maukkaan keiton, tuoretta punakampelaa ja näkkileipää sekä jälkiruuaksi herkullisia mansikoita, saa olla perin tyytyväinen rantautumiseensa – ja sitä minä olin.
Täkäläinen postimestari neuvoi, ettei minun tulisi maksaa talonpojille hevosesta kuin kuusi shillinkiä peninkulmalta, ja kuitenkin koko ajan pyydettiin kahtatoista. Nyt en tiedä, kuinka sovittaisin yhteen nuo summat. Pidän kahtatoista shillinkiä vielä verrattain huokeana hintana ja jälkeenpäin kuulin sen olevan tämänhetkinen taksa: miksi ihmeessä postimestari siis väitti toista? Kaiken kukkuraksi hän itse veloitti muonituksesta melkoisen summan.
Seuraavaksi käännyin oikealle, Albyn ja Bron kautta Uppsalaan johtavalle tielle. Vaikka kyseessä on pelkkä sivutie, se on kauttaaltaan kelvollisessa kunnossa. Pohjanlahden saaristossa olin nähnyt kaiken kaikkiaan kolme kirkkoa; täällä taas kirkontorneja kohosi verrattain tiheään ja viljelykset kukoistivat esikuvallisen komeina, etenkin Albyssä.
Pietarissa kasvoi tammi-istutuksia, joiden täytyy periytyä kauempaa kuin Pietari Suuren ajalta, vaikka paikalliset uskottelevat toisin. Minulle sanottiin siellä, että Venäjän puoleisessa Suomessa näkisin vielä ainakin pieniä tammipuistikkoja runsain määrin, mutta vaikka kuinka valppaasti olen katsellut, ei silmiini ole osunut tähän mennessä ainuttakaan tammenlehteä. Lehtimetsissä kasvaa lähinnä koivuja ja leppiä, ja vasta Turun lähellä näin ensimmäiset pähkinäpensaat. Siksipä riemastuin kun täällä eteeni ilmestyi taas tammia, jotka Grisslehamnista lähtien tuntuvat menestyvän runsaina ja täysimittaisina.
Grisslehamnin ja Uppsalan väliin sijoittuvassa Edingenissä [?] valmistauduttiin kyyditsemään minut suoraan Uppsalaan, ja siitä hyvästä minulta vaadittiin kokonaista kuutta riikintaaleria. Postikyytitaksan mukaan hinnan olisi pitänyt jäädä alle yhden taalerin. Vetosin postikirjaan, johon olin jo kirjoittanut nimeni, enkä suostunut maksamaan enempää kuin virallisen kyytitaksan: kaksitoista shillinkiä peninkulmalta. Ihmiset kinasivat vastaan ja muistelivat vuolaasti venäläistä kuriiria, joka oli matkustanut tavattoman hitaasti, jopa kiertänyt Göteborgin kautta ja maksanut kyydistä aimo summan; väki tuntui epäilevän miekkosta vakoojaksi. Aivan kaikkea en ymmärtänyt, sillä enhän minä ruotsalaisesta käy – sitä paitsi talonpojat puhuivat epäselvää murretta ja vieläpä hyvin nopeasti. Irrotin reppuni, jonka olin jo ehtinyt kiinnittää kieseihin, tempaisin sen vikkelästi selkääni ja selitin, ettei minulta heruisi enempää kuin virallisen postitaksan verran. Vihdoin ja viimein he olisivat suostuneet siihen, mutta silloin olin jo menossa ja kieltäydyin istuutumasta enää kieseihin. He jäivät raapimaan päätään, minä jatkoin eteenpäin.
Vasta muutaman tunnin patikoituani minulle valkeni, etten millään selviäisi jalkaisin Uppsalaan – jonne silti kernaasti halajin. Hakeuduin siis tien lähellä seisovaan taloon, jota otaksuin postiasemaksi, kerroin tarinani ja pyysin hevosia. Talo ei kuitenkaan ollut postiasema, vaan tavallinen maalaiskartano. Palveluskuntaan kuului neljä naishenkilöä, joista kaksi puhui hieman ranskaa; minähän käytin ranskaa pelastavana oljenkortena, kun asiat eivät tahtoneet sujua ruotsiksi. Hevoset luvattiin hankkia, vaikkei talo varsinaisesti kyytiasema ollutkaan. Rouvat tarjosivat minulle näkkileipää, taivaallista marjahilloa ja hyvää kaljaa – harvinaisuus, josta sain nauttia viimeksi Haminassa. Hevoset kuitenkin tulivat vasta varsin myöhään, ja pääsin vasta keskiyön kuutamossa aloittamaan matkani kohti Uppsalaa.
Uppsala on pieni kaupunki, jolla on suuri nimi: kooltaan se ei ole suurempi kuin oma Lützenimme, missä Uppsalan hyväntekijä kohtasi loppunsa.44 Linköpingiläinen herra Busser on kuulemani mukaan kirjoittanut paksun kirjan tästä piskuisesta kaupungista. Tosin tuomiokirkko on niin iso, että puolet yhden ruotsalaisen maakunnan asukkaista mahtuisi kerralla sisään. Linnén muistomerkki kätkeytyy nöyrästi sen uumeniin: se seisoo sellaisessa nurkassa, etten ensin huomannut sitä lainkaan, vaikka kävin kirkossa kahdesti lähes yksinomaan sen takia. Sen sijaan löysin aikamoisen liudan sekä suurten että pienten miesten hautakiviä, joiden kohdalla en murehtinut, sijaitsivatko ne alttarin takana tai sivukäytävillä. Oudoimman elämyksen koin kreivi Stenbockin haudalla. Hän toteutti aikoinaan hieman liian ankaraa sotaoikeutta Altonassa45 ja vietti tämän seurauksena huomattavan osan elämästään Kööpenhaminassa. Minusta tuntui, kuin olisin katsonut Varsovan aikojen ystävääni Stenbockia, niin hämmästyttävä oli yhdennäköisyys. Rakastan sukujen muotokuvia; ne ovat aina parempia ja merkityksellisempiä kuin vaakunat.
Seuraavana päivänä vierailin Thunbergin luona, joka asuu kartanossaan noin puolen tunnin matkan päässä kaupungista; hän oli niin ystävällinen, että lähti henkilökohtaisesti näyttämään minulle uutta kasvitieteellistä puutarhaa. Käydessäni aikoinani Palermossa sikäläiset herrat vakuuttivat minulle, että he olivat ottaneet omaa botaniikan luentosaliaan varten mallia uppsalalaisesta Linnén salista. Jos tämä pitää paikkansa, he ovat kyllä tehneet melkoisen suuria muutoksia. Kumpikaan Linnén luentosaleista ei nimittäin muistuta palermolaisia saleja, ei uusi eikä vanha. Uusi kasvitieteen laitos koostuu täällä julkisivusta, jonka pylväikkö antaa puutarhaan päin, sekä kahdesta ulospäin kaareutuvasta siivestä. Luentosali sijaitsee julkisivun eli sisäänkäynnin puolella; museo ja kasvihuoneet puolestaan sijoittuvat siipirakennuksiin. Professorikin asustaa siellä varsin mukavassa huoneistossa. Pilarit ovat göteborgilaista hiekkakiveä, vaikka graniitti olisi varmasti sopinut paremmin tarkoitukseen. Muurien perustukset on koottu varsin hienosti hakatuista neliön muotoisista kivistä, mutta rakentamista on jatkettu hiomattomilla graniittilohkareilla, mikä tärvelee muurien lujuutta ja kauneutta.
Museossa esitellään etupäässä Thunbergin matkoiltaan tuomia esineitä, jotka hän on lahjoittanut Akatemialle; ne eivät siis voi päätyä ulkomaille Linnén kokoelmien tavoin. Kokoelma on yksityishenkilön keräämäksi poikkeuksellisen runsas, ja siihen sisältyy monia harvinaisuuksia. Minua hämmästyttivät erityisesti kolme suurta afrikkalaista gasellia, kasuaari, pieni afrikkalainen puhveli sekä eräs pienikokoinen, erittäin harvinainen haikara46. Hyvin hoidettu puutarha levittyy melko laajalle. Sokerivaahtera esiteltiin minulle erikoisuutena, joka kuulemma viihtyy harvoin näin kaukana pohjoisessa.
Arvannet, että vierailin myös kirjastossa, jossa minua veti puoleensa ainoastaan niin kutsuttu Wulfilan hopeinen käsikirjoitus; muusta en ollut kiinnostunut.47 Pitelin sitä käsissäni ja selailin sitä hetken hellävaraisesti, ymmärtämättä tekstistä mitään. Tämäkin seikka todistaa, ettei kirja ole niin kulunut ja repeytynyt kuin edesmennyt Küttner48 antoi ymmärtää: sehän ojennettiin mutkattomasti ja mukisematta tuntemattoman vierailijan käsiin. Vain harvat sivut ovat kärsineet niin pahoin, että ne pitäisi julistaa lukukelvottomiksi. Tosin minähän en ymmärtänyt kieltä lainkaan. Käsikirjoituksen viereen oli sijoitettu Eduard Lynin sanakirja; ja kenties myös maanmiehemme julkaisema hieno nide pääsee pian liittymään seuraan.49 Sinähän tunnet Wulfilan teoksen historian ja sen, mistä hopeista käsikirjoitusta tarkoittava nimi juontuu; sitä paitsi niiden selostaminen kävisi tässä liian pitkälliseksi. Loput kirjaston nähtävyyksistä sivuutan, mutta mainittakoon sentään pukeutumispöytä, jonka kuningatar Kristiina sai nuorena lahjaksi Augsburgin kaupungilta. Oman aikamme keskinkertaisten tekeleiden kunniaa toitottavien taiteilijoiden pitäisi nähdä se. Kirjaston kustos, herra Samuel Torner, oli huomaavainen ja sivistynyt mies, ja vasta keskusteltuamme pitkään ranskaksi ja väliin englanniksi huomasin hänen osaavan myös saksaa, kun hän kirjoitti minulle muistoksi Hallerin runonsäkeen, ja vieläpä tyystin virheettömästi.
Oman huoneeni seinällä riippuvat Bernigerothin erinomaiset Björnstahlin, Stenbockin ja Linnén muotokuvat sekä surullisia muistumia Siegwart-romaanin henkilöistä, joita on suorastaan säälittävää katsella. Kupariin kaiverretussa signeerauksessa lukee von Bumburg del. Schleich.50
Uppsalan nähtävyydet ennättää katsoa parissa tunnissa, ellei ole aivan umpioppinut pingottaja. Mutta koska halusin kunnioittaa ruotsalaista Minervan Akropolista viipymällä kaupungissa muutaman päivän, asettauduin kaikessa rauhassa peilin alle ripustettua Siegwartin sankaritarta Mariannea vastapäätä ja aloin lukea Aristofaneen Naishallitusta ja Lysistratea, jotka olin valikoinut unen tuloa vastustaviksi lääkkeiksi Pilvien, Ritarien ja Sammakoiden jälkeen. Myös kaunopuheinen Seneca tuli silloin tällöin avukseni, kun tahdoin viettää mieluisan hetken – tosin useimmiten omaksi tappiokseen. Mielessäni nimittäin kajasteli jatkuvasti Tacitus, enkä voinut olla vertailematta Senecaa ja Burrusta keskenään ja miettimättä, kuinka rehellinen koulumestari joutui väistymään kuin nuori noviisi täysikasvuisen miehen tieltä51. Seneca kyllä näyttää tutkiskelleen asioita sydämessään, vaikka hänen puolustuspuheensa tuntuukin naiivilta. Non sum sapiens, hän kirjoittaa, et ut malevolentiam tuam pascam, nec ero. Exigo itaque a me, non ut optimis par sim, sed ut malis melior. Hoc mihi satis est, quotidie aliquid ex meis vitiis demere et errores meos objurgare52. Tämä on häpeän ja yleisen turmeltuneisuuden aikana eläneeltä stoalaiselta varsin miedosti sanottu; mutta ainakin hän puhuu avoimen vilpittömästi: sitä paitsi saamme syyttää itseämme siitä, että olemme jumaloineet koulumestaria niin suuresti ja jättäneet hänen varjoonsa Burruksen, joka oli kelpo mies.
Patikoin vielä vanhaan Uppsalaan, joka sijaitsee osapuilleen tunnin kävelymatkan päässä uudesta kaupungista. Paikka tunnetaan vanhojen pakanakuninkaiden asumuksena; näkyvissä on edelleen kaksi kukkulaa, joita väitetään heidän haudoikseen. Pidän sitä varsin toden näköisenä, sillä kukkulat muistuttavat hiidenkiukaita. Nykyinen kirkko ei ole ainoastaan Ruotsin vanhin, vaan rakennuksen arvellaan olevan muinaista pakanallista alkuperää. Innokkaimpien loruilijoiden mukaan rakentaminen aloitettiin pian vedenpaisumuksen jälkeen, ja jos vain Raamattu sallisi, he varmasti väittäisivät perustusten olleen rakenteilla jo ennen sitä. Kuuleman mukaan jo Strabon kirjoitti tästä53. Tiedä häntä. Tacitus kyllä sanoo muinaisista saksalaisista, joihin tämänkin rannikon asukkaat lukeutuivat: Caeterum nec cohibere parietibus deos, nec in ullam humani oris speciem assimilari ex magnitudine coelestium putant; näin ajattelivat myös parsilaiset54. Selvitähän sitten omin neuvoin asian oikea laita. Taidat jo muuten huomata, kuinka Uppsalassa käynti kuultaa selostukseni läpi. Minusta tuntuu, etten ole kymmeneen vuoteen kirjoittanut yhtä pitkiä latinankielisiä litanioita.
Eräässä seurueessa heitin ilmoille kysymyksen siitä, mistä Uppsalan nimi juontaa juurensa; minähän ratsastan niin kernaasti sananselitysopin keppihevosella. Ja voitko kuvitella, että Uppsalan herrat myönsivät auliisti tietämättömyytensä? Saksalaiset oppineet eivät koskaan sallisi tällaisen häpeän langeta oman Ateneuminsa ylle: mieluummin he latelisivat kokonaisen Atlantiksen historiikin aina Aberwitzista alkaen55. Kysyinpä sitten, mikä mahtaa olla ohitse virtaavan pienen joen nimi. Vastaus: Sale. Niinpä Uppsala tarkoittaa melko varmasti Upon the Sala.56 Hakeuduimme viisaampien lähteiden ääreen, japanin tyytyväisenä merkille, että jo Nordbeck oli pitänyt minun oletustani todennäköisimpänä selityksenä. Jos vain olisin ahkerampi ja alttiimpi palvelukseen – kuten vanhat preussilaiset päälliköt tapaavat sanoa – tarttuisin vielä kriittisen sanankaivelijan lapion varteen ja oppisin erottamaan jyvät akanoista.
Tie Uppsalasta tänne Tukholmaan on poikkeuksellisen kaunis, todellinen patikkamatkailijan reitti; välillä se seuraa Mälarenin rantaa, toisinaan taas kohoaa pienille kukkuloille silmää hivelevien maisemien läpi. Ruotsalaiset kylät ovat pieniä: usein tönöttää vierekkäin vain muutamia taloja tai yksi ainokainen; kaikki riippuu maan viljelyskelpoisuudesta. Tämä antaa seudulle ystävällisen, nauravaisen ilmeen, vaikka väkeä onkin vähän. Sama pätee jossain määrin myös Liivinmaahan; tosin siellä talot muistuttavat luolaihmisten asumuksia ja niiden asukkaat kärsimyksen perikuvia. Edes Saksassa ei ole minkäänlaista käsitystä ruotsalaisen talonpoikaisviljelyn säntillisyydestä.
Entäpä Tukholma? Mitä seudun onnekkaaseen sijaintiin tulee, ei kaupunkia turhaan kutsuta Pohjolan paratiisiksi. Kenties sitä ei pitäisi kutsuman kaupungiksi lainkaan, sillä juuri missään ei huomaa olevansa asutuksen saartama; kaikkialta avautuvat avarat maisemat. Tukholma kuuluu viehättävimpiin paikkoihin, joissa olen kuunaan käynyt, ja jos vain aurinko hellisi Mälarenjärveä niin kuin [Toscanan] Arnojokea, olisi tämä autuaampi Elysium kuin Firenze. Paikkojen kuvailu ei kuulu vahvuuksiini, enkä taivu sellaiseen kovin kernaasti – joten en edes yritä sitä tässä. Küttnerin matkakirjasta saat aivan kelvollisen kuvan.
Acerbi seisoi mielellään sillalla linnan edessä. Siellä onkin vallan kaunista. Itse hakeudun kuitenkin mieluiten korkeuksiin: lumoavimman paikan löysin vastarannalla kohoavan Katariinan kirkon viereisestä puutarhasta, jossa toimii myös majatalo. Paikkaa kutsutaan Mosebakiksi eli Mooseksenvuoreksi. Sieltä voi luoda katseensa yli koko seudun, ylös alas Mälarenjärveä, ja seurata sekä vedessä että rannoilla aaltoilevaa kuhinaa ja hyörinää. Tarhurin erikoisuuksia ovat erilaiset marjoista pannut oluet, joita täällä kehutaan maukkaiksi ja jotka saattavatkin hivellä toisten juojien kitalakia. Annoin tuoda eteeni pullon vadelmaolutta, jota en kuitenkaan kyennyt juomaan, niin vahvaa se oli. En muista ikinä maistaneeni yhtä väkevää olutta. Juon itse vain janoon ja jätän tämän alan tuotteet herkkusuiden arvosteltaviksi. Mosebakia ja Norrköpingin suunnassa sijaitsevaa Fittjan postiasemaa on muuten molempia kohdannut kaksimielisen nimen sävyttämä kohtalo: tosin näistä kahdesta Mosebak kuulostaa vähemmän tuhmalta ja Catulluksen keksimältä.57
Sergel58 voi jälleen melko hyvin, ainakin niin hyvin kuin hänen ikäiseltään mieheltä saattaa odottaa. En käynyt hänen luonaan, koska otaksuin, ettei hän ilahtuisi ventovieraan ihmisen tunkeilusta – tosin jälkeenpäin minulle vakuutettiin, että hän olisi ottanut minut ystävällisesti vastaan. Sergel on saanut valmiiksi Kustaa III:a esittävän patsaan, jota eräs ranskalainen parhaillaan kultaa ja kiillottaa. Ranskalaismies itse hohteli hienostuneisuuttaan; kunpa nyt vain Sergel huolehtisi siitä, ettei patsaasta tule aivan sokaisevaa. Teos on luojalleen kunniaksi, ja se pystytetään alas rantaan linnan takana sijaitsevalle suurelle aukiolle, vastapäätä hienoa pyramidia – paikka sopii patsaalle mitä mainioimmin, ja jalustakin odottaa jo siellä. En yleensä pidä antiikin ja modernin sekoituksia järin ihastuttavina; Berliinin Wilhelmplatz luo tympeän vaikutelman: mutta täällä antiikin hengestä poiketaan niin hienovaraisesti, että lopputulos miellyttää ja teos säilyttää vakavan arvokkuutensa. Myös ruotsalainen univormu lienee taiteilijoille otollisempi kuvattava kuin saksalainen.
Tukholman komeimpiin rakennuksiin kuuluvat kuninkaanlinnan ohella oopperatalo ja sitä vastapäätä sijaitseva Prinsessan palatsi.59 Niiden väliselle aukiolle pystytetty Kustaa Aadolfin patsas ei sen sijaan tee kovin uljasta vaikutelmaa jalustaan upotettujen ministerien ja kenraalien kolossaalisten korkokuvien takia. Kuninkaan hevosen kavio näyttää tahtovan iskeä etummaista ministeriä otsaan – näky on yhtä räikeä ja vastenmielinen kuin orjat ammoisen kuningas Ludvigin jalkojen juuressa Pariisissa ja Spreejoen sillalla Berliinissä. Ovatko ihmiset todella niin halpamaisia, etteivät kykene kuvittelemaan suuruutta ilman ihmisluonnon alhaisimpia taipumuksia? Itse en puolestani pysty kuvittelemaan minkäänlaista suuruutta niiden kera.
Prinsessan palatsin portaikossa seisovien neljän graniittipylvään pinta hohtaa kiiltävänä: ehkä kauneinta tämän lajin käsityötä, jota olen päässyt todistamaan Ruotsissa tai ylipäätään missään. Puhun nyt ainoastaan kiillotuksesta. Porteilla ja silloilla näkee paikoin samankaltaisia yrityksiä graniitin työstämiseksi. Pietarissa asia on ymmärretty paremmin. Turun Akatemian uusi rakennus ja nämä pylväät täällä Tukholmassa edustavat parasta ruotsalaista graniittityötä, mutteivät vedä vertoja Pietarin herkulesmaisille urotöille.
Oopperatalossa minut perehdytettiin niiden murheellisten naamiaisten tapahtumiin, joiden päätteeksi kuningas sai surmansa. Sali on jokseenkin pieni, ja ellei Anckarström60 olisi toiminut harkitsemattomasti vaan käyttänyt eri pistoolia, häntä olisi ollut vaikea jäljittää monien muiden salaliittolaisten ja apurien joukosta. Talossa vallitsee kummallinen tunnelma, aivan kuten Mikaelinlinnassa61 Nevan rannalla: molemmissa paikoissa aikalaisten varsin epäoikeudenmukaisesti tuomitsemat miehet62 tulivat itse pystyttäneiksi itselleen viimeisen katastrofinsa kulissit. Minua hätkähdytti se pieni huone, jossa Kustaa käytti elämänsä viimeiset hetket varmistaakseen vakaasti ja harkiten poliittisen järjestelmän säilymisen; koituiko siitä hyötyä kansakunnalle ja kuninkaan omalle suvulle, on vielä tyystin hämärän peitossa. Hyvällä kuninkaalla ei voi koskaan olla liikaa valtaa, huonolla kuninkaalla sitä on tarkoin säädeltynäkin liikaa. Kuka kulkisi kultaista keskitietä? Hallinnollisissa suhteissa on aina varmempaa laskea ihmisten huonompien kuin parempien puolien varaan. Historia opettaa, että yleismaailmalliseen ihmisrakkauteen naamioituneena ja oikeudenmukaisuuden nimissä tehdään lähes aina kaikkea sitä pahaa, jonka valta mahdollistaa. Pleoneksia63 tuntuu olevan ihmiskunnan ainoa perisynti. Vain silloin, kun voiton pyynnistä ei voi odottaa seuraavan pienintäkään hyötyä, epäoikeudenmukaisuus jää toteutumatta; tällöin oman edun tavoittelu on tekevinään suurenkin palveluksen verhoutumalla kauniiseen kohtuullisuuden kaapuun.
Puistotie, jonka oikea haara johtaa rantaa pitkin kylpylään ja vastarannan vasen haara takaisin, muodostaa niin romanttisen reitin, ettei moista osaa kuvitella edes Hesperiaan.64 Puistoon rakennetuista lukuisista huviloista pistävät eniten silmään espanjalaisten, englantilaisten ja venäläisten suurlähettiläiden asunnot. Loisteliaita puitteita enemmän minua kuitenkin puhuttelivat mahtavat, kauniit tammipuut, jotka luovat paikasta oikean pyhän lehdon; ainakin siltä tuntuu, jos tänne saapuu pohjanperäläisten mailta. Tosin Espanjan lähettiläs on hakkauttanut tammista sievoisen osan osoittaakseen hyvää makuaan ja rakentaakseen tilalle jotain vähemmän sievää.
Voitko kuvitella; kieltäydyin juuri kutsusta tanssiaisiin, joissa olisin voinut toivoa näkeväni ruotsalaisen kermojen kerman yhteen kokoontuneena – ainakin sen kerman, joka on jäänyt elokuuksi kaupunkiin?65 Sen sijaan kuljeksin tovin ulkona kallioilla ja palasin sitten huoneeseeni pahatapaisen attikalaisen Aristofaneen seuraan. Mitä tekemistä minulla olisi tanssiaisissa? En tanssi enkä pelaa korttia ja olen jo tarpeeksi vakuuttunut ruotsalaisten hienostuneisuudesta ja kelvollisuudesta sekä heidän vaimoväkensä kauneudesta ja rakastettavuudesta. Jos viipyisin täällä pidempään, lähtisin toki mielelläni myös heidän tanssiaisiinsa.
Tärkeänä uutuutena voi pitää hiottua porfyyria, jota tuodaan tänne Elfdalenista Norjan rajalta. Kivi on äärimmäisen kaunista ja hiontatyö ensiluokkaista. Toiminnan harjoittajat ovat kuulemani mukaan perustaneet yrityksen osakekaupan varaan, mikä saattaa johtaa vähemmän valoisiin näkymiin, jos voiton havittelu nostaa hinnat liian korkeiksi. Tilauksen voi tehdä kauempaakin, ja mukaan voi liittää omat piirustuksensa, joiden pohjalta työ toteutetaan erinomaisesti, sovittuun hintaan. Porfyyri on tietääkseni Euroopassa hyvin harvinainen kivilaji, ja jos aarretta osataan hyödyntää asianmukaisesti, siitä saattaa koitua Ruotsille suurenmoista hyötyä. Muotoilu ei vielä täysin yllä siihen kepeään eleganssiin, joka saavutetaan vasta pitkän työn tuloksena, mutta joka tapauksessa kyseessä on tuote, jonka kuuluisa ruotsalainen taiteellinen silmä varmasti kehittää huippuunsa ja joka ansaitsee koko pohjoisen Euroopan huomion. Yrityksen ylimpänä esimiehenä toimii rahapajan johtaja Hjelm, laajasta asiantuntemuksestaan ja hienosta maustaan tunnettu mies.
Nyt seuraa pieni, hivenen nöyryyttäväksi kokemani episodi. Olen vieraillut useita kertoja Weimarissa, missä ystäväni ovat kerta toisensa perään halunneet esitellä minut kauniille runoilija Imhoffille66. Mutta vaeltaessani retkilläni olin harvoin pukeutunut niin, että olisin voinut säädyllisyyden rajoissa astua niihin ruhtinaiden linnoihin, joissa hän tuolloin asui: en siis koskaan tavannut häntä. – Täällä Mälarenin rannalla huolehdin vielä vähemmän pukeutumisen muodollisuuksista, mutta kun kuulin hänen asuvan Marienburgissa, etsin veneen ja annoin soutaa itseni sinne. Minut johdatettiin upeaan taloon; ojensin käyntikorttini ja odotin hetken. Kohta eteeni ilmestyi hienostunut nuori neiti, joka sanoi minulle, ei tylysti, vaan naiivin teeskentelemättömästi, pitämättä sen kummempia esipuheita: – Teidän nimeänne en ole koskaan kuullutkaan. Myönnettäköön, ettei tällainen puhuttelu tuntunut kovin mukavalta. – Saisinko kunnian puhua rouva von Helvigin kanssa, kysyin. – Sisareni on sairaana, neiti vastasi nopeasti, – ettekä te saa tavata häntä. – Onpa ikävä kuulla, sanoin. – Jos voitte tulla kahdeksan päivän kuluttua uudelleen, se saattaa onnistua. – En voi. Hän kohautti harteitaan, minäkin kohautin tahattomasti aavistuksen verran omiani ja lähdin. Näethän, kuinka koen aina saman kohtalon, sen harvan kerran kun pakotan itseni käyttäytymään hienosti. Olin tuumaillut etukäteen, että nyt kun kerran olen täällä, minun täytyy tavata se nainen, joka lahjoitti meille [runon] Lesboksen sisaret; sen verran uskoin olevani velkaa saksalaiselle muusalle ja omille mieltymyksilleni. Niinpä niin, sitä tekee velvollisuutensa Mälarenin rannalla ja Arethusan lähteellä67, jatkaa rauhassa matkaansa – ja lohduttautuu. Teidän nimeänne en ole koskaan kuullutkaan: sanat soivat päässäni tovin vielä palattuani veneeseen. Mutta jos omahyväisyyteni olisi kärsinyt liian kovan kolauksen, en kertoisi sinulle tätä tarinaa; tilannettahan ei kuullut kukaan muu kuin palvelukseeni määrätty tukholmalainen piruparka, joka ei edes ymmärtänyt saksaa. Olin juuri saanut punnittua mielessäni tarinan opetuksen, kun soutajanaiset – täällä gondoleita nimittäin soutavat lähinnä naiset – pysähtyivät tullin eteen ja ilmoittivat, ettei heillä ollut mitään maksuihin velvoittavaa mukanaan. Maksusäännökset tuntuvat minusta turhaakin turhemmilta, sillä Tukholmaan voi salakuljettaa tavaraa sadalta eri suunnalta, eikä noita kuormia todellakaan tuoda Mälarenin kautta. Israelilainen ympärileikkaussääntö on siis saanut täällä kristillisen vastineensa.
Tukholmalaiset eivät juuri puhu kuninkaastaan, ja viimeisistä valtiopäivistä nuristaan hieman. Ne eivät kuulemma sujuneet kovin rakentavissa merkeissä. Nurisijoilla on kuitenkin se solamen miserorum miserum68, että toisaalla asioita saatetaan hoitaa vielä järjettömämmin. Kuningasta ei pidetä kyllin ystävällisenä ja sävyisänä, minkä lisäksi hänen väitetään osoittavan ilmiselvää vastenmielisyyttä etenkin pääkaupunkia kohtaan.
Mikäli tämä pitää paikkansa, kuningas ei ole täysin ymmärtänyt omaa etuaan. Itse nimittäin otaksuisin, että tukholmalaiset ovat jokseenkin hyväntahtoista väkeä, jonka suosion voittaa helposti puolelleen. Tosin asiaa täytyy arvioida myös sielutieteelliseltä kannalta. Kuningas oli isäänsä kohdanneen katastrofin aikaan siinä iässä, jossa ulkoiset tapahtumat vaikuttavat pikemminkin hermostoon ja tunteisiin kuin järkeen. Suurten tapahtumien läheisyydessä ilmenevä, hermoista ja tunteista johtuva mielialaherkkyys jää pysyväksi piirteeksi, eikä järki saa tilannetta haltuunsa – etenkin kun levoton toiminnanhalu on pakotettu ahtaisiin rajoihin.
Pidin Drottningholmista enemmän kuin Hagasta69, en suuremman koon tai loiston ansiosta, vaan koska se sijaitsee järven rannalla, kauniimmassa ja terveellisemmässä ympäristössä. Puutarhat levittäytyvät laajalle, mutta niitä ei ole sommiteltu vapaaseen, silmää miellyttävään muotoon. Vastaan tulee monenlaista kallista hyrrää ja väkkärää, jonninjoutavia lapsellisuuksia, joista huolehtiminen on sittemmin jäänyt retuperälle.
Hagan linna sijaitsee kyllä tavallaan viehättävässä, erakkomaisen yksinäisessä ympäristössä, mutta terveyden kannalta sitä ei voine pitää ihanteellisena, koska huomasin lähivesissä versovan runsaasti suokasveja, ja rakennusten perustukset nousevat juuri ja juuri vedenpinnan yläpuolelle. Vierailijoille esitellään tietenkin asiaankuuluvalla salamyhkäisyydellä ikkunaa, jonka takana valan vannoneet salaliittolaiset väijyivät useita päiviä ennen katastrofaalisia naamiaisia70 ja punoivat aikeitaan.
Ruotsin armeija on tehnyt minuun kaikin puolin hyvän vaikutuksen. Miehet ovat hyvin puettuja ja ravittuja, tahdikkaita, ryhdikkäitä ja erittäin taitavia. Valitettavasti saavuin niin myöhään, etten ehtinyt seuraamaan Skånessa järjestettäviä harjoituksia. Upseerien vaatetus henkii arvokkuutta ja esteettisyyttä, toisin kuin uudet venäläiset ja preussilaiset kuosit, jotka tuovat mieleeni lähinnä ruumiillistuneen kurjuuden ja tekevät upseereista soolotanssijoiden näköisiä, pukujen terveydellisistä haitoista puhumattakaan. Suojaamaton häntäluu aiheuttaa lääkäreiden mukaan varsin usein vilustumisia, koliikkia, kuumetta, kihtiä sekä koko joukon muita vaivoja. Perin kummalliselta tuntuu katsella vanhaa kunnon esikuntaupseeria, jonka muhkeaa takalistoa ohjesäännön mukainen uusi asu ei riitä peittämään. Keikarointi korostaa
ylilyönnin vaikutelmaa vielä entisestään. Onneksi tavallisilta sotilailta ei edellytetä samaa, ja heidät onkin puettu tarkoituksenmukaisemmin. Venäläisten nykyisistä housuista minun on huomautettava, etteivät ne yllä saappaan varren yli, eivätkä näin ollen suojaa jalkoja sisään tunkeutuvalta karkealta hiekalta ja pieniltä kiviltä – mikä olisi marssiessa kaikkein tärkeintä. Keisari näyttää unohtaneen tämän seikan kumotessaan Potjomkinin aikaiset ohjesäännöt, joissa jalat suojattiin asianmukaisesti.
Ruotsalaiset ovat sangen tyytymättömiä Acerbin matkakirjaan, joskin he myöntävät, että siihen sisältyy paljon tosiasioita ja että se on kirjoitettu sielukkaasti ja eloisasti. Itse löysin nopean läpilukemisen aikana lukuisia virheitä, eikä niistä kaikista ole vielä huomautettu tekijälle. Täytyy kuitenkin tunnustaa, että Acerbi teki huomattavan määrän havaintoja varsin lyhyessä ajassa; voisi jopa ihmetellä, ettei noin nopeasti kirjoitettu ja runsas kirja sorru useampiin erheisiin.
Alinomaa surkutellaan, etteivät ruotsalaiset tiedä mitään saksalaisesta kirjallisuudesta. Herää kysymys, tunnemmeko itse heidän kirjallisuuttaan sen paremmin. Tieteen saralla ruotsalaiset ovat takuulla ajan tasalla; kun ulkomailla ilmestyy jonkin alan tärkeä julkaisu, se pannaan täällä oitis merkille. Monessa asiassa he käyvät edellä. Ja kuka voisi olettaa heidän tuntevan juurta jaksain kaikkien meidän runoilijoidemme ja romaanikirjailijoidemme tuotannon, joka herättää lähinnä kansallista mielenkiintoa, ja sitäkin vain ohimennen. Olen kuitenkin nähnyt saksalaisen kirjallisuuden käännöksiä sekä kaukana Suomen korkeuksissa että etelämpänä, maaseudullakin – ja joukossa on ollut erityisen paljon Lafontainen71 romaaneja.
Minulle kerrottiin kuninkaan sihteeriä Leopoldia72 koskeva anekdootti, joka liittyy aiheeseen. Hän oli katsomassa Kotzebuen ruotsiksi käännettyä näytelmää Menschenhass und Reue73. Leopold tunnetaan Ruotsissa itsekin etevänä runoilijana ja ankarana kriitikkona; hän meuhkasi ja kiroili kiivaasti Kotzebuen tekstille esityksen aikana, mutta liikuttui paikoin vuolaisiin kyyneliin. – Herran tähden, millainen ruumiillistunut ristiriita te olette, hänelle sanottiin, – sätitte sapekkaasti ja kuitenkin liikututte. – En minä ole mikään ristiriita, Leopold vastasi, – moitteet koskevat kokonaisuutta, liikutus syntyy yksittäisistä kohdista. Mukaan mahtuu monta mainiota kohtaa, mutta kokonaisuus on kehno.
Muutamat tapaamani maanmiehet viivyttivät minua täällä vielä pari päivää pidempään. Saksilaisen Chargé d’affairesin, herra Reyerin, tunnen yliopistoajoilta, ja halusimme luonnollisesti juhlistaa Pleißen74 varrella vietettyjen yhteisten hetkien muistoa Mälarenin rannalla. [...]
1 Agrigentossa - - sybariitin: Agrigento on kaupunki Etelä-Sisiliassa, jossa Seume oli käynyt Italian-matkallaan. Sybariitti: nautiskelija, mässäilijä.
2 Seume oli asunut Riiassa sotavankeudesta vapautumisensa jälkeen.
3 Buxhoevden: Kreivi Friedrich Wilhelm von Buxhoevden (1750–1811), venäläinen kenraali, Itämeren provinssien kenraalikuvernööri. Toimi myöhemmin (v. 1808) ylipäällikkönä myös Suomessa.
4 Sonntagin oikeudenkäynti: Karl Gottlob Sonntag (1765–1827) puhui Liivinmaan valtiopäivillä pitämissään saarnoissa talonpoikien vapauttamisen puolesta, jolloin Itämeren provinssien kenraalikuvernööri Buxhoevden teki hänestä valituksen Pietarin viranomaisille. Oikeuskollokvio vaati Sonntagia puolustautumaan syytöksiä vastaan. (Drews 2002, 212–213.)
5 Yliopiston rakennustyömaalla: viittaus vuonna 1802 uudelleen avatun Tarton yliopiston jälleenrakennustyöhön (Drews 2002, 213).
6 Kuvattu kohtaus esittää todennäköisesti ns. ”Rütlin valaa”, jolle Sveitsin vanha valaliitto keskiaikaisen legendan mukaan perustui. Se liittyy myös legendaan Sveitsin kansallissankari Wilhelm Tellistä. Valaliiton tarkoituksena oli turvata sveitsiläisten alueiden perinteiset itsehallintooikeudet Habsburg-suvun kuvernöörejä vastaan. Kantonilaiset kolme miestä olivat vannoneet Rütlilla valan, jonka mukaan he vaarantaisivat tarvittaessa henkensä ja omaisuutensa puolustaakseen toisiaan. Vanhin tapahtumasta kertova lähde on vuodelta 1470. Legenda yhdistettiin myöhemmin kansallissankari Wilhelm Telliin, jonka uskottiin eläneen samaan aikaan.
7 Kyse ei ole Venäjän Pietarista, vaan Riian Pietari-nimisestä esikaupunkialueesta.
8 Marssit: Seume tarkoittanee Italiassa taistellun, verisen Marengon taistelun kunniaksi sävellettyä Konsulikaartin marssia ja Leipzigin taisteluun liittynyttä Vanhan kaartin marssia: ensimmäinen on sävyltään synkkä, toinen hilpeä. Ranska löi Marengossa Itävallan joukot, mutta kärsi suuria tappioita.
9 Kokytos: yksi Haadeksen viidestä joesta.
10 Paššojen: pašša (turk. paşa) oli korkeaa asemaa osoittava arvonimi osmanien valtakunnassa. Osmanien armeijassa pašša myönnettiin kenraalimajuria vastaavaan arvoon ylennetyille upseereille. Seume esittää runossa Napoleonin itämaisena sulttaanina ja hänen joukkonsa paššoina.
11 Urania, Volgivaga: Venuksen lisänimi ”Urania” edusti taivaallista rakkautta, Venus Volgivaga oli prostituution jumalatar (Drews 2002, 213).
12 Teilitz: Tõlliste, Kuikatz: Kuigatsi.
13 Cēsis (saks. Wenden, viroksi Võnnu, liiviksi Vennen) on hansa-ajalta peräisin oleva linnoituskaupunki Pohjois-Latviassa, Vidzemen pohjoisosassa, Gauja-joen laaksossa. Cēsis sijaitsee noin 90 km Riiasta koilliseen.
14 Liepan kartanon saksankielinen nimi on Lindenhof, suom. ”lehmuspiha”.
15 Matkaseuralaiseni: Seume mainitsee vasta nyt, että oli alun perin lähtenyt Leipzigista saattaakseen nuoren liivinmaalaisen opiskelijapojan tämän kotikaupunkiin Tarttoon.
16 Emajoen Ateneum: Seume tarkoittaa vuonna 1632 perustettua, vuonna 1802 uudistettua Tarton yliopistoa Emajoen rannalla. Yliopisto oli tärkeä saksalais-venäläisen kulttuurivaihdon keskus, ja monet valistushenkisen oppilaitoksen professoreista olivat saksalaissyntyisiä. (Drews 2002, 214.)
17 Aatelisten vaatimukset: Uudelleen perustetun Tarton yliopiston rahoitus oli aluksi riippuvainen ritarikuntien tuesta. Baltian saksalainen aatelisto vaati, että oppilaitos palvelisi ensisijassa Viron- ja Liivinmaan ritarikuntien jäseniä, ja halusi kieltää talonpoikaisväestön pääsyn yliopistoon. Yliopiston valistusmielinen ranskalaissyntyinen rehtori George-Frédéric Parrot kuitenkin tahtoi sallia opiskelun kaikille yhteiskuntaluokille – ja jopa molemmille sukupuolille (Müürsepp 2015, 310). Parrot sai keisari Aleksanteri I:n allekirjoittamaan uuden perustamiskirjan, jolla yliopisto siirrettiin ritarikuntien alaisuudesta kansanvalistusministeriön alaisuuteen. Vuonna 1802 yliopisto perustettiin uudelleen keisarillisena valtakunnan yliopistona. Maaorjat saivat kirjautua yliopistoon kartanonherran suostumuksella. (Zetterberg 2007, 324.)
18 Alkutekstissä: das Palladium des Adels ist die Bauernsklaverei. Palladium: ”suojeluspyhimys“, ks. myös alaviite 9. Talonpoikien orjuus siis turvaa aateliston olemassaolon, pitää heitä pystyssä.
19 Aatelisto ei koskaan tekisi elettäkään - - : Aleksanteri I yritti uudistaa Venäjän koulujärjestelmää. Uudistusohjelma jakoi maan kouluhallintopiireihin, joiden valvonnasta vastasivat kunkin alueen kanslerit. Yliopistot puolestaan vastasivat alemman tason ja keskitason oppilaitosten valvonnasta. Valtio rahoitti lukioita ja piirikuntakouluja, mutta pienemmät pitäjänkoulut jätettiin paikallisten maanomistajien vastuulle. (Drews 2002, 214.)
20 Uusi talonpoikaistuomioistuin: Hallintokautensa alussa Aleksanteri I suunnitteli maaorjuuden lakkauttamista. Hän aloitti uudistuspolitiikkansa säätämällä 1802 ja 1804 Itämeren provinsseihin lait, jotka kielsivät maanomistajilta alustalaisten ostamisen ja myymisen; lisäksi lakien pohjalta perustettiin paikallisia tuomioistuimia, joissa myös talonpojilla oli omat edustajansa (Kasekamp 2013, 102). Seumen kritiikki ”niin sanottua talonpoikaistuomioistuinta” kohtaan kuitenkin viittaa siihen, että käytännössä tuomioistuimet olivat aatelisten vallassa.
21 Venäjän virsta: nykymitassa hieman yli kilometri, eli 1066,80 metriä.
22 Kurrista: Kurista mõis, suom. Kuristan kartano.
23 Kawa: Kaave mõis, suom. Kaaven kartano
24 Italian Kawa: Cava de Tirreni.
25 Hesperia: ”lännen maa” (kr. hesperos: länteen, iltaan liittyvä). Antiikin kreikkalaiset ja roomalaiset nimittivät nykyisen Italian aluetta Hesperiaksi (Castren & Pietilä-Castren 2006, 214).
26 Eestinmaa (tunnetaan myös nimellä ”Vironmaa”, alkutekstissä ”Esthland”) oli yksi Baltian neljästä historiallisesta maasta tai maakunnasta. Eestinmaan alue muodostaa nykyisen Pohjois-Viron, ja sen saksankielisestä nimestä ”Estland” on peräisin Viron nimi useimmissa kielissä.
27 Weissenstein: nyk. viroksi ”Paide”, saksalaisen ritarikunnan vanha linnoituskaupunki.
28 Burlakki: Volgan lautturi, tässä (yleisessä merkityksessä): ”piruparka” (Drews 2002, 217).
29 Venäjällä vaikuttaneen saksalaisen näytelmäkirjailija Kotzebuen mukaan Miré oli koonnut Pietarin saksalaisen teatterin ”kiertävien teatteriseurueiden pirstaleista”, ja vaikka ”kokoonpanoa paranneltiin muutamilla Saksasta tulleilla jäsenillä, ei lopputulos ollut mitenkään ihanteellinen”. Kuvaus sisältyy Kotzebuen muistelmateokseen Das merkwürdigste Jahr meines Lebens (1801), jossa hän kuvaa omaa lyhyttä kauttaan samaisen teatterin johtajana v. 1800. (Drews 2002, 232.)
30 ”Svionien takana on toinen meri, jähmeä ja lähes liikkumaton, joka ympäröi ja rajoittaa maanpiiriä, kuten voidaan todeta siitä, että kun aurinko jo laskee, sen viimeinen kajastus kestää päivännousuun asti niin kirkkaana, että se himmentää tähdet.” (Tacitus: Germania, kappale 45, suom. Tuomo Pekkanen.) Seumen käyttämä katkelma poikkeaa kirjoitusasultaan Germanian nykyisistä editioista.
31 Villillä rosmariinilla: Seume saattaa tarkoittaa katajanmarjoja, joita käytettiin tuohon aikaan yleisesti juomien maustamiseen.
32 Vesuvius - - kyyneliä: Vesuviuksen kyynelillä Seume tarkoittaa Lacrimae Christi -nimistä viiniä, peltopyyn kyynelillä kuuluisaa Oeil de perdrix-nimistä samppanjaa (Drews 2002, 233).
33 Krasnoje Selo: ven. Krasnoselskoje, suom. Kyyrölä. ”Pietarin kupeessa sijaitsevalla samannimisellä kylällä” Seume tarkoittanee toista Krasnoje Seloa eli Kraasselaa Pietarin lounaispuolella.
34 Novaja Derevnja: alkutekstissä Nowa Derebna, suom. Uusikylä.
35 Prussaky, preussilaiset: suom. mahdollisesti ”russakka”, joka tunnetaan myös nimellä ”saksantorakka”.
36 Hyväntahtoisuuden suojelushenkenä: Hallintonsa alussa Aleksanteri I pyrki kehittämään Venäjästä oikeudenmukaisempaa valtiota, lakkauttamaan maaorjuuden ja karsimaan yläluokkien etuoikeuksia. Hän aloitti uudistuspolitiikkansa Itämeren provinsseista, mutta hyväntahtoiset suunnitelmat eivät toteutuneet käytännössä.
37 Alkutekstissä: ”mamurami”. Christfrid Gananderin Nytt Finskt Lexicon-sanakirjassa vuodelta 1787 mainitaan ”maa muurama”: rubus arcticus eli mesimarja.
38 Ahvenkoski oli Venäjän ja Ruotsin välinen rajanylityspaikka Viipurista Turkuun kulkeneella päätiellä eli Kuninkaantiellä. Kummallakin puolella sijaitsi tulli- ja postiasemia sekä linnoitusrakennelmia.
39 Linné: Carl von Linné (1707–78) oli 1700-luvun merkittävin luonnontutkija ja eräs kuuluisimmista ruotsalaisista. Hän kehitti nykyaikaisen taksonomian eli eliökunnan luokittelujärjestelmän perusteet.
40 Helsingistä: Seume ei tarkoita nykyistä pääkaupunkia, vaan Helsinkinimistä kylää länsirannikolla Taivassalossa. Helsingin kylä oli suuren postitien maihinnousupiste; sitä pitkin kaikki posti tuli aikoinaan ulkomailta Suomeen.
41 Seume laski matkan peninkulmissa (ruots. peninkulma: 10 688,44 m), eikä meripeninkulmissa (nykyään 1 852 m). Alkutekstissä mittayksikkö on ”2 Meilen schwedisch.” Peninkulmien mukaan laskettuna koko reitin pituudeksi tulee vähän yli 250 km.
42 Alkutekstissä on käytetty ruotsinkielisiä nimiä: Skiftet (suom. Kihti), Delet (suom. Teili). Joidenkin paikannimien oikeinkirjoitusta on tässä ajanmukaistettu tai korjattu, esim. Tuulvesi (Seumella Turwessi), Brändö (Seumella Brando), Vargata (Seumella Wargata).
43 Seumen käyttämä sana Ichthyophagen (kalansyöjät) on alun perin tarkoittanut kalastuksella eläviä Arabianlahden heimoja. Sana esiintyy tässä merkityksessä mm. Herodotoksen Historioissa. Ichthyophaga on myös kalakotkan latinankielinen nimi.
44 Kustaa II Adolf kaatui kolmikymmenvuotisessa sodassa Lützenin taistelussa. Uppsalan hyväntekijänä voisi kuitenkin pitää pikemminkin Kustaa Adolfin isoisää, Kustaa Vaasaa. Seume lienee sekoittanut heidät keskenään.
45 Stenbock - - Altonassa: Magnus Stenbock oli ruotsalainen sotapäällikkö, joka oli polttanut maan tasalle Tanskalle kuuluneen Altonan kaupungin (nyk. osa Hampuria) vuonna 1713. Pari kuukautta myöhemmin hän jäi tanskalaisten sotavangiksi.
46 Haikara: alkutekstissä Löffelgans, joka tarkoittaa kapustahaikaraa, mutta myös pelikaania.
47 Wulfilan hopeinen käsikirjoitus eli Codex Argenteus on gootinkielinen Raamatun käsikirjoitus, joka perustuu piispa Wulfilan tekemään raamatunkäännökseen. Teoksen pergamentit on radiohiiliajoitettu 500-luvulle. Teksti sisältää Uuden testamentin evankeliumit, jotka on kirjoitettu hopeisella musteella. Tästä tulee myös nimitys Codex Argenteus (suom. ”hopeinen kirja”). Teos löydettiin 1500-luvulla Saksasta ja tuotiin Ruotsiin sotasaaliina vuonna 1648. Sitä säilytetään vielä nykyäänkin Uppsalan yliopiston kirjastossa.
48 Küttner: Küttner oli matkakirjailija, jonka teoksen Reise durch Deutschland, Dänemark, Schweden, Norwegen und einen Teil von Italien in den Jahren 1797, 1798, 1799 Seume kustannustoimitti vuonna 1801. Seume käytti Küttnerin opasta myös Mein Sommer 1805-kirjansa lähteenä.
49 Eduard Lynin sanakirja - - liittymään seuraan: Seume tarkoittaa Edward Lynin Dictionarium saxonica et gothica-latinum-sanakirjaa. Maanmiehemme julkaisema hieno nide puolestaan viittaa Johann Christian Zahnin saksankieliseen Wulfilan käännökseen. (Drews 2002, 239.)
50 del: lat. delineavit, eli ”piirtänyt: Schleich”. Bumburg-viittaus jää epäselväksi.
51 Seneca ja Burrus olivat nuoren keisari Neron opettajia, joiden kohtaloista Tacitus kertoo Annales-teoksessaan. Ilmeisesti Seume tarkoittaa täysikasvuisen miehen tieltä väistyvällä ”koulumestarilla” Senecaa, joka korvattiin Burruksella. Ennen pitkää Nero hankkiutui eroon molemmista (ks. Annales: 14, 51 ja 15, 62–64). On epäilty, että Nero olisi käskenyt myrkyttää Burruksen, joka oli viimeinen kriittinen ääni palatsissa. Myöhemmin myös Seneca raivattiin pois tieltä: Nero pakotti hänet tekemään itsemurhan.
52 Non sum - - : ”En ole viisas, ja koska en halua kasvattaa kateuttasi, en tule myöskään viisastumaan. Niinpä en vaadi itseltäni, että olisin parhaiden vertainen, vaan huonoja parempi. Minulle riittää, että voitan päivittäin jonkin vioistani ja moitin erheitäni.” (Seneca: Dialogi VII (De Vita Beata), 17, 3.) Kohtaa pidetään eräänlaisena puolustuspuheena: olihan Seneca pitkään toiminut vallan huipulla, ja vielä Neron lähipiirissä. Sitaatin latinankielinen kirjoitusasu poikkeaa nykyeditioista.
53 Strabon (n. 63 eaa. – 24 jaa.) oli antiikin kreikkalainen maantieteilijä, historioitsija ja filosofi. Hänen tunnetuin teoksensa Geografia sisältää kuvauksia eri kansoista ja paikoista ympäri maailmaa.
54 Caeterum - - putant: kohta on mukaelma Tacituksen Germania-teoksesta (9.2), jonka nykyisissä tekstikriittisissä editioissa se on esitetty muodossa ”Ceterum nec cohibere parietibus deos neque in ullam humani oris speciem assimulare ex magnitudine caelestium arbitrantur.” Tuomo Pekkanen on kääntänyt kohdan seuraavasti: ”Muuten heidän mielestään ei ole taivaallisten suuruuden mukaista, että jumalat suljettaisiin seinien sisälle tai kuvattaisiin jollakin tavoin ihmishahmoisiksi”. - - Parsilaiset: Zarathustran seuraajat.
55 Atlantiksen: Seume saattaa viitata Olof Rudbeckin (1630–1702) teokseen Atland eller Manheim (lat. Atlantica), joka pyrki osoittamaan, että Ruotsi oli Platonin kuvaama Atlantis. Kirjoittajan nimen Seume muistaa virheellisesti Nordbeckiksi. (Drews 2002, 241.)
56 Upon the Sala: Seumen teoria ei pidä paikkaansa. ”Sala” ei viittaa jokeen (1600-luvulle asti nimeltään ”Salaån”, nykyisin ”Fyrisån”), vaan Sala-nimiseen kylään. (Mt., 241.)
57 Mosebakia ja - - Fittjan postiasemaa: Drewsin kommentaarin mukaan majatalon nimi oli todellisuudessa Mosebacke, ei Mosebak (ruots. ”backe”: mäki, ”bak”: takamus.) Fittjasta tulee ilman j-kirjainta sana ”fitta” (vittu). (Drews 2002, 242.) - - Catulluksen keksimältä: viittaus Catulluksen runouden värikkääseen seksuaaliseen sanastoon.
58 Sergel: Johan Tobias Sergel (1740–1814) oli ruotsalainen kuvanveistäjä, taidemaalari ja piirtäjä. Tukholmassa hänen mukaansa on nimetty mm. tunnettu aukio Sergels torg, Sergelin tori.
59 Prinsessan palatsi: ns. Perintöruhtinaan palatsi. Palatsi rakennettiin Kustaa III:n sisaren prinsessa Sofia Albertinan residenssiksi.
60 Anckarström: Jacob Johan Anckarström (1762–92) oli aatelismies, joka ampui Kustaa III:tta kuolettavasti oopperan naamiaistanssiaisissa vuonna 1792. Ammuttuaan kuningasta selkään Anckarström pudotti pistoolinsa lattialle, ja myöhemmin asesepät tunnistivat murha-aseen kuuluvan hänelle.
61 Mikaelinlinnassa: keisari Paavali salamurhattiin linnassa, jonka hän oli rakennuttanut itselleen turvallisuussyistä. Kustaa III oli rakennuttanut oopperatalon, jossa hänet murhattiin.
62 Aikalaisten - - tuomitsemat miehet: Kustaa III ja Paavali I.
63 Pleoneksia: Platon ja Aristoteles nimittävät ahneutta ja itsekkyyttä pleoneksiaksi. Aristoteles määrittelee sen epäoikeudenmukaisuudeksi, jota motivoi epäoikeudenmukainen hyöty.
64 Hesperia: ”läntinen maa” (kr. hesperos: länteen, iltaan liittyvä). Tässä sana viittaa hesperidien eli nymfien hoitamaan Hera-jumalattaren puutarhaan maailman läntisellä laidalla.
65 Kerman, joka on jäänyt elokuuksi kaupunkiin: hienostolla oli elokuussa tapana matkustaa maaseutuhuviloilleen.
66 Imhoff: Anna Amalie von Helvig, o.s. von Imhoff (1776–1831) oli saksalainen runoilija, kääntäjä ja kulttuurivaikuttaja, joka kuului mm. Goethen ja Schillerin lähipiiriin. Mentyään naimisiin ruotsalaisen kenraali von Helvigin kanssa hän muutti vuonna 1804 Weimarista Tukholmaan, missä hän piti omaa salonkiaan. Von Helvig oli myös
taiteilija ja Ruotsin kuninkaallisen taideakatemian jäsen.
67 Arethusan lähde: lähde Ortygian saarella Syrakusassa Sisiliassa, missä Seume kävi ensimmäisellä vaelluksellaan.
68 Solamen miserorum miserum: (lat.): onnettomien laiha lohtu.
69 Drottningholm ja Haga: Ruotsin kuninkaalliset linnat.
70 Katastrofaalisia naamiaisia: viittaus Kustaa III:n murhaan oopperan naamiaisissa.
71 Lafontainen: August Heinrich Julius Lafontaine (1758–1831) kuului sentimentaalisilla sukuromaaneillaan aikansa luetuimpiin saksalaisiin kirjailijoihin (Drews 2002, 244).
72 Leopoldia: Carl Gustaf af Leopold (1756–1829) oli ruotsalainen kirjailija ja Kustaa III:n sihteeri.
73 Menschenhass und Reue: suom. ”Ihmisviha ja katumus”.
74 Pleißen: Pleiße, Seumen opiskelukaupungin Leipzigin läpi virtaava joki.
© Suvi Valli / Osuuskunta Poesia Helsinki, 2018
-
Country in which the text is setLatvia, Estonia, Finland, Sweden
-
Featured locationsRigaDorpatRevalSippolaÅboStockholm
-
Bibliographic informationLeipzig 1806
-
Year of first publication1806
-
Place of first publicationLeipzig