1500-luvun kuluessa tapahtuu muutos Suomen asemassa. Ruotsista tulee jotain mitä voi sanoa suurvallaksi. Kustaa Vaasa luo keskiaikaisesta, hajanaisesta, heikosta Ruotsista yhtenäisen, kansallisen valtion. Tämän uudenaikaisen Ruotsin talous on keskitetty, valtiojohtoinen, sen protestanttinen kirkko kuninkaan alainen laitos. Yhdessä nämä kaksi voimaa, talouden ja ideologian, tekevät mahdolliseksi Ruotsin aggressiivisen ulkopolitiikan. Suonien erityisasema alkaa murtua siitä hetkestä jolloin kirkko menettää katolisuuden aikaisen asemansa. Suomessa kirkko oh ajanut paikallisia, suomalaisia intressejä. Kun kirkko valtiollistetaan — kun sen talous saatetaan palvelemaan Ruotsin valtion etuja ja sen ylläpitämä opetuslaitos alkaa tuottaa valtiota palvelevia pappeja ja kouluttaa vouteja ja virkamiehiä — se ei enää palvele suomalaisten ominaistarpeita.

Ruotsin laajentumispolitiikan myötä oli Suomen aatelisto saanut lisää tehtäviä ja merkitystä, oppinut itsenäiseksi ja ahneeksi. Tämä yhteiskunnan johtava luokka ahnehti taloja ia tavaraa, laajeni ja vahvistui säätynä. Ruotsin ja Puolan välinen kuningas-ja uskonriita vielä vahvisti sen asemaa, kunnes, lopulta tiukalle pannut talonpojat nousivat kapinaan 1596, koska katsoivat ettei heillä enää ollut mitään menetettävää. Talonpojat kapinoivat Pohjanmaalla ja Savossa, ja heitä kohdeltiin niin kuin valloitetussa tai miehitetyssä maassa on tapana, hakattiin maahan ja tapettiin, myös vastoin juuri tehtyjä antautumissopimuksia. Satojenkin antautuneitten yksitellen tappamisessa oh iso työ, mutta ahkerasti se tuli tehdyksi. Kun Suomen aateli oh katkaissut talonpoikien kaulan ja tahdon, tuli aatelin itsensä vuoro. Ruotsin kuningas luki sille tilin, ja pisti jäljellä olevat talonpojat taskuunsa.

Suomeen jääneestä aatelistosta tuli suurvallan kuuliainen palvelija, kirkko sitä jo oli.

Suomen ulkomaankauppa alistettiin valtakunnan, siis Ruotsin keskitetyn talouden palvelukseen. Suomesta tuli siirtomaa, joka tasaveroisesti sai asettaa henkensä ja omaisuutensa puhtaan ja oikean ideologian asialla Euroopassa liikkuvan Ruotsin käytettäväksi. Valtakunnan mahti ja merkitys olivat kohta niin suuret että suomalaiset mykistyivät. 1500-luvun kuluessa oh ensin murennettuja murskattu se Suomen erityinen asema, jonka synty oli vaatinut neljä sataa vuotta. 1500-luku merkitsee yhtämittaista tappioitten sarjaa Suomelle, niin suurta että historiankirjoitus on tahtonut nähdä edistymistä siinä, edes jotain eteenpäin viittaavaa, positiivista. Saavutukseksi on kelvannut suomen kielen käyttö kirkon kielenä eli sinä kielenä jolla kuninkaan propaganda maan väestölle levitettiin. Se oli tarkoituksen mukainen kieli, se sopi lopullisesti eristämään maailmasta tämän Ruotsille nyt valloitetun maan.

Ruotsin suurvalta-asema luhistui Suuressa Pohjan sodassa 1700—21. Suomelle sota merkitsi maan hävitystä laajalti ja väestön hupenemista, mutta tulevaisuuden kannalta merkittävin seuraus oli se, että Nevajoen suulle perustettiin Pietarin kaupunki. Muuttamalla pääkaupunkinsa tänne Itämeren rannalle tsaari Pietari ikään kuin siirsi valtakuntansa painopistettä lännemmäksi, pohjoisemmaksi, meren äärelle, Euroopan yhteyteen, ja lähemmäs Suomea. Venäjästä tuli Itämeren valtio, ja sen uuden pääkaupungin meriyhteyksien suojaksi liitettiin keisarikuntaan Inkerinmaa ja Karjala sekä Baltian maat. Ruotsi reagoi tappioonsa toisaalta vahvistamalla Suomen alueen puolustusvalmiutta, toisaalta yrittämällä kahdellakin sodalla hankkia hyvitystä, turhaan. Ne sodat vain osoittivat ettei Ruotsi enää pystynyt sotilaallisiin suorituksiin.

Ruotsin ilmeinen heikkous johti Suomessa pienen upseeripiirin etsimään keinoa maan pysyttämiseksi alituisten sotien ulkopuolella.

Mutta suomalaisten omalla tahdolla, mielipiteillä tai ehdotuksilla ei ollut mitään merkitystä, kun ulkopolitiikassaan aggressiivisen Ranskan ja Aleksanteri I:n tekemä sopimus siirsi Suomen alueen Venäjän vaikutuspiiriin. Venäjä miehitti Suomen alueen vuosien 1808—09 sodassa ja julisti ensin maan liitetyksi Venäjään, mutta tarkisti sitten tavoitteitaan ja muutti Suonien suuriruhtinaskunnan asemaa siten että siitä tuli Venäjään kuuluva erillinen alue, jolla oh oleva entinen oikeus- ja yhteiskunta]ärjestyksensä, mutta suuriruhtinaana Venäjän keisari. Käytännössä Venäjä tuli yksin vastaamaan suuriruhtinaanmaansa puolustuksesta ja ulkopolitiikasta. Suomesta nähden oli ainoa ulkopoliittinen kysymys maan suhde Venäjään ja sen suhteen hyödyntäminen. Eikä tämä hyödyntäminen aluksi tapahtunut vastoin Venäjän tahtoa, sillä keisarikunta tahtoi pitää Suomen uuteen asemaansa tyytyväisenä osapuolena.

Suomella oli autonomian ajan alusta saakka oma valtiotaloutensa ja siihen liittyen oma tullilaitoksensa. Raja keisarikunnan ja suuriruhtinaskunnan välillä oli sekä valtioitten välinen raja että tulliraja. Suomi määräsi tuontinsa tullit, mutta sillä oli oikeus viedä tavaroita Venäjälle lähes tullitta. Tähän perustui Suomen talouselämän voimistuminen ja sen teollisuuden synty. Saadakseen täyden hyödyn uudesta asemastaan Suomi ei halunnut olla suuren kauppakumppaninsa valuutan arvonmuutosten varassa, vaan pyrki saamaan oman rahan. Tämä toteutui vuonna 1865, jolloin Suomi sai raha-yksikökseen markan, hopeamarkan. Ratkaisevaa eriytymistä keisarikunnan talouselämästä merkitsi se, että Suomi siirsi markkansa hopeakannasta — joka Venäjällä jäi käyttöön — kultakannalle.

Nämä edut monine seurannaisineen Suomen oli mahdollista hankkia, paitsi siksi että ne saatiin vähittäin kehityksen edetessä, myös siksi että Venäjällä näitä ratkaisuja pidettiin vähämerkityksisinä, vain käytännön tasolla tapahtuvina ratkaisuina, jotka eivät muuttaneet suuriruhtinaanmaan ja keisarikunnan välisiä oikeudellisia suhteita. Venäjän kannalta näytti olevan tärkeintä se, että Venäjän valtiolla keisarin kautta oli ylin ja tärkein valta Suomessa, nimittäin oikeus päättää ulkopolitiikasta ja puolustaa maata, eli pitää maassa joukkoja ja tukikohtia. Tämä taas vapautti suuriruhtinaanmaan omista puolustusmenoista.

Samoin kuin Suomen ulkomaankauppa Venäjällä nautti oikeuksia, joita Venäjällä ei ollut Suomessa, samoin olivat suomalaiset kansalaisuuteen nähden parempiosaisia kuin venäläiset. He olivat Suomen suuriruhtinaanmaan alamaisia, mutta sekä Venäjän keisarikunnan että ulkomaitten alueella heillä oli kaikki Venäjän alamaisen oikeudet. Venäläiset sitä vastoin olivat Suomessa ulkomaalaisia ja täällä oikeudellisesti lähes suojattomia. Heidän etujaan valvomassa ei ollut lähetystöä, ei konsulinvirastoa eikä konsuleita. Suomi oli osa keisarikunnan valtapiiriä, mutta toisaalta Venäjän keisarikunta oli vieras valtio.

Suomen ja Venäjän erilaisten intressien sovitteleminen ristiriitatilanteissa tapahtui yhden henkilön, keisarin kautta, siten että Suomen ministerivaltiosihteeri esitteli Suomen asiat Suomen suuriruhtinaalle, jota sitoivat Suomen lait, ja tämän Suomen suuriruhtinaan oli päästävä yksimielisyyteen Venäjän keisarin kanssa, jota sitoi Venäjän valtionetu, se mitä siihen kulloinkin kuviteltiin sisältyvän. Vaikeaksi ja helpoksi tämän päätöksenteon teki se että suuriruhtinas ja keisari olivat yksi ja sama henkilö. Hänen oh päästävä yksimielisyyteen itsensä kanssa. Hänessä kohtasivat toisaalta Suomen pyrkimykset vahvistaa ja parantaa asemaansa, toisaalta Venäjän intressi sekä ymmärtää että myös vastustaa näitä pyrkimyksiä. Keisarille suotu asema oli mahdoton, ja esittelijän, ministerivaltiosih-teerin tehtävä osoittautui vaikeaksi.

Näissä oikeudellisissa puitteissa oli Suomen teollisuudella mahdollisuutensa ekspansioon keisarikunnan alueella, aikana jolloin keisarikunta keskittyi suurvalta-asemansa vahvistamiseen ja imperialististen pyrkimystensä loppuunviemi-seen. 1800-luvun loppuun saakka Venäjä saattoi jatkuvasti laajeta etelään ja itään päin. Hitaasti teollistuva, maatalousvaltainen keisarikunta käytti voimavaransa tähän laajenemiseen ja laajan alueen edellyttämän sotilasmahdin ylläpitämiseen. Taloudellinen ja yhteiskunnallinen kehitys oli hidasta. Suomen teollisuus pääsi etulyöntiasemaan Venäjän ostokykyisillä markkinoilla. Se saattoi hankkia pääomaa länsimaista, käyttää hyväksi maan omia raaka-aineitaja halpaa työvoimaa, ja alati laajentuva keisarikunta, josta Suomi tietyllä tavalla oh osa, oli Suomen teollisuuden siirtomaa.

Tällä markkina-alueella Suomi kilpaili menestyksellisesti suurten teollisuusmahtien, Englannin ja Saksan kanssa. Näissä suurvalloissa sangen pitkälle kehittyneillä laivanrakennuksen ja konepajateollisuuden aloilla se pystyi valtaamaan huomattavan aseman. Suomen selluloosa- ja paperiteollisuus syntyivät lähinnä Venäjän markkinoita varten. Voi sanoa, että suomalaiset onnistuivat hoitamaan intressinsä liian hyvin. Vastavaikutus ei jäänyt tulematta. Vuonna 1885 saatiin neuvottelujen jälkeen aikaan maitten välinen tullitariffi, joka sisälsi joukon rajoituksia Suomesta Venäjälle suuntautuvalle viennille. Suomen suuriruhtinaanmaa, joka oli osa keisarikuntaa, oli käyttänyt asemaansa väärin ennalta-arvaamattomalla tavalla, talouden alalla. Sitä ei ollut tarkoitettu.

Suomi oli hankkinut itselleen pahasti toisenlaisen aseman kuin suuriruhtinaskunnalle oli tarkoitettu 1809.

Laillisten muotojen puitteissa Suomi oli konstruoinut, hankkinut, keinotellut itselleen kohtuuttoman hyvät edut ja hyvän aseman. Ne olivat liian hyvät säilyäkseen.

Mutta Suomen kannalta yritys poistaa eräät maan erityisoikeudet merkitsi kajoamista sen perusoikeuksiin.