Hyvä Johannes,

lupasin kirjoittaa vielä vuoden 2000 aikana mutta en ehtinyt, ja kuten mainitsin lyhyessä viestissäni päätin aloittaa ensimmäisen kirjeen vasta Italiassa, monelle suomalaiselle kirjailijalle ja taiteilijalle tutussa Mazzanon pikkukaupungissa muinaisten faliskien ja etruskien mailla. Asumme Tiian kanssa täällä seuraavat kaksi kuukautta käyttäen hyväksemme Paavo ja Marjatta Jauhiaisen ja Väinö Tannerin säätiön vieraanvaraisuutta.

Tulimme tänne heti vuoden alussa vietettyämme ensin pari kaunista päivää Roomassa vanhojen kirjailijaystäviemme, nykyisen Viron suurlähettilään Jaak Jõerüütin (hän aloitti diplomaatinuransa Helsingissä) ja hänen puolisonsa Viivi Luikin luona. Saavuimme loppiaisen jälkeisenä sunnuntaina tänne Mazzanoon. Yön ja päivän satoi vettä ja vuorien yllä jylisi ukkonen. Ajattelimme, että etruskien jumalat haluavat varmaan sillä tavalla toivottaa meidät tervetulleiksi tai ei-tervetulleiksi, mutta meillä ei ollut etruskien vanhaa salamista ennustavien pappien taitoa emmekä pystyneet tulkitsemaan jumalien sanomaa.

Se, että voimme näin asua täällä Laziossa, vanhassa keskiaikaisessa talossa, todistaa jo sinänsä, miten paljon elämässämme on muuttunut kymmenen viime vuoden aikana. Pääsinhän ensimmäisen kerran ulkomaille, viideksi päiväksi Suomeen, vasta vuonna 1986, kun olin jo neljäkymmentäviisivuotias. Ensimmäisen Suomen-matkani järjestelyt tuntuvat itsestänikin uskomattoman absurdilta tarinalta. Se alkoi siitä, että kuljin ensin kaksi päivää lääkäristä lääkäriin hankkiakseni kaikki välttämättömät todistukset. Niitä kertyi tusinan verran. Jostain syystä, oliko kysymys sitten arvovallasta vai kustannuksista, vallanpitäjät huolehtivat kovasti siitä, että ulkomaille pääsivät vain hyväkuntoiset kansalaiset. Nyt on jokaisen itse muistettava hankkia matkalle lähtiessään matkavakuutus, se on meille uusi asia, johon on pitänyt totutella.

Emme ole vielä kaikki, varsinkaan vanhemmat ihmiset, tottuneet elämään uusien pelisääntöjen mukaan. Tottuminen vaatii aikaa ja energiaa, joita useimmilla yksin kertaisesti ei ole. Ja useimmille on tottumus melkein sama asia kuin totuus. Vaikka virolaiset eivät yleensä omaksuneet juurikaan neuvostototuuksia, neuvostoelämään silti totuttiin. Siinä oli paljon vastenmielistä, typerää, epäoikeudenmukaista ja julmaakin, mutta usein neuvostoelämä oli mukavaa. Se ei vaatinut ihmiseltä suurta ponnistusta, ajan tasalla olemista, kilpailukykyä eikä ajan vaihtamista rahaksi.

Ajassa ja ajankäytössä tapahtunut muutos on minulle ja minun kaltaisilleni ehkä epämiellyttävin. Olen kirjoittanut siitä kaksi pikku esseetä, ensimmäisen suomenkielinen otsikko oli muistaakseni "Aika ja ajatus". Esseen perusidea oli, että maailmassa on neljänlaisia yhteiskuntia: ne, joissa ihmisillä on paljon rahaa ja aikaa; ne, joissa heillä ei ole aikaa eikä rahaa; ne, joissa on aikaa mutta ei rahaa, ja ne, joissa on rahaa mutta ei aikaa. Neuvostoälysimystöllä ei ollut rahaa, mutta sillä oli aikaa jota käytettiin välillä hyvin. En usko, että esimerkiksi Juri Lotman ja hänen aatetoverinsa olisivat voineet kehittää semiotiikkateoriaansa länsimaailmassa yhtä tehokkaasti kuin hiljaisessa ja ulkomaailmasta eristetyssä Tartossa. Päätin esseeni todeten, että uusi uljas länsimaailma, jossa aikaa ja ihmisiä käytetään huipputehokkaasti hyväksi, ei pysty enää synnyttämään ajattelevia ihmisiä, heitä pitää tuoda Itä-Euroopasta ja Aasiasta, missä ihminen vielä on ajatteleva olento, ei ainoastaan valmiiden ajatuksien kuluttaja, keräilijä ja tuottaja.

Olen miettinyt jo pari kuukautta mistä minun oikein pitäisi kirjoittaa. Se on yhtä aikaa helppoa ja vaikeaa: on tapahtunut niin paljon, mutta aikaa tapahtuneen ymmärtämiseen ei ole ollut riittävästi. Kuitenkin näyttää siltä, että meillä Pohjois-Euroopassa on suurien tapahtumien aika ohi ja vähitellen pystymme käsittämään mitä on tapahtunut, tottumaan muuttuneeseen maailmaan ja löytämään sieltä itsellemmekin paikan. Siihen eivät kuitenkaan pysty kaikki. Virossa, kuten muuallakin Itä-Euroopassa, on paljon niitä, joita meidän röyhkeä uusi journalismimme kutsuu luusereiksi, häviäjiksi. On puhuttu jopa menetetystä sukupolvesta, ja joku nuori lehtimies kirjoitti, että eläkeläisten ei pitäisi valitella pienistä eläkkeistä: eiväthän he neuvostoaikana tehneet kunnon työtä. Eipä sinun liene vaikea kuvitella, mitä tunnen minä tai mitä tuntevat ikätoverini lukiessaan sellaisia kirjoituksia.

Uusi aikamme on julma, vaikka toisella tavalla kuin entinen neuvostoaika. Sanaton solidaarisuus virolaisten välillä on hävinnyt, solidaarisuus joka teki kansakunnasta omituisen salaliiton, jossa melkein kaikki puoluesihteeristä sekatyömieheen olivat samaa mieltä isänmaan asioista tai vähintään selvästi eri mieltä Kremlin johtajien kanssa. Olen verrannut kansakuntaamme piiritetyn linnan väkeen, jota yhdistää taistelu vihollista vastaan mutta joka menettää yksimielisyytensä heti, kun piirittäjät ovat lähteneet. Välillä tekee mieli esittää lapsellinen kysymys: onko kansakuntaa,Viron kansaa ylipäätään enää olemassa; onko mielikuva Virosta vain jäänne kahdeksantoistasataaluvun romanttisesta kirjallisuudesta ja yhdeksäntoistasataaluvun romanttisesta politiikasta, mielikuva jota poliitikot vielä käyttävät hyväkseen. Kuinka kauan? Kuinka kauan köyhät virolaiset vielä jaksavat ja haluavat uskoa, että heillä on enemmän yhteistä viron kieltä puhuvien nousukkaiden kuin köyhien venäläisnaapuriensa kanssa? Mikä yhdistää tallinnalaista miljonääriä ja kaakkoisvirolaista työtöntä?

Itse asun suuren osan ajastani lähellä Tarttoa kahden entisen maakunnan välillä, keskellä metsiä ja vesakkoa.Tai oikeammin entisiä metsiä; nyt suurin osa niistä on vaihdettu rahaksi, kuten aikammekin. Maaihmisestä on tullut metsäihminen: seudullamme on metsä useimmille ainoa kunnon toimeentulon lähde. Niin kauan kuin metsää riittää. Tutut rakkaat maisemat ovat kokonaan muuttuneet, emme löydä enää vanhoja polkuja, emme sienipaikkoja. Muutokset ovat olleet yhtä valtavia metsissä kuin yhteiskunnassakin, mikä ihme siis, että ihmiset kärsivät vaivasta, jota nykykielellä voisi kutsua muutosstressiksi. Niin minäkin. Johtuuko stressini ja vastenmielisyyteni uutta uljasta maailma kohtaan vain iästä ja siitä, että olin oman sukupolveni tapaan, en sangen hyvin mutta kuitenkin, tottunut neuvostoelämään? Minut on heitetty yhdessä muiden itäeurooppalaisten kanssa platonisesta unisesta Neukkula-lammesta herakleitolaisen nykymaailman koskeen. Meistä useimmista ei ole enää koskenlaskijoiksi. Mutta nuoremmat ehkä tottuvat siihen, heille herakleitolaisesta maailmasta tulee yhtä lailla oma kuin meille platonisesta. En ole itse keksinyt tätä vertausta: tietääkseni jo Russell kirjoitti aikoinaan, että punaisella Venäjällä on toteutettu Platonin Tasavallan utopistiset ideat. Opettajataani Ain Kaalep ei ollut varmaankaan lukenut Russellin matkamuistoja Venäjältä, mutta hänkin piti Neuvostoliittoa filosofien keksimänä ja konstruoimana valtiona ja hänenkin mielestään tämä keksintö oli täysin epäonnistunut.

Neukkulassa meistä tuntuivat itsestään selviltä monet sellaiset asiat, joista Lännessä väiteltiin ja riideltiin. Tunsimme itsemme vangeiksi, muusta maailmasta eristetyiksi.Vangeille vapaus on ilman muuta tärkein asia, ja he luulevat — kuten me aikoinamme — että vapaus ratkaisee itsestään, automaattisesti, kaikki ongelmat. Se oli erehdys, samantyyppinen kuin isoisiemme erehdys, kun he uskoivat että ratkaisun tarjoaa marxilais-leniniläinen sosialismi. Toteutuneet utopiat ja todellisuudeksi muuttuneet sadut lienevät vaarallisimpia asioita maan päällä.

Minusta siis tuntuu, että meidän uusi uljas maailmamme on harhatiellä, että olemme jälleen virheellisen ideologian orjia, palvelemme vääriä jumalia. Mutta yritän aina muistaa: jos jossain näyttää olevan vika, tarkista ettei se ole sinussa itsessäsi. Voihan olla että olen itse väärässä, että omat tottumukseni, totuuteni olivat virheellisiä, että itse palvelen epäjumalia. Näin olen yrittänyt pohtia oman asennoitumiseni motiiveja, mutta en ole tähän mennessä löytänyt paljonkaan todisteita siitä, että olisin täysin väärässä. Pikemminkin päinvastoin. Maailman tapahtumat viitannevat siihen, että olemme ajamassa kohti jäävuorta, että Titanicin surullinen tarina tulee toistumaan ja toistumaan paljon isommassa mittakaavassa. Olemme kaikki matkustajia avaruusaluksella Terra eikä meillä ole pelastusveneitä, joilla pääsisimme rantaan haaksirikon tapahtuessa.

Yksi aikamme epäjumalista onkin minusta itse aika, Chronos, josta olemme tehneet Kronoksen, hirviön, joka syö omia lapsiaan, kuten kaikki vallankumoukset, jotka ovat meitä koetelleet viimeiset sata vuotta. Niin on tapahtunut meilläkin, laulavan vallankumouksen maassa Virossa.

Minua on nuoruudestani lähtien hämmästyttänyt Aika-epäjumalan kultti, joka kumma kyllä oli yhteinen sekä Lännelle että Idälle. Meille toistettiin aina, että on "kuunneltava ajan käskyjä" ja "seurattava ajan vaatimuksia". Samanaikaisesti kirjoitettiin siitä, että sosialismi ja kommunismi on ihmistä varten, että tärkein kaikesta on ihminen ja hänen hyvinvointinsa. Siinä oli ristiriita: miksi ihmisen, joka on kaiken mitta, kaikkein arvokkain, pitää totella Ajan vaatimuksia, onko aika sittenkin tärkeämpi kuin itse ihminen? Ajan kultilla on Lännessä omat muotonsa, mutta se on sielläkin yhtä voimakas ja suvaitsematon. Se pakottaa meidät olemaan ajan tasalla, kilpailemaan muiden kanssa paikasta auringossa. Iskulauseiden sijasta se käyttää mainoksia ja silkan väkivallan sijasta manipulointia. Mitä Ajan oikein luullaan vaativan meiltä? Minusta ennen muuta sitä, että kiiruhtaisimme, juoksisimme mukana. Elämästä halutaan tehdä kilpajuoksu. Tai paradoksisesti: Ajan vaatimus on, että meillä ei olisi aikaa, että aika olisi meidän emmekä me ajan isäntiä. Neukkulassa Ajan ei onnistunut saada yliotetta ihmisistä: meillä oli kaikesta huolimatta aikaa. Ehkä neuvostojärjestelmän kaatoikin tyytymättömänä itse Aika, pääteltyään, että se palvelee häntä huonosti...

Kesällä sain valmiiksi Laotsen Tao te chingin uuden vironkielisen käännöksen ja löysin sieltä paljon uutta ja tärkeää. Tiedätkö, mitkä ovat Tao te chingin viimeiset sanat? Kiinaksi bu zheng — ilman kilpailua. Vanha viisas kirjoittaja varoittaa monesti ihmisiä olemaan kilpailematta. Siinä, kuten muuallakin hän on nykyajan vastakulttuurin, punavihreän vastaideologian profeetta...

Mainitsin jo ajattelun ja ajan riippuvuuden toisistaan. Mielestäni emme pysty ajattelemaan, olemaan ajattelevia olentoja, jos meillä ei ole riittävästi aikaa. Kummallista uudessa uljaassa maailmassa on, että ajattelevilla ihmisillä, jotka tarvitsisivat aikaa, sitä ei riitä, useimmat taas eivät tiedä, mitä ajallaan tekisivät. He tarvitsevat mahdollisuuksia ajan kuluttamiseksi, viihdettä, josta viron kielessä käytetään kekseliästä sanaa "ajaviide".

Muistan lapsena lukemastani I. Perelmanin kirjasta Kiinnostava mekaniikka jakson, jossa kerrottiin kummallisesta karusellista, jolla aikoinaan viihdytettiin markkinoilla ihmisiä. Karuselli oli pelkkä pyöreä sileä laatta, jolle kerättiin halukkaita ja joka pantiin sitten pyörimään aina nopeampaa vauhtia. Pian ensimmäiset eivät pysyneet enää laatalla ja putosivat, vauhdin nopeutuessa jäi ihmisiä jäljelle yhä vähemmän, kunnes lopuksi viimeisetkin linkoutuivat laatalta. Nyt minusta tuntuu, että tuo karusellilaatta on Ajan hallitseman ja vauhdittaman maailmamme vertauskuva. Kuten muutkin epäjumalat on aikakarusellikin ihmisten, meidän itsemme luoma, mutta kuten usein tapahtuu, siitäkin on tullut itsenäinen, se on vieraantunut luojistaan ja ottanut heidät haltuunsa. Kehittämämme ideologia, talous ja teknologia ovat nousseet hallitsijoiksemme, meistä on tullut omien luomuksiemme palvelijoita. Näin olen tullut samaan johtopäätökseen kuin akateemikko Georg Henrik von Wright: hän nimittää meidän rakentamaamme ja nyt jo meitä hallitsevaa järjestelmää teknosysteemiksi.

Aika on jumalamme, mutta jumalia on enemmänkin.Ajan kumppaneita ovat Muutos ja Uutuus. Taas ihmetyttää, miksi niistä on tullut itseisarvoja. Eihän uusi ole välttämättä parempi kuin vanha. Sen ymmärsin kerran kuin salamaniskusta, kun kävin sairaalassa tutkimuksissa ja näin diagnoosissa sanan "neoplasma" varustettuna kysymysmerkillä. Onneksi ruumiissani ei ollut neoplasmaa, uusmuodostelmaa, ei mitään uutta. Mutta mainonta ja poliittinen propaganda toistaa meille aina, päivittäin, että meidän on vaihdettava vanha uuteen. Meille tarjotaan uusia hammastahnoja, uusia autoja, tietokoneita, käyttöjärjestelmiä, puolueita, uskontoja. Poliitikot ottavat tunnuslauseikseen sanat "uudistus", "muutos", "vallankumous". Itse asiassa sekin on tavallaan viihdettä, pakoa tästä maailmasta, pakoa tässä ja nyt tapahtuvasta mielikuvien, utopioiden, haaveiden maailmaan, todellisesta epätodelliseen. Mutta onko ihminen koskaan ollut tyytyväinen todellisuuteen? Aina sille on etsitty korvikkeita, on rakennettu toisia todellisuuksia, ovatpa ne sitten mytologisia, taiteellisia tai virtuaalisia. Meidän jokapäiväinen ympäristömme on sekoitus niistä kaikista, ihminen asuu monessa maailmassa yhtä aikaa. Mutta minusta tuntuu, että tasapaino on tässä tärkeä mitta. Ja se juuri on mielestäni horjunut, olemme menettämässä yhteyden todellisuuteen, ajautumassa kohti keinotekoista maailmaa. Sen keinotekoisen maailman taakse voi piiloutua jäävuori.

Tasapainosta on tullut omissa ajatuksissani yksi tärkeimmistä käsitteistä, ehkä olen oppinut sen perinteisestä kiinalaisesta ajattelusta. Kiinalaisille maailma ei ollut taistelukenttä Hyvän ja Pahan välillä kuten Mithran palvelijoille, Jehovan todistajille tai bolševikeille, kiinalaiset pyrkivät tasapainoon. Useimmiten se merkitsee tasapainoa yinin ja yangin välillä, jotka eivät itsessään ole pahoja eivätkä hyviä. Minäkin ajattelen, että on vähän asioita jotka ovat täysin pahoja tai hyviä. Maailman alkuaineet vanhojen oppien mukaan — maa, tuli, vesi, ilma — eivät myöskään ole hyviä eivätkä pahoja, paha on jos joitakuita niistä on liian paljon tai liian vähän. Sama ajatus ei ole lainkaan vieras antiikin ajalle, jäänteitä siitä löydämme vielä vanhassa eurooppalaisessa opissa ihmisruumiin perusaineksista; sieltä ovat peräisin sanat melankolikko, koleerikko, sangviinikko ja flegmaatikko. Tämänkin opin mukaan ruumiissa tulee olla tasapaino näiden neljän aineksen välillä.

Ajattelen usein tasapainoa vanhan ja uuden, säilyttämisen ja uudistamisen, mutta myös tasapainoa eettisen ja esteettisen välillä. Minusta sekin tasapaino on horjunut, esteettiset arvot ovat tulleet eettisiä tärkeämmiksi. Esteettisiksi arvoiksi sanoisin niitäkin, joita ei ehkä tavallisesti niin kutsuta: uutuutta, suuruutta, voimakkuutta, originaalisuutta. Ne ovat minusta arvoja taiteessa mutta eivät välttämättä ihmiselämässä, vaikka elämällä on aina esteettinenkin ulottuvuus. Erehdymme, jos pidämme esteettistä ulottuvuutta muita tärkeämpänä. Jotain sellaista mielestäni tapahtui natsi-Saksassa ja fasistisessa Italiassa. Ehkä ei ole täysin sattuma, että kummankin maan johdossa oli henkilöitä, jotka nuoruudessaan haaveilivat taiteilijanurasta, mutta epäonnistuivat siinä, tai sitten eivät tyytyneet siihen mitä olivat taiteilijoina saavuttaneet.

Hitler halusi tulla arkkitehdiksi, Goebbels aloitti kirjailijana, Mussolini oli sanomalehtimies, d'Annunzio runoilija, jonka näkemyksen mukaan taivas, meri, maa ja sankaruus olivat samanarvoisia esteettisiä ilmiöitä. D'Annunzio ja hänen aatetoverinsa estetisoivat taistelun, sodan, vaikka heidän estetisoinnissaan ei ollut mukana sitä synkkää tuhon ja kuoleman kulttia, joka tulee esille SS-ideologiassa ja johtaa massamurhiin. Mutta puhtaasti esteettisessä maailmassa ei ole hyvää eikä pahaa, suuri taideteos voi ylistää yhtä hyvin elämää kuin kuolemaa, Thanatosta kuin Erosta. Menneen vuosisadan esteettisten ja poliittisten pyrkimyksien välillä on jokin pirullinen yhteys: tavallaan se tulee esille myös muutamassa nykytaiteen suuntauksessa, joissa heitetään pois sekä aikaisemmat esteettiset että eettiset tabut. Jos taiteen päämäärä on murskata tabuja, shokeerata, järkyttää ihmistä millä hinnalla tahansa, on meidän vain odotettava, milloin joku teoreetikko julistaa XX vuosisadan taiteen mestariteoksiksi kaasukammiot ja ruumispinot natsien kuolemanleireillä, Gulagin hautausmaat satoine maan pinnalla lepäävine pääkalloineen, joiden päälle on jo alkanut kasvaa sammal, tai punakhmereistä ja Ruandan ekstremisteistä merkiksi jääneet pääkallopyramidit. Onko kidutuskin sitten taidetta? Miten paljon kekseliäisyyttä, jopa nerokkuutta, oli keskiajan Euroopan tai Kiinan kidutusvälineissä ja -tavoissa. Elämän ja maailman estetisoinnilla on oma pirullinen logiikkansa ja rehellisesti sanoen se pelottaa minua. Muistan liian selvästi Stalinin ajan; minunkin isäni luut lepäävät jossain nimettömässä haudassa Pohjois-Venäjällä, toivon vain, että se hauta on riittävän syvä ja ne saavat levätä rauhassa.

Tabut ovat inhimillisen kulttuurin tärkeimpiä käsitteitä; on olemassa teorioita, joissa niiden ja kulttuurin välille on pantu yhtäläisyysmerkki: kulttuuri ei olisi muuta kuin suuri monimutkainen tabujärjestelmä. Murskatessamme tabuja on siten ehkä itse kulttuurikin vaarassa. . . Mutta tabujen vastustaminenkin on ollut muinaisista ajoista asti osa kulttuuria. Kirjoitin kerran suomalaiseen teokseen Kirjojen kirja esseen Gilgamešista, mielestäni ensimmäisestä tyypillisestä länsimaisen kirjallisuuden sankarista, jumalien ja heidän rakentamansa maailmanjärjestyksen uhmaajasta. Olen aina tuntenut olevani lähempänä uhmakasta Gilgamešia kuin niitä viisaita ja jälkiviisaita, jotka varoittivat hänestä. Olenko nyt, kuusikymmenvuotispäiväni kynnyksellä, itse muuttumassa varoittajaksi? En haluaisi. Mutta ehkä on niin, että sekä tabujen että niiden vastustamisen välillä pitäisi olla tasapaino. Itse tabut eivät ole pahoja, kuten ei kapinakaan, paha on yhteiskunta jossa jokainen kapina tukahdutetaan, mutta myös yhteiskunta jossa kapina ja vastustaminen ovat arvoja sinänsä. Nykyisin länsimaailmassa ovat vastakkain totalitaarinen kapinallisuus ja totalitaarinen konservatismi — viimeksi mainittua edustaa esimerkiksi Yhdysvaltojen kristillinen äärioikeisto.

Aloittaessani kirjettä en ajatellut, että kirjoittaisin näin paljon kuolemasta ja kulttuuriamme vaanivista vaaroista. Ajattelin kirjoittavani Italiasta, jossa on viime päiviin saakka ollut uskomattoman lauha sää, ensimmäiset lumikellot metsässä ovat puhjenneet ja katolta kaikuu kyyhkysten kujerrus. Italiassa tajuaa paremmin sen, mitä Milan Kundera kutsuu olemisen sietämättömäksi keveydeksi. Sitä keveyttä on jokapäiväisessä elämässä, kulttuurissa ja jopa uskonnossakin. Mutta silti: italialaisen keveyden taustalla on jotain muutakin. Täkäläisessä elämässä ovat aina olleet läsnä vastakkaisuudet — nautiskelu ja synkkä mietiskely. Ihmisluista kootut rokokookoristeet kapusiinien kirkossa Santa Maria della Concezionessa Via Vittorio Veneton varrella Roomassa ovat minusta hyvä, vaikka röyhkeähkö esimerkki tällaisten vastakkaisuuksien symbioosista. Tietoisuus kuolemasta voi muuttaa ihmiset sekä synkiksi että iloisiksi, täällä jälkimmäinen vaihtoehto on tavallisesti voittanut, vaikka ei aina, ajatellaan esimerkiksi Savonarolaa ja hänen vaikutustaan Botticelliin. Isäni ystävä, aikoinaan Tartossa italian kielen lehtorina toiminut ja nyt Jtalian journalismin grand old manina arvostettu ja pelätty Indro Montanelli selvitti minulle, että Italiassa ei oteta mitään erityisen vakavasti. Niin säilyttivät italialaiset fasistit ja kommunistitkin paljon useammin itsellään ihmiskasvot kuin saksalaiset natsit ja venäläiset bolševikit. Montanelli, joka oli sotakirjeenvaihtajana mukana Espanjan sisällissodassa (myöhemmin myös Suomessa), pitää espanjalaisten kirouksena sitä, että he ovat aina olleet tosikkoia; Italiassa ei ole viimeisten sadan vuoden aikana käyty sisällissotaa. Tavallinen italialainen suhtautui Mussoliniin ja hänen ylilyönteihinsä sarkastisesti, ja kun hallitukselle tuli selväksi että sota oli hävitty, sai Duce potkut ja italialaiset tekivät parhaansa lopettaakseen koko selkkauksen. Koko juttu tuo mieleeni aina saksalaisen katolilaisen kirjailijan (hänen nimensä olen unohtanut enkä voi tarkistaa sitä täällä) ajatuksen, että hän pitää uljasta sotamies Švejkiä kunnianarvoisempana kuin saksalaisia sotasankareita, jotka tekivät vastarintaa viimeiseen saakka. On parempi, jos ihminen pitää hyvästä oluesta, hyvistä sikareista, korttipelistä ystäviensä kera ja ilotytöistä kuin sankarikuolemasta isänmaan, puolueen tai aatteen puolesta. Olen melkein samaa mieltä, vaikka itse olen enemmän askeetti kuin nautiskelija. Mutta sota-ajan lapsena en osaa pitää sankareista, kuten eivät sen kirjan henkilöt - taaskaan en muista tekijää enkä nimeä — italialaisen pikkukaupungin väki, joka liittolaisten lähestyessä ottaa vallan käsiinsä ja vaihtaa d'Annunzion iskulauseen "Parempi olla kuollut leijona kuin elävä koira" päinvastaiseen: "Parempi olla elävä koira kuin kuollut leijona". Minäkin pidän täkäläisten ihmisten mukavuudesta niin kuin niin monet pohjoiseurooppalaiset, jotka ovat joutuneet kosketuksiin välimerellisen kulttuurin kanssa.

En tunne olevani kotonani nyky-Virossa, mutta tuskin olisi oloni parempi täällä etelässä. Välimeren ihminen on lauman - perheen, suvun, ryhmän — jäsen ja ryhmäsolidaarisuus on täällä usein tärkeämpää kuin etiikka, yleiset moraalisäännöt. Ehkä asian ydin onkin siinä, että italialainen ei ota vakavasti mitään, mikä ei koske suoraan häntä ja hänen ryhmäänsä. Tällaisia ulkopuolisia asioita ovat siis valtio ja sen lait, mutta valitettavasti myös yleiset säännöt, etiikka, ekologia, maailman ja ympäristön ongelmat. Täällä halutaan elää niin kuin on aina eletty ja ollaan paljon vähemmän halukkaita muuttamaan elämäntapoja kuin pohjoisessa. Täällä heitetään nytkin lattianpesuvesi ikkunasta kadulle ja metsästetään laululintuja — niinhän on aina tehty, viis siitä että yhä useampi lintulaji Euroopassa on uhattuna.

Linnut ovat minulle ja monelle virolaiselle olleet melkein pyhiä lapsuudesta lähtien; muistan järkytykseni, kun kuulin ensimmäistä kertaa, että eteläisessä Euroopassa pyydystetään ja syödään kiuruja.Vaikka lintujen pyynti on ymmärrettävissä, Italian läpi kulkevat rnuuttolintujen reitit Afrikkaan, syksyllä kaikki puistot ja pensaikot täällä ovat mustanaan pikkulintuja. Mutta.. . Käänsin kerran viron kielelle valikoiman intiaanien satuja Pohjois-Amerikasta. Joukossa oli tarina siitä, miten kerran yhdelle paikkakunnalle jäi kevät saapumatta. Vanhat viisaat miehet ja naiset aavistivat, että joku lapsi oli heitellyt lintuja kivillä. Syyllinen löydettiin, pantiin jäälautalle ja työnnettiin menemään virtaa alas. Heti tulivat muuttolinnut ja toivat mukanaan kevään. Jotain näistä muinaisista uskomuksista on rneillä Pohjois-Euroopassa vielä säilynyt, me emme ole vielä pelkkiä sosiaalisia olentoja, emme kuulu ainoastaan ryhmäämme, vaan olemme myös osa elävää luontoa. Minulla on omat pääskyt, omat kiurut, omat kertut, oma satakieli ja oma kuhankeittäjä, jotka joka vuosi palaavat maakotimme puistoon ja puutarhaan. Joka kevät odotan niiden tuloa, ja kun ne ovat myöhässä, olen hermostunut ja alakuloinen. Mikä ilo, kun ne (tai niiden jälkeläiset) ovat taas paikalla. Tiedän, että vuosi vuodelta muuttolintujen tilanne muuttuu vaikeammaksi, aina enemmän vaaroja vaanii niitä niiden reitillä, talvehdinta- ja pesintäpaikoilla, ja olen siksi huolissani. Miten selvittäisin sen ranskalaiselle tai italialaiselle innokkaalle linnunmetsästäjälle? Ei hän välittäisi.

Missä on muuttolintujen kotimaa? Pohjoisessako, jossa ne pesivät, vai Afrikassa, jossa monet niistä viettävät vielä pitemmän ajanjakson? Olen viime aikoina sanonut, että minulla ei ole kotimaata, mutta minulla on koti maalla, maakoti, jossa asun suurimman osan ajasta, naapureinani joitakin ihmisiä ja paljon pikkulintuja.Virossa ja luultavasti Suomessakin on ihmisen, jolla ei ole kotimaata, helpompi asua kuin Italiassa. Hänen on helpompi olla olematta yhdenkään ryhmän jäsen. Kun meillä pohjoisessa useimmat ihmiset ovat useimmille vieraita, on vieras siellä vähemmän vieras kuin täällä etelässä. Niin minusta tuntuu ja niin ovat asian nähneet muutamat italialaisetkin.

Onhan täällä ihmisiä, jotka ihailevat Suomea ja Viroa kuten meikäläiset usein Italiaa. He nauttivat mahdollisuudesta, että heidän ei tarvitse olla lauman jäseniä, että he saavat olla hiljaa, puhumatta mitään. Jotkut italialaiset ja ranskalaiset pystyvät arvostamaan Suomessa sitä, mitä minä kutsun hiljaisuuden kulttuuriksi. Hiljaisuus, rauha, hesykhia — niiden läsnäolon tunnen kävellessäni myöhäissyksyllä kotimetsässäni, soutaessani marraskuun alussa Pielisellä tai katsellessani talvella ikkunasta Pispalassa Pyhäjärven suuntaan. Ja loppujen lopuksi — onhan meidän kaikkien koti siinä hiljaisuuden rauhassa, hesykhiassa. Hesykasmi syntyi Välimeren tienoilla, ehkä kontrastina arkipäivän kulttuurille, jossa ihmisen on mahdoton olla hiljaa. Onhan luostareillakin oma sosiaalipsykologinen roolinsa, ne ovat aina olleet tietynlaisen vastakulttuurin turvapaikkoja, sellaisten ihmisten turvapaikkoja, jotka eivät sovi omaan kulttuuriympäristöönsä. Sellaisia ihmisiä on aina ollut, on nytkin. Suomalaisen ja virolaisen luostari on maakoti, kesämökki, olemrne enemmän erakkoja kuin munkkeja, vailla omaa ryhmää. Me kaipaamme välillä erakkoutta, minäkin kaipaan, vaikka tiedän että paitsi oma perhe minulla on monessa maassa lukijoita, jotka ymmärtävät minua. Se on oma virtuaalinen luostarini, jos niin voi sanoa. Varmaan sinullakin on sellainen, ja luulisin että meillä on osittain sama lukijakunta.

Pitkien epäilyjen jälkeen tein silti päinvastoin kuin suositit: kirjoitin tämän kirjeen suomeksi. Näin monesta syystä. Halusin kokeilla, miten se onnistuu. Halusin yrittää ajatella suomen kielellä, joka tietyiltä piirteiltään eroaa viron kielestä: en olisi voinut viroksi leikkiä esimerkiksi sanoilla "totuus" ja "tottumus". Ja eihän viron kieli ole itse asiassa äidinkieleni, vironpuolaiset isovanhempani eivät osanneet sitä kunnolla, he puhuivat etelävirolaista kieltä, joka ei ole mikään murre vaan todella kieli. Äitini puhui jo viroa, mutta rninun oli tarkistettava kaikki hänen käännöksensä, koska hänenkin viron kielen taitonsa oli puutteellinen. Näin ollen kotonani puhuttiin omituista kieltä, jossa oli paljon eteläviron ja saksan sanoja ja fraaseja. Saat kirjeeni toimitettuna, toivottavasti tulos ei eroa paljon mahdollisesta käännöksestä. Jos olisin kirjoittanut viroksi, olisit saanut toisenlaisen tekstin, olisin ajatellut viroksi, en tiedä, mitä olisin silloin täsmälleen kirjoittanut. Mutta jos hankkeeni ei onnistu, voin jatkossa kirjoittaa taas viroksi.
Lähetän nyt kirjeen Suomeen ja toivottavasti saat pian lukea sen. Anteeksi vielä viivästyminen, mutta uskon, että näin oli tulos parempi.

Lämpimin tervehdyksin täältä Treja-joen varrelta

Jaan

19.1.2001

Johannes Salminen's reply can be read here.