Print

Effi Briest

Original Text

SECHSTES KAPITEL

Mitte November ‑ sie waren bis Capri und Sorrent gekommen ‑ lief Innstettens Urlaub ab, und es entsprach seinem Charakter und seinen Gewohnheiten, genau Zeit und Stunde zu halten. Am 14. früh traf er denn auch mit dem Kurierzuge in Berlin ein, wo Vetter Briest ihn und die Cousine begrüßte und vorschlug, die zwei bis zum Abgange des Stettiner Zuges noch zur Verfügung bleibenden Stunden zum Besuche des St. Privat‑Panoramas zu benutzen und diesem Panoramabesuch ein kleines Gabelfrühstück folgen zu lassen. Beides wurde dankbar akzeptiert. Um Mittag war man wieder auf dem Bahnhof und nahm hier, nachdem, wie herkömmlich, die glücklicherweise nie ernst gemeinte Aufforderung, »doch auch mal herüberzukommen«, ebenso von Effi wie von Innstetten ausgesprochen worden war, unter herzlichem Händeschütteln Abschied voneinander. Noch als der Zug sich schon in Bewegung setzte, grüßte Effi vom Kupee aus. Dann machte sie sich's bequem und schloß die Augen; nur von Zeit zu Zeit richtete sie sich wieder auf und reichte Innstetten die Hand.

Es war eine angenehme Fahrt, und pünktlich erreichte der Zug den Bahnhof Klein‑Tantow, von dem aus eine Chaussee nach dem noch zwei Meilen entfernten Kessin hinüberführte. Bei Sommerzeit, namentlich während der Bademonate, benutzte man statt der Chaussee lieber den Wasserweg und fuhr, auf einem alten Raddampfer, das Flüßchen Kessine, dem Kessin selbst seinen Namen verdankte, hinunter; am 1. Oktober aber stellte der »Phönix«, von dem seit lange vergeblich gewünscht wurde, daß er in einer passagierfreien Stunde sich seines Namens entsinnen und verbrennen möge, regelmäßig seine Fahrten ein, weshalb denn auch Innstetten bereits von Stettin aus an seinen Kutscher Kruse telegraphiert hatte: »Fünf Uhr Bahnhof Klein‑Tantow. Bei gutem Wetter offener Wagen.«

Und nun war gutes Wetter, und Kruse hielt in offenem Gefährt am Bahnhof und begrüßte die Ankommenden mit dem vorschriftsmäßigen Anstand eines herrschaftlichen Kutschers.

»Nun, Kruse, alles in Ordnung?«

»Zu Befehl, Herr Landrat.«

»Dann, Effi, bitte, steig ein.« Und während Effi dem nachkam und einer von den Bahnhofsleuten einen kleinen Handkoffer vorn beim Kutscher unterbrachte, gab Innstetten Weisung, den Rest des Gepäcks mit dem Omnibus nachzuschicken. Gleich danach nahm auch er seinen Platz, bat, sich populär machend, einen der Umstehenden um Feuer und rief Kruse zu: »Nun vorwärts, Kruse.« Und über die Schienen weg, die vielgleisig an der Übergangsstelle lagen, ging es in Schräglinie den Bahndamm hinunter und gleich danach an einem schon an der Chaussee gelegenen Gasthause vorüber, das den Namen »Zum Fürsten Bismarck« führte. Denn an ebendieser Stelle gabelte der Weg und zweigte, wie rechts nach Kessin, so links nach Varzin hin ab. Vor dem Gasthofe stand ein mittelgroßer breitschultriger Mann in Pelz und Pelzmütze, welch letztere er, als der Herr Landrat vorüberfuhr, mit vieler Würde vom Haupte nahm. »Wer war denn das?« sagte Effi, die durch alles, was sie sah, aufs höchste interessiert und schon deshalb bei bester Laune war. »Er sah ja aus wie ein Starost, wobei ich freilich bekennen muß, nie einen Starosten gesehen zu haben.«

»Was auch nicht schadet, Effi. Du hast es trotzdem sehr gut getroffen. Er sieht wirklich aus wie ein Starost und ist auch so was. Er ist nämlich ein halber Pole, heißt Golchowski, und wenn wir hier Wahl haben oder eine Jagd, dann ist er obenauf. Eigentlich ein ganz unsicherer Passagier, dem ich nicht über den Weg traue und der wohl viel auf dem Gewissen hat. Er spielt sich aber auf den Loyalen hin aus, und wenn die Varziner Herrschaften hier vorüberkommen, möcht' er sich am liebsten vor den Wagen werfen. Ich weiß, daß er dem Fürsten auch widerlich ist. Aber was hilft's? Wir dürfen es nicht mit ihm verderben, weil wir ihn brauchen. Er hat hier die ganze Gegend in der Tasche und versteht die Wahlmache wie kein anderer, gilt auch für wohlhabend. Dabei leiht er auf Wucher, was sonst die Polen nicht tun; in der Regel das Gegenteil.«

»Er sah aber gut aus.«

»Ja, gut aussehen tut er. Gut aussehen tun die meisten hier. Ein hübscher Schlag Menschen. Aber das ist auch das Beste, was man von ihnen sagen kann. Eure märkischen Leute sehen unscheinbarer aus und verdrießlicher, und in ihrer Haltung sind sie weniger respektvoll, eigentlich gar nicht, aber ihr Ja ist Ja und Nein ist Nein, und man kann sich auf sie verlassen Hier ist alles unsicher.«

»Warum sagst du mir das? Ich muß nun doch hier mit ihnen leben.«

»Du nicht, du wirst nicht viel von ihnen hören und sehen. Denn Stadt und Land hier sind sehr verschieden, und du wirst nur unsere Städter kennenlernen, unsere guten Kessiner.«

»Unsere guten Kessiner. Ist es Spott, oder sind sie wirklich so gut?«

»Daß sie wirklich gut sind, will ich nicht gerade behaupten, aber sie sind doch anders als die andern; ja, sie haben gar keine Ähnlichkeit mit der Landbevölkerung hier. «

»Und wie kommt das? «

»Weil es eben ganz andere Menschen sind, ihrer Abstammung nach und ihren Beziehungen nach. Was du hier landeinwärts findest, das sind sogenannte Kaschuben, von denen du vielleicht gehört hast, slawische Leute, die hier schon tausend Jahre sitzen und wahrscheinlich noch viel länger. Alles aber, was hier an der Küste hin in den kleinen See‑ und Handelsstädten wohnt, das sind von weither Eingewanderte, die sich um das kaschubische Hinterland wenig kümmern, weil sie wenig davon haben und auf etwas ganz anderes angewiesen sind. Worauf sie angewiesen sind, das sind die Gegenden, mit denen sie Handel treiben, und da sie das mit aller Welt tun und mit aller Welt in Verbindung stehen, so findest du zwischen ihnen auch Menschen aus aller Welt Ecken und Enden. Auch in unserem guten Kessin, trotzdem es eigentlich nur ein Nest ist.«

»Aber das ist ja entzückend, Geert. Du sprichst immer von Nest, und nun finde ich, wenn du nicht übertrieben hast, eine ganz neue Welt hier. Allerlei Exotisches. Nicht wahr, so was Ähnliches meintest du doch?«

Er nickte.

»Eine ganz neue Welt, sag' ich, vielleicht einen Neger oder einen Türken, oder vielleicht sogar einen Chinesen.«

»Auch einen Chinesen. Wie gut du raten kannst. Es ist möglich, daß wir wirklich noch einen haben, aber jedenfalls haben wir einen gehabt; jetzt ist er tot und auf einem kleinen eingegitterten Stück Erde begraben, dicht neben dem Kirchhof. Wenn du nicht furchtsam bist, will ich dir bei Gelegenheit mal sein Grab zeigen; es liegt zwischen den Dünen, bloß Strandhafer drum rum und dann und wann ein paar Immortellen, und immer hört man das Meer. Es ist sehr schön und sehr schauerlich.«

»Ja, schauerlich, und ich möchte wohl mehr davon wissen. Aber doch lieber nicht, ich habe dann immer gleich Visionen und Träume und möchte doch nicht, wenn ich diese Nacht hoffentlich gut schlafe, gleich einen Chinesen an mein Bett treten sehen.«

»Das wird er auch nicht.«

»Das wird er auch nicht. Höre, das klingt ja sonderbar, als ob es doch möglich wäre. Du willst mir Kessin interessant machen, aber du gehst darin ein bißchen weit. Und solche fremde Leute habt ihr viele in Kessin?«

»Sehr viele. Die ganze Stadt besteht aus solchen Fremden, aus Menschen, deren Eltern oder Großeltern noch ganz woanders saßen.«

»Höchst merkwürdig. Bitte, sage mir mehr davon. Aber nicht wieder was Gruseliges. Ein Chinese, find' ich, hat immer was Gruseliges.«

»Ja, das hat er«, lachte Geert. »Aber der Rest ist, Gott sei Dank, von ganz anderer Art, lauter manierliche Leute, vielleicht ein bißchen zu sehr Kaufmann, ein bißchen zu sehr auf ihren Vorteil bedacht, und mit Wechseln von zweifelhaftem Wert immer bei der Hand. Ja, man muß sich vorsehen mit ihnen. Aber sonst ganz gemütlich. Und damit du siehst, daß ich dir nichts vorgemacht habe, will ich dir nur so eine kleine Probe geben, so eine Art Register oder Personenverzeichnis. «

»Ja, Geert, das tu.«

»Da haben wir beispielsweise keine fünfzig Schritt von uns,und unsere Gärten stoßen sogar zusammen, den Maschinen‑ und Baggermeister Macpherson, einen richtigen Schotten und Hochländer.«

»Und trägt sich auch noch so?«

»Nein, Gott sei Dank nicht, denn es ist ein verhutzeltes Männchen, auf das weder sein Clan noch Walter Scott besonders stolz sein würden. Und dann haben wir in demselben Hause, wo dieser Macpherson wohnt, auch noch einen alten Wundarzt, Beza mit Namen, eigentlich bloß Barbier; der stammt aus Lissabon, gerade daher, wo auch der berühmte General de Meza herstammt, ‑ Meza, Beza, du hörst die Landesverwandtschaft heraus. Und dann haben wir flußaufwärts am Bollwerk ‑ das ist nämlich der Kai, wo die Schiffe liegen - einen Goldschmied namens Stedingk, der aus einer alten schwedischen Familie stammt; ja, ich glaube, es gibt sogar Reichsgrafen, die so heißen, und des weiteren, und damit will ich dann vorläufig abschließen, haben wir den guten alten Doktor Hannemann, der natürlich ein Däne ist und lange in Island war und sogar ein kleines Buch geschrieben hat über den letzten Ausbruch des Hekla oder Krabla.«

»Das ist ja aber großartig, Geert. Das ist ja wie sechs Romane, damit kann man ja gar nicht fertig werden. Es klingt erst spießbürgerlich und ist doch hinterher ganz apart. Und dann müßt ihr ja doch auch Menschen haben, schon weil es eine Seestadt ist, die nicht bloß Chirurgen oder Barbiere sind oder sonst dergleichen. Ihr müßt doch auch Kapitäne haben, irgend­einen fliegenden Holländer oder ... «

»Da hast du ganz recht. Wir haben sogar einen Kapitän, der war Seeräuber unter den Schwarzflaggen.«

»Kenn' ich nicht. Was sind Schwarzflaggen?«

»Das sind Leute weit dahinten in Tonkin und an der Südsee... Seit er aber wieder unter Menschen ist, hat er auch wieder die besten Formen und ist ganz unterhaltlich.«

»Ich würde mich aber doch vor ihm fürchten.«

»Was du nicht nötig hast, zu keiner Zeit, und auch dann nicht, wenn ich über Land bin oder zum Tee beim Fürsten, denn zu allem anderen, was wir haben, haben wir ja Gott sei Dank auch Rollo. ..«

»Rollo?«

»Ja, Rollo. Du denkst dabei, vorausgesetzt, daß du bei Niemeyer oder Jahnke von dergleichen gehört hast, an den Normannenherzog, und unserer hat auch so was. Es ist aber bloß ein Neufundländer, ein wunderschönes Tier, das mich liebt und dich auch lieben wird. Denn Rollo ist ein Kenner. Und solange du den um dich hast, so lange bist du sicher und kann nichts an dich heran, kein Lebendiger und kein Toter. Aber sieh mal den Mond da drüben. Ist es nicht schön?«

Effi, die, still in sich versunken, jedes Wort halb ängstlich, halb begierig eingesogen hatte, richtete sich jetzt auf und sah nach rechts hinüber, wo der Mond, unter weißem, aber rasch hinschwindendem Gewölk, eben aufgegangen war. Kupferfarben stand die große Scheibe hinter einem Erlengehölz und warf ihr Licht auf eine breite Wasserfläche, die die Kessine hier bildete. Oder vielleicht war es auch schon ein Haff, an dem das Meer draußen seinen Anteil hatte.

Effi war wie benommen. »Ja, du hast recht, Geert, wie schön; aber es hat zugleich so was Unheimliches. In Italien habe ich nie solchen Eindruck gehabt, auch nicht als wir von Mestre nach Venedig hinüberfuhren. Da war auch Wasser und Sumpf und Mondschein, und ich dachte, die Brücke würde brechen; aber es war nicht so gespenstig. Woran liegt es nur? Ist es doch das Nördliche?«

Innstetten lachte. »Wir sind hier fünfzehn Meilen nördlicher als in Hohen‑Cremmen, und eh der erste Eisbär kommt, mußt du noch eine Weile warten. Ich glaube, du bist nervös von der langen Reise und dazu das St. Privat‑Panorama und die Geschichte von dem Chinesen.«

»Du hast mir ja gar keine erzählt.«

»Nein, ich hab' ihn mir eben genannt. Aber ein Chinese ist schon an und für sich eine Geschichte ... «

»Ja«, lachte sie.

»Und jedenfalls hast du's bald überstanden. Siehst du da vor dir das kleine Haus mit dem Licht? Es ist eine Schmiede. Da biegt der Weg. Und wenn wir die Biegung gemacht haben, dann siehst du schon den Turm von Kessin oder richtiger beide ... «

»Hat es denn zwei?«

»Ja, Kessin nimmt sich auf. Es hat jetzt auch eine katholische Kirche.«

 

Eine halbe Stunde später hielt der Wagen an der ganz am entgegengesetzten Ende der Stadt gelegenen landrätlichen Wohnung, einem einfachen, etwas altmodischen Fachwerkhause, das mit seiner Front auf die nach den Seebädern hinausfüh­rende Hauptstraße, mit seinem Giebel aber auf ein zwischen der Stadt und den Dünen liegendes Wäldchen, das die »Plantage« hieß, herniederblickte. Dies altmodische Fachwerkhaus war übrigens nur Innstettens Privatwohnung, nicht das eigentliche Landratsamt, welches letztere, schräg gegenüber, an der anderen Seite der Straße lag.

Kruse hatte nicht nötig, durch einen dreimaligen Peitschenknips die Ankunft zu vermelden; längst hatte man von Tür und Fenstern aus nach den Herrschaften ausgeschaut, und ehe noch der Wagen heran war, waren bereits alle Hausinsassen auf dem die ganze Breite des Bürgersteiges einnehmenden Schwellstein versammelt, vorauf Rollo, der im selben Augenblicke, wo der Wagen hielt, diesen zu umkreisen begann. Innstetten war zunächst seiner jungen Frau beim Aussteigen behilflich und ging dann, dieser den Arm reichend, unter freundlichem Gruß an der Dienerschaft vorüber, die nun dem jungen Paare in den mit prächtigen alten Wandschränken umstandenen Hausflur folgte. Das Hausmädchen, eine hübsche, nicht mehr ganz jugendliche Person, der ihre stattliche Fülle fast ebenso gut kleidete wie das zierliche Mützchen auf dem blonden Haar, war der gnädigen Frau beim Ablegen von Muff und Mantel behilflich und bückte sich eben, um ihr auch die mit Pelz gefütterten Gummistiefel auszuziehen. Aber ehe sie noch dazu kommen konnte, sagte Innstetten: »Es wird das beste sein, ich stelle dir gleich hier unsere gesamte Hausgenossenschaft vor, mit Ausnahme der Frau Kruse, die sich - ich vermute sie wieder bei ihrem unvermeidlichen schwarzen Huhn - nicht gerne sehen läßt.« Alles lächelte. »Aber lassen wir Frau Kruse... Dies hier ist mein alter Friedrich, der schon mit mir auf der Universität war... Nicht wahr, Friedrich, gute Zeiten damals... und dies hier ist Johanna, märkische Landsmännin von dir, wenn du, was aus Pasewalker Gegend stammt, noch für voll gelten lassen willst, und dies ist Christel, der wir mittags und abends unser leibliches Wohl anvertrauen, und die zu kochen versteht, das kann ich dir versichern. Und dies hier ist Rollo. Nun, Rollo, wie geht's?«

Rollo schien nur auf diese spezielle Ansprache gewartet zu haben, denn im selben Augenblicke, wo er seinen Namen hörte, gab er einen Freudenblaff, richtete sich auf und legte die Pfoten auf seines Herrn Schulter.

»Schon gut, Rollo, schon gut. Aber sieh da, das ist die Frau; ich hab' ihr von dir erzählt und ihr gesagt, daß du ein schönes Tier seiest und sie schützen würdest.« Und nun ließ Rollo ab und setzte sich vor Innstetten nieder, zugleich neugierig zu der jungen Frau aufblickend. Und als diese ihm die Hand hinhielt, umschmeichelte er sie.

Effi hatte während dieser Vorstellungsszene Zeit gefunden, sich umzuschauen. Sie war wie gebannt von allem, was sie sah, und dabei geblendet von der Fülle von Licht. In der vorderen Flurhälfte brannten vier, fünf Wandleuchter, die Leuchter selbst sehr primitiv, von bloßem Weißblech, was aber den Glanz und die Helle nur noch steigerte. Zwei mit roten Schleiern bedeckte Astrallampen, Hochzeitsgeschenk von Niemeyer, standen auf einem zwischen zwei Eichenschränken angebrachten Klapptisch, in Front davon das Teezeug, dessen Lämpchen unter dem Kessel schon angezündet war. Aber noch viel, viel anderes und zum Teil sehr Sonderbares kam zu dem allen hinzu. Quer über den Flur fort liefen drei, die Flurdecke in ebenso viele Felder teilende Balken; an dem vordersten hing ein Schiff mit vollen Segeln, hohem Hinterdeck und Kanonenluken, während weiterhin ein riesiger Fisch in der Luft zu schwimmen schien. Effi nahm ihren Schirm, den sie noch in Händen hielt, und stieß leis an das Ungetüm an, so daß es sich in eine langsam schaukelnde Bewegung setzte.

»Was ist das, Geert?« fragte sie.

»Das ist ein Haifisch.«

»Und ganz dahinten das, was aussieht wie eine große Zigarre vor einem Tabaksladen?«

»Das ist ein junges Krokodil. Aber das kannst du dir alles morgen viel besser und genauer ansehen; jetzt komm und laß uns eine Tasse Tee nehmen. Denn trotz aller Plaids und Decken wirst du gefroren haben. Es war zuletzt empfindlich kalt. «

Er bot nun Effi den Arm, und während sich die beiden Mädchen zurückzogen und nur Friedrich und Rollo folgten, trat man, nach links hin, in des Hausherrn Wohn‑ und Arbeitszimmer ein. Effi war hier ähnlich überrascht wie draußen im Flur; aber ehe sie sich darüber äußern konnte, schlug Innstetten eine Portiere zurück, hinter der ein zweites, etwas größeres Zimmer, mit Blick auf Hof und Garten, gelegen war. »Das, Effi, ist nun also dein. Friedrich und Johanna haben es, so gut es ging, nach meinen Anordnungen herrichten müssen. Ich finde es ganz erträglich und würde mich freuen, wenn es dir auch gefiele.«

Sie nahm ihren Arm aus dem seinigen und hob sich auf die Fußspitzen, um ihm einen herzlichen Kuß zu geben.

»Ich armes kleines Ding, wie du mich verwöhnst. Dieser Flügel und dieser Teppich, ich glaube gar, es ist ein türkischer, und das Bassin mit den Fischchen und dazu der Blumentisch. Verwöhnung, wohin ich sehe.«

»Ja, meine liebe Effi, das mußt du dir nun schon gefallen lassen, dafür ist man jung und hübsch und liebenswürdig, was die Kessiner wohl auch schon erfahren haben werden, Gott weiß woher. Denn an dem Blumentisch wenigstens bin ich unschuldig. Friedrich, wo kommt der Blumentisch her?«

»Apotheker Gieshübler... Es liegt auch eine Karte bei.«

»Ah, Gieshübler, Alonzo Gieshübler«, sagte Innstetten und reichte lachend und in beinahe ausgelassener Laune die Karte mit dem etwas fremdartig klingenden Vornamen zu Effi hinüber. »Gieshübler, von dem hab' ich dir zu erzählen vergessen ‑ beiläufig, er führt auch den Doktortitel, hat's aber nicht gern, wenn man ihn dabei nennt, das ärgere, so meint er, die richtigen Doktors bloß, und darin wird er wohl recht haben. Nun, ich denke, du wirst ihn kennenlernen, und zwar bald; er ist unsere beste Nummer hier, Schöngeist und Original und vor allem Seele von Mensch, was doch immer die Hauptsache bleibt. Aber lassen wir das alles und setzen uns und nehmen unsern Tee. Wo soll es sein? Hier bei dir oder drin bei mir? Denn eine weitere Wahl gibt es nicht. Eng und klein ist meine Hütte.«

Sie setzte sich ohne Besinnen auf ein kleines Ecksofa. »Heute bleiben wir hier, heute bist du bei mir zu Gast. Oder lieber so: den Tee regelmäßig bei mir, das Frühstück bei dir; dann kommt jeder zu seinem Recht, und ich bin neugierig, wo mir's am besten gefallen wird.«

»Das ist eine Morgen‑ und Abendfrage.«

»Gewiß. Aber wie sie sich stellt, oder richtiger, wie wir uns dazu stellen, das ist es eben.«

Und sie lachte und schmiegte sich an ihn und wollte ihm die Hand küssen.

»Nein, Effi, um Himmels willen nicht, nicht so. Mir liegt nicht daran, die Respektsperson zu sein, das bin ich für die Kessiner. Für dich bin ich...«

»Nun was?«

»Ach laß. Ich werde mich hüten, es zu sagen. «

 

NEUNZEHNTES KAPITEL

Gleich nach sieben ging man zu Tisch, und alles freute sich, daß der Weihnachtsbaum, eine mit zahllosen Silberkugeln bedeckte Tanne, noch einmal angesteckt wurde. Crampas, der das Ringsche Haus noch nicht kannte, war helle Bewunderung. Der Damast, die Weinkühler, das reiche Silbergeschirr, alles wirkte herrschaftlich, weit über oberförsterliche Durchschnittsverhältnisse hinaus, was darin seinen Grund hatte, daß Rings Frau, so scheu und verlegen sie war, aus einem reichen Danziger Kornhändlerhause stammte. Von da her rührten auch die meisten der ringsumher hängenden Bilder: der Kornhändler und seine Frau, der Marienburger Remter und eine gute Kopie nach dem berühmten Memlingschen Altarbilde in der Danziger Marienkirche. Kloster Oliva war zweimal da, einmal in Öl und einmal in Kork geschnitzt. Außerdem befand sich über dem Büfett ein sehr nachgedunkeltes Porträt des alten Nettelbeck, das noch aus dem bescheidenen Mobiliar des erst vor anderthalb Jahren verstorbenen Ringschen Amtsvorgängers herrührte. Niemand hatte damals, bei der wie gewöhnlich stattfindenden Auktion, das Bild des Alten haben wollen, bis Innstetten, der sich über diese Mißachtung ärgerte, darauf geboten hatte. Da hatte sich denn auch Ring patriotisch besonnen, und der alte Kolbergverteidiger war der Oberförsterei verblieben.

Das Nettelbeckbild ließ ziemlich viel zu wünschen übrig; sonst aber verriet alles, wie schon angedeutet, eine beinahe an Glanz streifende Wohlhabenheit, und dem entsprach denn auch das Mahl, das aufgetragen wurde. Jeder hatte mehr oder weniger seine Freude daran, mit Ausnahme Sidoniens. Diese saß zwischen Innstetten und Lindequist und sagte, als sie Coras ansichtig wurde: »Da ist ja wieder dies unausstehliche Balg, diese Cora. Sehen Sie nur, Innstetten, wie sie die kleinen Weingläser präsentiert, ein wahres Kunststück, sie könnte jeden Augenblick Kellnerin werden. Ganz unerträglich. Und dazu die Blicke von ihrem Freunde Crampas! Das ist so die rechte Saat! Ich frage Sie, was soll dabei herauskommen?«

Innstetten, der ihr eigentlich zustimmte, fand trotzdem den Ton, in dem das alles gesagt wurde, so verletzend herbe, daß er spöttisch bemerkte: »Ja, meine Gnädigste, was dabei her­auskommen soll? Ich weiß es auch nicht« ‑ worauf sich Sidonie von ihm ab‑ und ihrem Nachbar zur Linken zuwandte: »Sagen Sie, Pastor, ist diese vierzehnjährige Kokette schon im Unter­richt bei Ihnen?«

»Ja, mein gnädigstes Fräulein.«

»Dann müssen Sie mir die Bemerkung verzeihen, daß Sie sie nicht in die richtige Schule genommen haben. Ich weiß wohl, es hält das heutzutage sehr schwer, aber ich weiß auch, daß die, denen die Fürsorge für junge Seelen obliegt, es vielfach an dem rechten Ernste fehlen lassen. Es bleibt dabei, die Hauptschuld tragen die Eltern und Erzieher.«

Lindequist, denselben Ton anschlagend wie Innstetten, antwortete, daß das alles sehr richtig, der Geist der Zeit aber zu mächtig sei.

»Geist der Zeit!« sagte Sidonie. »Kommen Sie mir nicht damit. Das kann ich nicht hören, das ist der Ausdruck höchster Schwäche, Bankrutterklärung. Ich kenne das; nie scharf zufassen wollen, immer dem Unbequemen aus dem Wege gehen. Denn Pflicht ist unbequem. Und so wird nur allzuleicht vergessen, daß das uns anvertraute Gut auch mal von uns zurückgefordert wird. Eingreifen, lieber Pastor, Zucht. Das Fleisch ist schwach, gewiß; aber... «

In diesem Augenblicke kam ein englisches Roastbeef, von dem Sidonie ziemlich ausgiebig nahm, ohne Lindequists Lächeln dabei zu bemerken. Und weil sie's nicht bemerkte, so durfte es auch nicht wundernehmen, daß sie mit vieler Unbefangenheit fortfuhr: »Es kann übrigens alles, was Sie hier sehen, nicht wohl anders sein; alles ist schief und verfahren von Anfang an. Ring, Ring ‑ wenn ich nicht irre, hat es drüben in Schweden oder da herum mal einen Sagenkönig dieses Namens gegeben. Nun sehen Sie, benimmt er sich nicht, als ob er von dem abstamme? und seine Mutter, die ich noch gekannt habe, war eine Plättfrau in Köslin.«

»Ich kann darin nichts Schlimmes finden.«

»Schlimmes finden? Ich auch nicht. Und jedenfalls gibt es Schlimmeres. Aber soviel muß ich doch von Ihnen, als einem geweihten Diener der Kirche, gewärtigen dürfen, daß Sie die gesellschaftlichen Ordnungen gelten lassen. Ein Oberförster ist ein bißchen mehr als ein Förster, und ein Förster hat nicht solche Weinkühler und solch Silberzeug; das alles ist ungehörig und zieht dann solche Kinder groß wie dies Fräulein Cora.«

Sidonie, jedesmal bereit, irgendwas Schreckliches zu prophezeien, wenn sie, vom Geist überkommen, die Schalen ihres Zornes ausschüttete, würde sich auch heute bis zum Kassandrablick in die Zukunft gesteigert haben, wenn nicht in ebendiesem Augenblicke die dampfende Punschbowle ‑ womit die Weihnachtsreunions bei Ring immer abschlossen ‑ auf der Tafel erschienen wäre, dazu Krausgebackenes, das, geschickt übereinandergetürmt, noch weit über die vor einigen Stunden aufgetragene Kaffeekuchenpyramide hinauswuchs. Und nun trat auch Ring selbst, der sich bis dahin etwas zurückgehalten hatte, mit einer gewissen strahlenden Feierlichkeit in Aktion und begann die vor ihm stehenden Gläser, große geschliffene Römer, in virtuosem Bogensturz zu füllen, ein Einschenkekunststück, das die stets schlagfertige Frau von Padden, die heute leider fehlte, mal als »Ringsche Füllung en cascade« bezeichnet hatte. Rotgolden wölbte sich dabei der Strahl, und kein Tropfen durfte verloren gehen. So war es auch heute wieder. Zuletzt aber, als jeder, was ihm zukam, in Händen hielt ‑ auch Cora, die sich mittlerweile mit ihrem rotblonden Wellenhaar auf »Onkel Crampas« Schoß gesetzt hatte ‑, erhob sich der alte Papenhagner, um, wie herkömmlich bei Festlichkeiten der Art, einen Toast auf seinen lieben Oberförster auszubringen. »Es gäbe viele Ringe«, so etwa begann er, »Jahresringe, Gardinenringe, Trauringe, und was nun gar ‑ denn auch davon dürfe sich am Ende wohl sprechen lassen - die Verlobungsringe angehe, so sei glücklicherweise die Gewähr gegeben, daß einer davon in kürzester Frist in diesem Hause sichtbar werden und den Ringfinger (und zwar hier in einem doppelten Sinne den Ringfinger) eines kleinen hübschen Pätschelchens zieren werde ... «

»Unerhört«, rannte Sidonie dem Pastor zu.

»Ja, meine Freunde«, fuhr Güldenklee mit gehobener Stimme fort, »viele Ringe gibt es, und es gibt sogar eine Geschichte, die wir alle kennen, die die Geschichte von den >drei Ringen< heißt, eine Judengeschichte, die, wie der ganze liberale Krimskrams, nichts wie Verwirrung und Unheil gestiftet hat und noch stiftet. Gott bessere es. Und nun lassen Sie mich schließen, um Ihre Geduld und Nachsicht nicht über Gebühr in Anspruch zu nehmen. Ich bin nicht für diese drei Ringe, meine Lieben, ich bin vielmehr für einen Ring, für einen Ring, der so recht ein Ring ist, wie er sein soll, ein Ring, der alles Gute, was wir in unserm altpommerschen Kessiner Kreise haben, alles, was noch mit Gott für König und Vaterland einsteht ‑ und es sind ihrer noch einige (lauter Jubel) ‑, an diesem seinem gastlichen Tisch vereinigt sieht. Für diesen Ring bin ich. Er lebe hoch!«

Alles stimmte ein und umdrängte Ring, der, solange das dauerte, das Amt des >Einschenkens en cascade< an den ihm gegenübersitzenden Crampas abtreten mußte; der Hauslehrer aber stürzte von seinem Platz am unteren Ende der Tafel an das Klavier und schlug die ersten Takte des Preußenliedes an, worauf alles stehend und feierlich einfiel: »Ich bin ein Preuße... will ein Preuße sein.«

»Es ist doch etwas Schönes«, sagte gleich nach der ersten Strophe der alte Borcke zu Innstetten, »so was hat man in anderen Ländern nicht.«

»Nein«, antwortete Innstetten, der von solchem Patriotismus nicht viel hielt, »in anderen Ländern hat man was anderes.«

Man sang alle Strophen durch, dann hieß es, die Wagen seien vorgefahren, und gleich darnach erhob sich alles, um die Pferde nicht warten zu lassen. Denn diese Rücksicht »auf die Pferde« ging auch im Kreise Kessin allem anderen vor. Im Hausflur standen zwei hübsche Mägde, Ring hielt auf dergleichen, um den Herrschaften beim Anziehen ihrer Pelze behülflich zu sein. Alles war heiter angeregt, einige mehr als das, und das Einsteigen in die verschiedenen Gefährte schien sich schnell und ohne Störung vollziehen zu sollen, als es mit einemmal hieß, der Gieshüblersche Schlitten sei nicht da. Gieshübler selbst war viel zu artig, um gleich Unruhe zu zeigen oder gar Lärm zu machen; endlich aber, weil doch wer das Wort nehmen mußte, fragte Crampas, »was es denn eigentlich sei«.

»Mirambo kann nicht fahren«, sagte der Hofeknecht; »das linke Pferd hat ihm beim Anspannen vor das Schienbein geschlagen. Er liegt im Stall und schreit.«

Nun wurde natürlich nach Doktor Hannemann gerufen, der denn auch hinausging und nach fünf Minuten mit echter Chirurgenruhe versicherte: »Ja, Mirambo müsse zurückbleiben; es sei vorläufig in der Sache nichts zu machen als stilliegen und kühlen. Übrigens von Bedenklichem keine Rede.« Das war nun einigermaßen ein Trost, aber schaffte doch die Verlegenheit, wie der Gieshüblersche Schlitten zurückzufahren sei, nicht aus der Welt, bis Innstetten erklärte, daß er für Mirambo einzutreten und das Zwiegestirn von Doktor und Apotheker persönlich glücklich heimzusteuern gedenke. Lachend und unter ziemlich angeheiterten Scherzen gegen den verbindlichsten aller Landräte, der sich, um hülfreich zu sein, sogar von seiner jungen Frau trennen wolle, wurde dem Vorschlage zugestimmt, und Innstetten, mit Gieshübler und dem Doktor im Fond, nahm jetzt wieder die Tête. Crampas und Lindequist folgten unmittelbar. Und als gleich danach auch Kruse mit dem landrätlichen Schlitten vorfuhr, trat Sidonie lächelnd an Effi heran und bat diese, da ja nun ein Platz frei sei, mit ihr fahren zu dürfen. »In unserer Kutsche ist es immer so stickig; mein Vater liebt das. Und außerdem, ich möchte so gern mit Ihnen plaudern. Aber nur bis Quappendorf. Wo der Morgnitzer Weg abzweigt, steig' ich aus und muß dann wieder in unsern unbequemen Kasten. Und Papa raucht auch noch.«

Effi war wenig erfreut über diese Begleitung und hätte die Fahrt lieber allein gemacht; aber ihr blieb keine Wahl und so stieg denn das Fräulein ein, und kaum daß beide Damen ihre Plätze genommen hatten, so gab Kruse den Pferden auch schon einen Peitschenknips, und von der oberförsterlichen Rampe her, von der man einen prächtigen Ausblick auf das Meer hatte, ging es, die ziemlich steile Düne hinunter, auf den Strandweg zu, der, eine Meile lang, in beinahe gerader Linie bis an das Kessiner Strandhotel, und von dort aus, rechts einbiegend, durch die Plantage hin, in die Stadt führte. Der Schneefall hatte schon seit ein paar Stunden aufgehört, die Luft war frisch, und auf das weite dunkelnde Meer fiel der matte Schein der Mondsichel. Kruse fuhr hart am Wasser hin, mitunter den Schaum der Brandung durchschneidend, und Effi, die etwas fröstelte, wickelte sich fester in ihren Mantel und schwieg noch immer und mit Absicht. Sie wußte recht gut, daß das mit der »stickigen Kutsche« bloß Vorwand gewesen und daß sich Sidonie nur zu ihr gesetzt hatte, um ihr etwas Unangenehmes zu sagen. Und das kam immer noch früh genug. Zudem war sie wirklich müde, vielleicht von dem Spaziergang im Walde, vielleicht auch von dem oberförsterlichen Punsch, dem sie, auf Zureden der neben ihr sitzenden Frau von Flemming, tapfer zugesprochen hatte. Sie tat denn auch, als ob sie schliefe, schloß die Augen und neigte den Kopf immer mehr nach links.

»Sie sollten sich nicht so sehr nach links beugen, meine gnädigste Frau. Fährt der Schlitten auf einen Stein, so fliegen Sie hinaus. Ihr Schlitten hat ohnehin kein Schutzleder und, wie ich sehe, auch nicht einmal die Haken dazu.«

»Ich kann die Schutzleder nicht leiden; sie haben so was Prosaisches. Und dann, wenn ich hinausflöge, mir wär' es recht, am liebsten gleich in die Brandung. Freilich ein etwas kaltes Bad, aber was tut's... Übrigens hören Sie nichts?«

»Nein.«

»Hören Sie nicht etwas wie Musik?«

»Orgel?«

»Nein, nicht Orgel. Da würd' ich denken, es sei das Meer. Aber es ist etwas anderes, ein unendlich feiner Ton, fast wie menschliche Stimme...«

»Das sind Sinnestäuschungen«, sagte Sidonie, die jetzt den richtigen Einsetzemoment gekommen glaubte. »Sie sind nervenkrank. Sie hören Stimmen. Gebe Gott, daß Sie auch die richtige Stimme hören.«

»Ich höre... nun, gewiß, es ist Torheit, ich weiß, sonst würd' ich mir einbilden, ich hätte die Meerfrauen singen hören... Aber, ich bitte Sie, was ist das? Es blitzt ja bis hoch in den Himmel hinauf. Das muß ein Nordlicht sein.«

»Ja«, sagte Sidonie. »Gnädigste Frau tun ja, als ob es ein Weltwunder wäre. Das ist es nicht. Und wenn es dergleichen wäre, wir haben uns vor Naturkultus zu hüten. Übrigens ein wahres Glück, daß wir außer Gefahr sind, unsern Freund Oberförster, diesen eitelsten aller Sterblichen, über dies Nordlicht sprechen zu hören. Ich wette, daß er sich einbilden würde, das tue ihm der Himmel zu Gefallen, um sein Fest noch festlicher zu machen. Er ist ein Narr. Güldenklee konnte Besseres tun, als ihn feiern. Und dabei spielt er sich auf den Kirchlichen aus und hat auch neulich eine Altardecke geschenkt. Vielleicht, daß Cora daran mitgestickt hat. Diese Unechten sind schuld an allem, denn ihre Weltlichkeit liegt immer obenauf und wird denen mit angerechnet, die's ernst mit dem Heil ihrer Seele meinen.«

»Es ist so schwer, ins Herz zu sehen!«

»Ja. Das ist es. Aber bei manchem ist es auch ganz leicht.« Und dabei sah sie die junge Frau mit beinahe ungezogener Eindringlichkeit an.

Effi schwieg und wandte sich ungeduldig zur Seite.

»Bei manchem, sag' ich, ist es ganz leicht«, wiederholte Si­donie, die ihren Zweck erreicht hatte und deshalb ruhig lächelnd fortfuhr: »und zu diesen leichten Rätseln gehört unser Oberförster. Wer seine Kinder so erzieht, den beklag' ich, aber das eine Gute hat es, es liegt bei ihm alles klar da. Und wie bei ihm selbst, so bei den Töchtern. Cora geht nach Amerika und wird Millionärin oder Methodistenpredigerin; in jedem Fall ist sie verloren. Ich habe noch keine Vierzehnjährige gesehen...«

In diesem Augenblicke hielt der Schlitten, und als sich beide Damen umsahen, um in Erfahrung zu bringen, was es denn eigentlich sei, bemerkten sie, daß rechts von ihnen, in etwa dreißig Schritt Abstand, auch die beiden anderen Schlitten hielten ‑ am weitesten nach rechts der von Innstetten geführte, näher heran der Crampassche.

»Was ist?« fragte Effi.

Kruse wandte sich halb herum und sagte: »Der Schloon, gnäd'ge Frau.«

»Der Schloon? Was ist das? Ich sehe nichts.«

Kruse wiegte den Kopf hin und her, wie wenn er ausdrücken wollte, daß die Frage leichter gestellt als beantwortet sei. Worin er auch recht hatte. Denn was der Schloon sei, das war nicht so mit drei Worten zu sagen. Kruse fand aber in seiner Verlegenheit alsbald Hülfe bei dem gnädigen Fräulein, das hier mit allem Bescheid wußte und natürlich auch mit dem Schloon.

»Ja, meine gnädigste Frau«, sagte Sidonie, »da steht es schlimm. Für mich hat es nicht viel auf sich, ich komme bequem durch; denn wenn erst die Wagen heran sind, die haben hohe Räder, und unsere Pferde sind außerdem daran gewöhnt. Aber mit solchem Schlitten ist es was anderes; die versinken im Schloon, und Sie werden wohl oder übel einen Umweg machen müssen.«

»Versinken! Ich bitte Sie, mein gnädigstes Fräulein, ich sehe noch immer nicht klar. Ist denn der Schloon ein Abgrund oder irgendwas, drin man mit Mann und Maus zugrunde gehen muß? Ich kann mir so was hierzulande gar nicht denken.«

»Und doch ist es so was, nur freilich im kleinen; dieser Schloon ist eigentlich bloß ein kümmerliches Rinnsaal, das hier rechts vom Gothener See her herunterkommt und sich durch die Dünen schleicht. Und im Sommer trocknet es mitunter ganz aus, und Sie fahren dann ruhig drüber hin und wissen es nicht einmal.«

»Und im Winter?«

»Ja, im Winter, da ist es was anderes; nicht immer, aber doch oft. Da wird es dann ein Sog.«

»Mein Gott, was sind das nur alles für Namen und Wörter!«

»... Da wird es ein Sog, und am stärksten immer dann, wenn der Wind nach dem Lande hin steht. Dann drückt der Wind das Meerwasser in das kleine Rinnsal hinein, aber nicht so, daß man es sehen kann. Und das ist das Schlimmste von der Sache, darin steckt die eigentliche Gefahr. Alles geht nämlich unterirdisch vor sich, und der ganze Strandsand ist dann bis tief hinunter mit Wasser durchsetzt und gefüllt. Und wenn man dann über solche Sandstelle weg will, die keine mehr ist, dann sinkt man ein, als ob es ein Sumpf oder ein Moor wäre.«

»Das kenn' ich«, sagte Effi lebhaft. »Das ist wie in unsrem Luch«, und inmitten all ihrer Ängstlichkeit wurde ihr mit einem Male ganz wehmütig freudig zu Sinn.

Während das Gespräch noch so ging und sich fortsetzte, war Crampas aus seinem Schlitten ausgestiegen und auf den am äußersten Flügel haltenden Gieshüblerschen zugeschritten, um hier mit Innstetten zu verabreden, was nun wohl eigentlich zu tun sei. Knut, so vermeldete er, wolle die Durchfahrt riskieren, aber Knut sei dumm und verstehe nichts von der Sache; nur solche, die hier zu Hause seien, müßten die Entscheidung treffen. Innstetten ‑ sehr zu Crampas' Überraschung ‑ war auch fürs »Riskieren«, es müsse durchaus noch mal versucht werden... er wisse schon, die Geschichte wiederhole sich jedesmal: die Leute hier hätten einen Aberglauben und vorweg eine Furcht, während es doch eigentlich wenig zu bedeuten habe. Nicht Knut, der wisse nicht Bescheid, wohl aber Kruse solle noch einmal einen Anlauf nehmen und Crampas derweilen bei den Damen einsteigen (ein kleiner Rücksitz sei ja noch da), um bei der Hand zu sein, wenn der Schlitten umkippe. Das sei doch schließlich das Schlimmste, was geschehen könne.

Mit dieser Innstettenschen Botschaft erschien jetzt Crampas bei den beiden Damen und nahm, als er lachend seinen Auftrag ausgeführt hatte, ganz nach empfangener Ordre den kleinen Sitzplatz ein, der eigentlich nichts als eine mit Tuch überzogene Leiste war, und rief Kruse zu: »Nun, vorwärts, Kruse.«

Dieser hatte denn auch die Pferde bereits um hundert Schritte zurückgezoppt und hoffte, scharf anfahrend, den Schlitten glücklich durchbringen zu können; im selben Augenblick aber, wo die Pferde den Schloon auch nur berührten, sanken sie bis über die Knöchel in den Sand ein, so daß sie nur mit Mühe nach rückwärts wieder heraus konnten.

»Es geht nicht«, sagte Crampas, und Kruse nickte.

Während sich dies abspielte, waren endlich auch die Kutschen herangekommen, die Grasenabbsche vorauf, und als Sidonie, nach kurzem Dank gegen Effi, sich verabschiedet und dem seine türkische Pfeife rauchenden Vater gegenüber ihren Rückplatz eingenommen hatte, ging es mit dem Wagen ohne weiteres auf den Schloon zu; die Pferde sanken tief ein, aber die Räder ließen alle Gefahr leicht überwinden, und ehe eine halbe Minute vorüber war, trabten auch schon die Grasenabbs drüben weiter. Die andern Kutschen folgten. Effi sah ihnen nicht ohne Neid nach. Indessen nicht lange, denn auch für die Schlittenfahrer war in der zwischenliegenden Zeit Rat geschafft worden, und zwar einfach dadurch, daß sich Innstetten entschlossen hatte, statt aller weiteren Forcierung das friedlichere Mittel eines Umwegs zu wählen. Also genau das, was Sidonie gleich anfangs in Sicht gestellt hatte. Vom rechten Flügel her klang des Landrats bestimmte Weisung herüber, vorläufig diesseits zu bleiben und ihm durch die Dünen hin bis an eine weiter hinauf gelegene Bohlenbrücke zu folgen. Als beide Kutscher, Knut und Kruse, so verständigt waren, trat der Major, der, um Sidonie zu helfen, gleichzeitig mit dieser ausgestiegen war, wieder an Effi heran und sagte: »Ich kann Sie nicht allein lassen, gnäd'ge Frau.«

Effi war einen Augenblick unschlüssig, rückte dann aber rasch von der einen Seite nach der anderen hinüber und Crampas nahm links neben ihr Platz.

All dies hätte vielleicht mißdeutet werden können, Crampas selbst aber war zu sehr Frauenkenner, um es sich bloß in Eitelkeit zurechtzulegen. Er sah deutlich, daß Effi nur tat, was, nach Lage der Sache, das einzig Richtige war. Es war unmöglich für sie, sich seine Gegenwart zu verbitten. Und so ging es denn im Fluge den beiden anderen Schlitten nach, immer dicht an dem Wasserlaufe hin, an dessen anderem Ufer dunkle Waldmassen aufragten. Effi sah hinüber und nahm an, daß schließlich an dem landeinwärts gelegenen Außenrande des Waldes hin die Weiterfahrt gehen würde, genau also den Weg entlang, auf dem man in früher Nachmittagsstunde gekommen war. Innstetten aber hatte sich inzwischen einen andern Plan gemacht, und im selben Augenblicke, wo sein Schlitten die Bohlenbrücke passierte, bog er, statt den Außenweg zu wählen, in einen schmaleren Weg ein, der mitten durch die dichte Waldmasse hindurchführte. Effi schrak zusammen. Bis dahin waren Luft und Licht um sie her gewesen, aber jetzt war es damit vorbei, und die dunklen Kronen wölbten sich über ihr. Ein Zittern überkam sie, und sie schob die Finger fest ineinander, um sich einen Halt zu geben. Gedanken und Bilder jagten sich, und eines dieser Bilder war das Mütterchen in dem Gedichte, das die »Gottesmauer« hieß, und wie das Mütterchen, so betete auch sie jetzt, daß Gott eine Mauer um sie her bauen möge. Zwei, drei Male kam es auch über ihre Lippen, aber mit einemmal fühlte sie, daß es tote Worte waren. Sie fürchtete sich und war doch zugleich wie in einem Zauberbann und wollte auch nicht heraus.

»Effi«, klang es jetzt leis an ihr Ohr, und sie hörte, daß seine Stimme zitterte. Dann nahm er ihre Hand und löste die Finger, die sie noch immer geschlossen hielt, und überdeckte sie mit heißen Küssen. Es war ihr, als wandle sie eine Ohnmacht an.

Als sie die Augen wieder öffnete, war man aus dem Walde heraus, und in geringer Entfernung vor sich hörte sie das Geläut der voraufeilenden Schlitten. Immer vernehmlicher klang es, und als man, dicht vor Utpatels Mühle, von den Dünen her in die Stadt einbog, lagen rechts die kleinen Häuser mit ihren Schneedächern neben ihnen.

Effi blickte sich um, und im nächsten Augenblicke hielt der Schlitten vor dem landrätlichen Hause.

Finnish

Nuoren naisen kohtalo
Translated by J. Hollo
 

KUUDES LUKU.

Marraskuun keskivaiheilla - matkustajat olivat ehtineet Capriin ja Sorrentoon saakka - Innstettenin loma loppui, ja ajan ja hetken tarkka noudattaminen kuului hänen luonteeseensa ja tottumuksiinsa. Niinpä hän saapuikin marraskuun 14:nä päivänä varhain aamulla pikajunassa Berliniin, missä serkku Briest lausui hänet ja serkkunsa tervetulleiksi ja ehdotti, että ne kaksi tuntia, jotka olivat vielä jäljellä Stettinin junan lähtöön käytettäisiin St. Privat-panoraaman katselemiseen ja pienen aamiaisen nauttimiseen. Molemmat ehdotukset hyväksyttiin kiitollisesti. Puolenpäivän aikaan oltiin jälleen asemalla ja erottiin toisistaan sydämellisesti kättä pudistaen, kun sitä ennen olivat Effi ja Innstetten lausuneet tavanomaisen, onneksi ei milloinkaan vakavasti tarkoitetun kehoituksen käydä joskus katsomassa. Junan jo liikkuessa Effi hyvästeli ikkunasta. Sitten hän asettui mukavaan asentoon ja sulki silmänsä; vain toisinaan hän jälleen kohottautui ja ojensi Innstettenille kätensä.

Matka oli mieluisa, ja juna saapui täsmällisesti Klein-Tantowin asemalle, josta johti viertotie kahden peninkulman päässä sijaitsevaan Kessiniin. Kesällä, varsinkin kylpykuukausien aikana, käytettiin viertotien asemesta mieluummin vesitietä ja matkustettiin vanhassa siipialuksessa alaspäin pitkin pientä Kessine-jokea, josta itse Kessin oli saanut nimensä; mutta lokakuun ensimmäisenä päivänä lakkasi ”Feeniks”, jonka oli jo kauan toivottu jonakin matkustajattomana hetkenänsä muistavan nimensä ja palavan poroksi, joka syksy kulkemasta. Niinpä olikin Innstetten jo Stettinistä sähköttänyt ajomiehelleen Kruselle: ”Kello viisi Klein-Tantowin asemalle. Kauniilla säällä avoimet vaunut.”

Ja nyt oli tosiaankin kaunis sää, ja Kruse odotti avoimine vaunuineen asemalla tervehtien tulijoita asianmukaisen arvokkaasti, kuten herrasväen ajomies ainakin.

”No, Kruse, onko kaikki järjestyksessä?”

”Kuten käskette, herra piirineuvos.”

”Niinpä astu vaunuihin, Effi, ole hyvä.” Effin noudattaessa kehoitusta ja erään asemamiehen sijoittaessa pientä matkalaukkua vaunujen etuosaan Innstetten antoi määräyksen, että muut matkatavarat oli toimitettava perille myöhemmin omnibusvaunuissa. Kohta senjälkeen hänkin sijoittui paikalleen, pyysi kansanomaiseksi paneutuen tulta eräältä lähellä olevalta ja huusi Kruselle: ”Nyt eteenpäin, Kruse.” Ja niin ajettiin yli ratakiskojen, jotka levisivät ylimenopaikalla moniraiteisina, vinosti ratavallia alas ja heti senjälkeen jo viertotien varrella sijaitsevan ravintolan ohi, jolla oli nimenä ”Ruhtinas Bismarck”. Juuri tässä kohden näet tie haarautui, johtaen oikealla Kessiniin, vasemmalla Varziniin, Bismarckin asuinsijoille. Ravintolan edessä seisoi keskikokoinen leveähartiainen mies puettuna turkkeihin ja turkislakkiin, jota hän herra piirineuvoksen ohi ajaessa erittäin kunnioittavasti kohotti. ”Kuka hän oli?” kysyi Effi, jossa kaikki näkemänsä herätti erinomaista mielenkiintoa ja joka jo senvuoksi oli mitä parhaimmalla tuulella. ”Hänhän oli ihan starostan näköinen, vaikka minun totta puhuen jonkin tunnustaminen, etten ole milloinkaan starostaa nähnyt.”

”Eikä haittaa, vaikka et olekaan nähnyt, Effi. Olet siitä huolimatta osunut varsin oikeaan. Hän on tosiaankin starostan näköinen ja onkin jokin sellainen. Hän näet on puolipuolalainen, nimeltään Golchowski, ja kun meillä on täällä vaali- tai jahtipuuhat, niin hän kiikkuu ylinnä. Oikeastaan aivan epävarma veikko, johon en voi ollenkaan luottaa ja jolla lienee paljonkin omallatunnollansa. Hän näyttelee kuitenkin lojaalin osaa, ja kun Varzinin herrasväki ajaa tästä ohi, hän heittäytyisi mieluimmin pyörien alle. Minä tiedän, että hän on ruhtinaallekin vastenmielinen. Mutta mitä se auttaa? Meidän ei sovi rikkoa hyviä suhteitamme, koska tarvitsemme häntä. Hänellä on koko tämä seutu taskussaan, ja hän on selvillä vaalijuonista paremmin kuin kukaan muu; pidetäänpä häntä varakkaanakin. Sitäpaitsi hän lainaa rahoja kiskoen korkoa, mitä puolalaiset muuten eivät tee; yleensä päinvastoin.”

”Mutta hän oli hyvännäköinen.”

”Epäilemättä. Hyvännäköisiä ovat täällä useimmat. Kaunista ihmislajia. Mutta se onkin parasta, mitä heistä voi sanoa. Teidän markkimaanne ihmiset ovat vaatimattomampia ja jurompia ja käytökseltään vähemmän kohteliaita, oikeastaan eivät ollenkaan, mutta heidän sanansa voi luottaa. Täällä on kaikki epävarmaa.”

”Minkätähden sen minulle sanot? Täytyyhän minun kumminkin nyt elää täällä heidän kanssaan.”

”Ei sinun, sinä et tule paljoakaan heistä näkemään etkä kuulemaan. Kaupunki ja maaseutu näet ovat täällä hyvinkin erilaiset, ja sinä tulet tuntemaan ainoastaan kaupunkilaisemme, kelpo kessiniläiset.”

”Kelpo kessiniläiset. Onko se ivaa, vai ovatko he tosiaankin hyviä.”

”En tahdo nimenomaan väittää, että he ovat hyviä, mutta he ovat kumminkin toisenlaisia kuin muut; niin, he eivät ollenkaan muistuta täkäläistä maaseutuväestöä.”

”Mistä se johtuu?”

”Siitä, että he ovat aivan toista väkeä, syntyperältään ja suhteiltaan. Ne ihmiset, joita maaseudulla tapaat, ovat niinsanottuja kašubeja, joista olet kenties kuullut, slaaveja, jotka asustavat täällä jo tuhat vuotta, todennäköisesti paljoa kauemminkin.  Kaikki ne, jotka asustavat täällä rannikolla pienissä meri- ja kauppakaupungeissa, sitävastoin ovat kaukaa tänne muuttaneita, jotka eivät paljoakaan välitä kašubilaisesta maaseudusta, koska heillä ei ole siitä suurtakaan hyötyä ja koska ovat riippuvaiset aivan muusta. He ovat riippuvaiset niistä seuduista, joiden kanssa käyvät kauppaa, ja koska käyvät kauppaa kaiken maailman kanssa ja ovat suhteessa kaikkeen maailmaan, tapaatkin heidän keskuudessaan ihmisiä kaikilta maailman kulmilta. Meidän kelpo Kessinissämmekin, vaikka se oikeastaan onkin vain pieni loukko.”

”Mutta sehän on ihastuttavaa, Geert. Sinä puhut aina pienestä loukosta, ja nyt löydän täältä, ellet ole liioitellut, kokonaisen uuden maailman. Kaikenlaista ulkomaista.   Eikö totta, niinhän tarkoitit?”

Innstetten nyökkäsi.

”Kokonaisen uuden maailman, sanon minä, ehkäpä neekerin tai turkkilaisen, ehkäpä kiinalaisenkin.”

”Kiinalaisenkin. Hyvinpä osaat arvata. On mahdollista, että täällä vieläkin elää kiinalainen, mutta joka tapauksessa meillä on kiinalainen ollut; nyt hän on kuollut ja haudattu pienelle rautaristikon ympäröimälle alueelle ihan hautausmaan viereen. Ellet ole pelokas, näytän sinulle joskus hänen hautansa; se sijaitsee rantasärkkien välissä, vain rantakauraa yltympäri ja siellä täällä muutama eternelli, ja meren kohina kuulumaina. Erittäin kaunista ja erittäin kaameata.”

”Niin, kaameata, ja minä tietäisin mielelläni siitä enemmän. Mutta lienee sittenkin parempi, etten kuule, koska saan heti näkyjä ja unia enkä haluaisi heti tänä yönä, toivottavasti hyvin nukkuessani, nähdä kiinalaisen astuvan vuoteeni luo.”

”Ei hän sitä teekään.”

”Ei hän sitä teekään. Kuulehan, tuo kuulostaa omituiselta, ikäänkuin se kumminkin olisi mahdollista. Sinä tahdot tehdä Kessinin minulle mielenkiintoiseksi, mutta menet siinä hieman liian pitkälle. Onko teillä Kessinissä paljonkin sellaista väkeä?”

”Erittäin paljon. Koko kaupungin väestön muodostavat sellaiset vieraat, ihmiset, joiden vanhemmat tai isovanhemmat ovat eläneet jossakin aivan toisaalla.”

”Ylen merkillistä. Kerrohan minulle siitä enemmän. Mutta ei kaameata. Kiinalainen on minun mielestäni aina hieman kaamea.”

”Niinpä kyllä”, nauroi Geert. ”Mutta muut ovatkin, Jumalan kiitos, aivan toista lajia, pelkkiä sievästi käyttäytyviä ihmisiä, kenties hieman liiaksi kauppiaita, hieman liiaksi omaa etuansa valvovia ja aina valmiit tarjoamaan vekseleitä, joiden arvo on epäilyksenalainen. Niin, täytyy olla varuillaan ollessaan tekemisissä heidän kanssaan. Mutta muuten varsin miellyttäviä. Ja jotta näet, etten ole joutavia jutellut, annan sinulle heti pienen näytteen, eräänlaisen henkilöluettelon.”

”Niin, Geert, tee se!”

”Meillä on esimerkiksi vain viidenkymmenen askelen päässä asumuksestamme kone- ja ruoppaajamestari Macpherson, aito skotlantilainen ja ylämaalainen.”

”Onko hänellä vielä ylämaalaisen pukukin?”

”Ei, Jumalan kiitos, sillä hän on ukkoräivä, josta ei voisi erikoisesti ylpeillä hänen klaaninsa enempää kuin Walter Scottkaan. Ja samassa talossa, jossa tämä Macpherson asuu, elelee vielä eräs vanha haavuri, Beza nimeltään, oikeastaan vain parturi; hän on kotoisin Lissabonista, joka on myöskin kuuluisan kenraali Mezan kotipaikka - Meza, Beza, sukulaisuuden kuulee jo nimistä. Ja sitten meillä on ylempänä jokivarrella, siinä, missä alukset ovat laiturissa, Stedingk-niminen kultaseppä, joka polveutuu eräästä vanhasta ruotsalaisesta suvusta, niin, luulenpa, että on olemassa riikinkreivejäkin, joilla on tuo nimi, ja lisäksi, luetteloni toistaiseksi lopettaakseni, meillä on kelpo vanha tohtori Hannemann, joka tietenkin on tanskalainen, on oleskellut kauan Islannissa, onpa sepittänyt Heklan tai Krablan viime purkausta käsittelevän pienen teoksenkin...”

”Mutta sehän on suurenmoista, Geert. Siinähän on kuin kuusi romaania, siitä ei suoriudu niinkään helposti. Aluksi se kuulostaa poroporvarilliselta, mutta on sittenkin lopulta jotakin aivan erikoista. Ja koska kaupunkinne on merikaupunki, teillä täytyy varmaan olla ihmisiä, jotka eivät edusta vain haavurien ja parturien ammatteja tai muuta sentapaista. Täytyyhän teillä olla kapteenejakin, joku lentävä hollantilainen tai...”

”Olet aivan oikeassa. Meillä on kapteeni sellainenkin, joka on ollut merirosvona mustalippujen joukossa.”

”En tunne. Keitä ne ovat, mustaliput?”

”Ne ovat väkeä Tonkinin tienoilta ja Tyyneltämereltä... Mutta ihmisten joukkoon palattuaan hän on jälleen aivan moitteeton ja varsin hupainen.”

”Minä sentään pelkäisin häntä.”

”Aivan suotta, olipa aika mikä tahansa; sinun ei tarvitse pelätä silloinkaan, kun olen maaseudulla tai teekutsuissa ruhtinaan luona, sillä onhan meillä, Jumalan kiitos, kaiken muun lisäksi vielä Rollo ...”

”Rollo?”

”Niin, Rollo. Edellyttäen, että olet kuullut Niemeyerin tai Jahnken sellaisista asioista kertovan, sinä varmaankin ajattelet normandilaisherttuaa, ja onhan meidän Rollommekin samaa laatua. Mutta se on vain newfundlandilainen, ihmeen kaunis eläin, joka rakastaa minua ja tulee sinuakin rakastamaan. Rollo näet on tuntija. Ja niin kauan kuin hän on vaiheillasi, sinä olet hyvässä turvassa, ja sinua ei voi ahdistaa kukaan, ei elävä eikä kuollut. Mutta katsohan kuuta. Eikö olekin kaunis?”

Effi, joka oli itseensä vaipuneena kuunnellut puolittain pelokkaasti, puolittain ahnaasti jokaista sanaa, kohottautui nyt ja katsahti oikealle, missä kuu parhaillaan näytti uivan esiin vaaleiden, mutta nopeasti kiitävien hattaroiden seasta. Kuparinkarvaisena paistoi suuri kiekko leppälehdon takaa luoden valoansa leveään suvantoveteen, jonka Kessine-joki siinä kohden muodosti. Voipa se olla jo merellä tulvivien vesienkin muodostama haff.

Effi oli kuin huumautunut. ”Niin, olet oikeassa, Geert; se on kaunis, mutta samalla siinä on jotakin pelottavaa, Italiassa minä en ole kokenut mitään sellaista, en silloinkaan, kun kuljimme Mestrestä Veneziaan. Sielläkin oli vettä ja suota ja kuutamoa, ja minä ajattelin sillan murtuvan; mutta se ei ollut niin aavemaista. Mistä se johtuneekaan? Pohjoisuusko sen vaikuttanee?”

Innstetten nauroi. ”Me olemme täällä viisitoista peninkulmaa pohjoisempana kuin Hohen-Cremmenissä, ja saatpa vielä hieman odottaa, ennenkuin tulee vastaamme ensimmäinen jääkarhu. Luulenpa, että olet hieman hermostunut pitkän matkan, St. Privat-panoraaman ja kiinalaista koskevan kertomukseni vuoksi.”

”Ethän ole minulle mitään kertonut.”

”En, olen hänet vain maininnut. Mutta on jo sinänsä kokonainen juttu…”    

”Niinpä kyllä”, nauroi Effi.

”Ja joka tapauksessa siitä pian suoriudut. Näetkö tuon pienen rakennuksen, josta vilkkuu valo? Se on paja. Siinä tie kääntyy. Ja kun olemme sen käänteen ohi ehtineet, näet jo Kessinin tornin tai oikeammin molemmat…”

”Onko siellä kaksi?”

”On, Kessin on kohentumassa.

 

*

 

Puoli tuntia myöhemmin vaunut pysähtyivät kaupungin toisessa päässä sijaitsevan talon, koruttoman, hieman vanhanaikaisen ristikkorakennuksen luo, jonka julkisivu oli merikylpylöihin johtavan pääkadun puolella ja pääty kohti kaupungin ja rantasärkkien välillä sijaitsevaa metsikköä, jolla oli nimenä ”Plantaasi”. Tämä vanhanaikainen talo oli muuten vain Innstettenin yksityisasumus eikä varsinainen piirineuvoksen virkatalo, joka sijaitsi vinosti vastapäätä, toisella puolen katua.

Krusen ei tarvinnut ilmoittaa tuloa kolme kertaa piiskaansa paukuttamalla; ovista ja ikkunoista oli jo kauan aikaa tähyilty, ja ennen vaunujen saapumista olivat kaikki talon asujaimet kokoontuneet koko katukäytävän levyiselle porraskivelle, etumaisena Rollo, joka vaunujen pysähdyttyä alkoi niitä kiertää. Innstetten auttoi ensin nuorta rouvaansa astumaan vaunuista ja lähti sitten, hänelle käsivartensa tarjoten, ystävällisesti tervehtien palvelijain ohi, jotka nyt seurasivat nuorta paria upeiden vanhojen seinäkaappien koristamaan eteiseen. Sisäkkö, sievä, ei enää aivan nuori henkilö, jota kaunisti hyinen rehevä täyteläisyytensä melkein samassa määrin kuin vaaleita hiuksia peittävä siro myssy, auttoi armollista rouvaa riisumaan käsipuuhkaa ja päällysvaatteita ja kumartui riisumaan turkisvuorisia kumikenkiäkin. Mutta ennenkuin hän oli niin pitkälle ehtinyt, virkkoi Innstetten: ”Lienee parasta, että esittelen sinulle heti koko talonväen, lukuunottamatta rouva Krusea, joka ei mielellään näyttäydy - luulenpa, että hän on jälleen auttamattoman mustan kanansa parissa.” Kaikki hymyilivät. ”Mutta olkoon rouva Kruse ... Tämä on vanha Friedrich, joka oli jo mukanani yliopistossa... Eikö totta, Friedrich, ne ajat kelpasivat... ja tämä on Johanna, Markista kotoisin samoinkuin sinäkin, jos tunnustat Pasewalkin seudun kelvolliseksi, ja tämä on Christel, jonka haltuun me uskomme päivällä samoinkuin illallakin ruumiillisen hyvinvointimme ja joka osaa keittää, sen vakuutan. Ja tässä on Rollo. No, kuinka voit, Rollo?”

Rollo näytti vain odottanen tätä erikoista puhuttelua, haukahti iloisesti heti nimensä kuultuaan, hypähti ja laski etukäpälänsä herransa olkapäille. ”Riittää, Rollo, riittää. Mutta näetkö, tuo tuossa on rouva; minä olen kertonut hänelle sinusta, sanonut, että olet kaunis eläin ja että suojelet häntä.” Nyt Rollo paneutui pitkäkseen Innstettenin jalkojen eteen samalla uteliaasti silmäillen nuorta rouvaa. Effin ojentaessa kättään se sitä hyväili.

Effillä oli tämän esittelyn aikana tilaisuutta katsella ympärilleen. Kaikki, mitä hän näki, ikäänkuin lumosi hänet, ja runsas valaistus häikäisi hänen silmiänsä. Eteisen etuosassa paloi neljä viisi seinään kiinnitettyä kynttilähaarukkaa, haarukat itse varsin yksinkertaiset, pelkkää läkkipeltiä, mikä kuitenkin vain lisäsi loistoa ja kirkkautta. Kaksi punaisin harsoin peitettyä astraalilamppua, Niemeyerin häälahja, seisoi kahden tammipöydän väliin sijoitetulla saranapöydällä ja sen etualalla teeneuvot, kattilan alla oleva lamppu jo sytytettynä. Mutta kaiken tämän lisäksi tuli vielä paljon muuta ja osalta erittäin merkillistä. Eteisen katossa nähtiin kolme vuoliaista, jotka jakoivat katon yhtä moneen osaan; etumaisesta riippui laiva täysine purjeineen, korkeine peräkansineen ja tykkiaukkoineen, kauempana taas näkyi ilmoilla uiva jättiläiskokoinen kala. Effi kosketti kädessään olevalla sateenvarjolla kevyesti hirviötä, joka alkoi hitaasti keinua.

”Mikä tuo on, Geert?” kysyi hän.

”Se on haikala.”

”Entä tuo kauempana, tuo, joka näyttää tupakkamyymälän edustalla riippuvalta isolta sikarilta?”

”Se on nuori krokodiili. Mutta sinä voit katsella kaikkea paremmin ja tarkemmin huomenna; tule nyt juomaan teetä. Kaikista vaipoista ja peitteistä huolimatta olet varmaan ollut viluissasi. Lopulta oli tuntuvan kylmä.”

Hän tarjosi nyt Effille käsivartensa, molemmat palvelijattaret vetäytyivät pois, ja he astuivat ainoastaan Friedrichin ja Rollon saattamina vasemmalle, talonherran oleskelu- ja työhuoneeseen. Effi oli täällä yhtä hämmästynyt kuin eteisessä, mutta ennenkuin hän ehti mitään virkkamaan, Innstetten siirsi syrjään oviverhon, jonka takana oli toinen, pihan ja puutarhan puolella sijaitseva huone. ”Tämä tulee siis olemaan sinun, Effi. Friedrich ja Johanna ovat sen järjestäneet niin hyvin kuin osasivat, minun määräysteni mukaisesti. Minä pidän sitä varsin siedettävänä ja olisin iloinen, jos se sinuakin miellyttäisi.”

Effi irroitti käsivartensa ja kohottautui varpaisilleen antaakseen hänelle hellän suutelon.

”Kuinka hemmotteletkaan minua vaivaista. Flyygeli ja matto, luullakseni kerrassaan turkkilainen, kala-allas ja vielä kukkapöytä! Pelkkää hemmottelua, minne katsonkin.” ”Niin, rakas Effi kultani, siihen sinun nyt täytyy suostua, eipä ollakaan suotta nuori ja kaunis ja rakastettava, minkä kessiniläisetkin lienevät jo kuulleet, Jumala tiesi miten. Kukkapöytä näet ei ainakaan ole minun omallatunnollani. Mistä tulee kukkapöytä, Friedrich?”

”Apteekkari Gieshubleriltä ... Siinä on kortti mukana.”

”Ahaa, Gieshubleriltä, Alonzo Gieshubleriltä,” virkkoi Innstetten ja ojensi nauraen, melkeinpä vallattominkin elein Effille kortin, johon oli painettu nimi ia hieman vieraalta kajahtava etunimi. ”Gieshubler, hänestä olen unohtanut kertoa - hän käyttää muuten tohtorintitteliäkin, mutta ei kuule mielellään itseään sillä nimellä mainittavan, koska arvelee oikeiden tohtorien siitä vain sydämystyvän, mikä lieneekin oikeaan osattu. Luulenpa, että opit hänet piankin tuntemaan; hän on meidän paras numeromme, kaunosielu ja originaali ja ennen kaikkea erinomainen ihminen, mikä onkin aina pääasia. Mutta jätetään nyt ne jutut ja istutaan teetä juomaan. Missä sen juomme? Täällä sinun luonasi vaiko tuolla minun suojassani? Muuta mahdollisuutta näet ei ole. Ahdas ja pieni on majani.”

Effi istuutui arvelematta pieneen kulmasohvaan. ”Tänään jäämme tänne. Tänään sinä olet minun vieraani. Tai paremmin näin: teen juomme säännöllisesti minun luonani, aamiaisen nautimme sinun huoneessasi; niin saa kumpainenkin oikeutta, ja minä olen utelias näkemään, missä paremmin viihdyn.”

”Se on aamu- ja iltakysymys.”

”Epäilemättä. Mutta ratkaisu riippuu siitä, kuinka se asetetaan, tai oikeammin, kuinka me siihen suhtaudumme.”

Hän nauroi, vetäytyi lähelle miestään ja aikoi suudella hänen kättänsä.

”Ei, Effi, taivaan nimessä, ei niin. Minä en tahdo olla mikään kunnianarvoinen henkilö, sellainen olen kessiniläisten silmissä. Sinulle minä olen...”

”Mikä?”

”Olkoon. Enpä mieli sitä sanoa.”

 

YHDEKSÄSTOISTA LUKU.

 

Heti seitsemän jälkeen käytiin pöytään, ja kaikki iloitsivat siitä, että joulukuusi, lukemattomin hopeapalloin koristettu puu, sytytettiin vielä kerran. Crampas, joka ei vielä tuntenut Ringin perhettä, oli pelkkää ihastusta. Damastiliina, viininviilentäjä, upea hopeinen pöytäkalusto, kaikki vaikutti hienolta, keskinkertaisia ylimetsänhoitajan olosuhteita paljoa paremmalta, ja johtui siitä, että Ringin puoliso kaikesta arkuudestaan ja hämillään-olostaan huolimatta oli erään rikkaan danzigilaisen viljakauppiaan tytär. Sieltä olivat kotoisin myöskin useimmat nähtävissä olevat maalaukset: viljakauppias puolisoineen, Marienburgin luostarin ruokasali ja Danzigin Mariankirkossa olevan Memlingin alttarimaalauksen hyvä jäljennös. Olivan luostari oli kahteen kertaan, öljymaalauksena ja korkista leikattuna. Sitäpaitsi oli tarjoilupöydän yläpuolella kovin tummunut vanhaa Nettelbeckiä esittävä kuva, joka polveutui vasta puolitoista vuotta sitten kuolleen edellisen metsänhoitajan vaatimattomasta irtaimistosta. Tavanmukaisessa huutokauppatilaisuudessa ei kukaan ollut halunnut ukon muotokuvaa, kunnes Innstetten, jota sellainen kunnioituksen puute suututti, oli tehnyt tarjouksen. Silloin olivat heränneet Ringinkin isänmaalliset vaistot, ja vanha Kolbergin-puolustaja oli jäänyt metsänhoitajan asumukseen.

Nettelbeckin muotokuvassa oli verrattain paljon toivomisen varaa, mutta muuten, kuten sanottu, ilmaisi kaikki melkein loisteliaisuuteen vivahtavaa varakkuutta, ja senmukainen oli tarjoiltu ateriakin. Jokaisella oli siitä iloa enemmän tai vähemmän, Sidonieta lukuunottamatta. Sidonie istui Innstettenin ja Lindequistin välissä ja virkkoi Coran havaitessaan: ”Tuossahan se on jälleen, tuo sietämätön otus, tuo Cora. Katsokaahan, Innstetten, kuinka hän ojentaa pieniä viinilaseja, sehän on ilmeinen taidetemppu, hän voisi milloin tahansa ruveta tarjoilijattareksi. Kerrassaan sietämätöntä. Ja lisäksi ystävänne Crampasin katseet! Se on oikea oraspelto! Tekisipä mieleni tietää, mitä siitä syntyy.”

Innstetten, joka oikeastaan oli samaa mieltä, piti kuitenkin lausuman sävyä niin loukkaavana, että huomautti ivallisesti: ”Niin, armollinen neiti, mitä siitä syntyy? Sitä en tiedä minäkään.” Sidonie kääntyi silloin vasemmanpuolisen pöytäkumppaninsa puoleen lausuen: ”Sanokaahan, pastori, nauttiiko tuo neljäntoista vuoden ikäinen keimailija jo opetusta teidän luonanne?”

”Nauttii, armollisin neiti.”

”Siinä tapauksessa teidän tulee antaa minulle anteeksi huomautukseni: te ette näytä häntä oikein kouluttavan. Tiedän tosin, ettei se ole helppoa nykyisinä aikoina, mutta toisaalta tiedän myös, että niistä, joiden asiana on nuorien sielujen hoivaaminen, useasti puuttuu oikeata vakavuutta., Niin on laita: pääsyylliset ovat vanhemmat ja kasvattajat.”

Lindequist puhui samaan sävyyn kuin Innstetten, tunnusti kaikki aivan oikeaksi, mutta arveli ajan hengen olevan liian voimallisen.

”Ajan hengen!” virkahti Sidonie. ”Älkää yrittäkö siitä puhua! Sitä en voi kuulla, se on äärimmäisen heikkouden ilmaus, vararikon tunnustaminen. Ei tahdota milloinkaan käydä kunnolla asioihin käsiksi, tahdotaan aina väistää. Velvollisuus näet on epämukava. Ja niin unohtuu liiankin helposti, että meille uskottu leiviskä kerran vaaditaan meiltä takaisin. Täytyy käydä asiaan käsiksi, parahin pastori, pitää huolta kurista. Liha on heikko, epäilemättä, mutta…”

Samassa tarjottiin englantilaista pihviä, josta Sidonie otti aimo annoksen ollenkaan huomaamatta Lindequistin hymyä. Ja koska hän ei sitä huomannut, ei ollut ihmekään, että hän varsin huolettomasti jatkoi: ”Kaikki se, mitä täällä näette, ei muuten voine olla toisin kuin on; kaikki on vinoa ja väärää alun alkaen. Ring, Ring – ellen erehdy, on Ruotsissa tai jossakin niillä main ollut kerran senniminen satujen kuningas. Nähkääs nyt, eikö hän käyttäydy ikäänkuin polveutuisi siitä valtiaasta, vaikka hänen äitinsä, jonka olen tuntenut, oli kösliniläinen silittäjätär.”

”Minä en huomaa siinä mitään pahaa.”

”Mitään pahaa? En minäkään. Ja joka tapauksessa on olemassa pahempaakin. Mutta sen verran saanen sentään edellyttää teiltä, vihityltä kirkon palvelijalta, että tunnustatte vallitsevat yhteiskunnalliset olot ja järjestykset. Ylimetsänhoitaja on hieman enemmän kuin metsänhoitaja, ja metsänhoitajalla ei ole tällaisia viininviilentäjiä eikä tällaista hopeakalustoa, tämä kaikki on asiaankuulumatonta ja kasvattaa sellaisia lapsia kuin tuo neiti Cora.”

Sidonie, joka oli aina valmis ennustamaan jotakin kauheata, kun hän hengen innoituksesta kumosi vihansa kuohuvia maljoja, olisi nytkin teroittanut Kassandra-katseensa kohti tulevaisuuden näköaloja, ellei juuri samana hetkenä olisi ilmaantunut pöytään punssibooli, johon Ringin joulupidot aina päättyivät, ja lisäksi leivoksia, jotka taitavasti ladottuina kohosivat vielä paljoa korkeammalle kuin muutamia tunteja sitten pöytään tuotu kakkupyramidi. Ja nyt kävi Ring itse, joka oli toistaiseksi hieman pidättynyt, eräänlaisin säteilevän juhlallisin ilmein toimintaan, alkaen täyttää edessään olevia suuria hiottuja laseja, taitehikkaasti kumoten punssia kauhastaan pitkässä kaaressa, jolle taidonnäytteelle aina iskuvalmis rouva von Padden, joka valitettavasti ei ollut nyt läsnä, oli kerran antanut nimen ”Ringin lasintäyttö en cascade”. Suihku kaartui kullanpunervana, pisaraakaan ei saanut mennä hukkaan. Mutta vihdoin, kun jokainen piteli kädessään omaa osaansa – Corakin, joka oli vaaleine kiharoineen ehtinyt sijoittua setä Crampasin syliin – nousi vanha Papenhagenin herra esittääkseen rakkaan ylimetsänhoitajansa maljan, kuten aina tällaisissa tilaisuuksissa. ”On olemassa monenlaisia ’Ringejä’, renkaita ja sormuksia”, suunnilleen tähän tapaan hän aloitti, ”vuosirenkaita, uutimenrenkaita, vihkirenkaita eli sormuksia, ja mikäli asia erikoisesti koskee kihlaussormusta – siitäkin näet voitaneen tässä yhteydessä puhua – on onneksi takeita siitä, että sellainen tulee aivan pian ilmaantumaan tähän taloon koristamaan pienen sievän kätösen nimetöntä sormea, jota saksankielellä sopii nimittää ’Ringfingeriksi’ kahdessakin merkityksessä...”

”Kuulumatonta”, kuiskasi Sidonie pastorille.

”Niin, hyvät ystävät”, jatkoi Güldenklee ääntänsä koroittaen, ”monenlaisia renkaita ja sormuksia on olemassa, ja onpa olemassa kaikille tuttu tarinakin, jonka nimenä on ’Kolme sormusta’, juutalaisjuttu, joka kaiken muun liberaalisen lorun tavoin on saanut aikaan pelkkää hämmennystä ja onnettomuutta. Jumala asian parantakoon. Ja nyt sallikaa minun lopettaa, jotten liiaksi koettele teidän kärsivällisyyttänne ja suopeuttanne. Minä en pidä noista kolmesta ’Ringistä’, ystäväni, vaan pidän yhdestä ainoasta ’Ringistä’, Ringistä, joka on kaikin puolin kelvollinen ja näkee tämän vieraanvaraisen pöytänsä luo kerääntyneenä kaiken sen hyvän, mitä vanhassa pommerilaisessa Kessinin piirissämme on, kaikki ne; jotka Jumalan avulla puolustavat kuningasta ja isänmaata - ja onhan niitä vielä muutamia olemassa (äänekästä riemua). Siitä Ringistä minä pidän. Hän eläköön!”

Kaikki yhtyivät huutoon ja ympäröivät Ringiä, jonka täytyi siksi aikaa uskoa ”kaataminen en cascade” vastapäätä istuvan Crampasin toimeksi; mutta kotiopettaja syöksyi paikaltaan pöydän alapäästä klaverin luo ja iski irti preussilaislaulun ensimmäiset tahdit kaikkien noustessa seisomaan ja liittyessä juhlallisesti laulamaan: ”Preussi ma olen ... ja preussiksi jään.”

”Se on sentään kaunista”, virkkoi heti ensimmäisen värssyn jälkeen vanha Borcke Innstettenille, sellaista ei ole toisissa maissa.”

”Ei”, vastasi Innstetten, joka ei paljoa välittänyt sellaisesta isänmaallisuudesta, ”toisissa maissa on jotakin muuta.”

Laulettiin kaikki värssyt, sitten ilmoitettiin, että vaunut olivat oven edessä, ja kohta senjälkeen kaikki nousivat, jottei hevosten tarvinnut odottaa. Hevosiin kohdistuva huomioonotto näet oli Kessininkin piirissä kaikkein ensimmäisellä sijalla. Eteisessä oli kaksi sievää palvelijatarta – Ring näet antoi arvoa sellaisille seikoille – jotka auttoivat turkkeja vieraiden ylle. Kaikki olivat hilpeällä mielellä, muutamat enemmänkin kuin tuo sana ilmaisee, ja rekiin sijoittuminen näytti tapahtuvan nopeasti ja ilman häiriötä, kun yhtäkkiä kuului sanottavan, että Gieshüblerin reki puuttui. Gieshübler itse oli aivan liian taidollinen ilmaistakseen heti, levottomuutta tai pitääkseen melua, mutta vihdoin, kun jonkun sittenkin täytyi jotakin sanoa, kysyi Crampas, ”mitä oikeastaan oli tapahtunut.”

”Mirambo ei voi lähteä ajamaan”, selitti talonrenki, ”vasemman puolen hevonen iski valjastettaessa häntä sääriluuhun. Hän makaa tallissa ja huutaa”.

Nyt kutsuttiin tietenkin tri Hannemann, joka lähti potilasta näkemään ja viiden minuutin kuluttua palatessaan vakuutti rauhallisesti kuin kirurgi ainakin: ”Niin, Mirambon täytyy jäädä tänne; asiassa ei voi toistaiseksi tehdä mitään, on vain maattava hiljaa ja pidettävä jalka kylmissä kääreissä. Mistään vakavasta vauriosta ei ole puhettakaan.” Tuo oli tavallaan lohdutukseksi, mutta ei kumminkaan poistanut kysymystä, kuinka Gieshüblerin reki tulisi kotiin ajetuksi, kunnes Innstetten selitti astuvansa Mirambon sijaan ja ohjaavansa dioskuurit, tohtorin ja apteekkarin, onnellisesti kotiin. Nauraen ja lasketellen verrattain vallattomia leikkipuheita kaikkein ystävällisimmästä piirineuvoksesta, joka avuliaisuuttaan osoittaakseen erosi nuoresta rouvastaankin, suostuttiin ehdotukseen, ja Innstetten lähti jälleen ajamaan etunenässä, Gieshübler ja tohtori kuljetettavinaan. Crampas ja Lindequist ajoivat jäljessä. Ja kun sitten kohta saapui myöskin Kruse ajaen piirineuvoksen rekeä, astui Sidonie hymyillen Effin luo ja pyysi saada lähteä hänen kanssaan, koska reessä oli vapaa sija. ”Meidän vaunuissamme on ilma aina ylen ummehtunut; isäni siitä pitää. Sitäpaitsi tahtoisin mielelläni jutella kanssanne. Mutta vain Quappendorfiin saakka. Siinä, missä on Morgnitzin tienhaara, minun täytyy astua pois ja sijoittua jälleen epämukavaan laatikkoomme. Ja isä tupakoi vielä päälle päätteeksi.”

Effiä tämä seura ei ilahduttanut, hän olisi suorittanut matkan mieluummin yksin; mutta hänellä ei ollut valinnan varaa. Niin astui neiti Sidonie rekeen, ja tuskin olivat naiset sijoittuneet paikoilleen, kun Kruse jo sivahdutti hevosia piiskalla, ja sitten lähdettiin metsänhoitajan asumuksen edustalta, mistä avautui oivallinen näköala merelle, verrattain jyrkästi rantasärkkää alaspäin kohti rantatietä, joka peninkulman pituisena johti melkein suoraviivaisesti Kessinin rantahotellin luo ja siitä oikealle kääntyen Plantaašin läpi kaupunkiin. Lumisade oli tauonnut jo pari tuntia sitten, ilma oli raikas, ja laajalle, tummuvalle merelle lankesi kuunsirpin himmeä loiste. Kruse ajoi ihan veden rajassa, toisinaan halki kuohujen vaahdon, ja Effi, jota hieman vilutti, kietoutui kiinteämmin viittaansa ja vaikeni yhä tahallaan. Hän tiesi varsin hyvin, että ummehtuneita vaunuja koskeva lausuma oli ollut pelkkä veruke ja että Sidonie oli istuutunut hänen viereensä vain sanoakseen hänelle jotakin epämieluista. Ja senhän voi kuulla vielä kyllin aikaisin. Sitäpaitsi Effi oli tosiaankin väsynyt, kenties metsään tehdyn kävelyretken vuoksi, kenties myös ylimetsänhoitajan punssista, jota hän oli vieressään istuvan rouva von Flemmingin kehoituksesta ahkerasti nauttinut. Hän oli nyt nukkuvinaan, sulki silmänsä ja taivutti päätään yhä enemmän vasemmalle.

”Älkää nojatko niin kovin vasemmalle, armollinen rouva. Jos reki sattuu kiveen, niin lennätte ulos. Teidän reessänne ei ole edes suojapeittoa, eipä hakojakaan sitä varten.”

”Minä en voi sietää sellaista nahkapeitettä; se on kovin proosallinen. Eikä haittaisi ollenkaan, vaikka lentäisinkin reestä, mieluimmin suoraan aaltoihin. Olisihan se hieman kylmä kylpy, mutta mitäpä siitä... Ettekö muuten kuule mitään?”

”En.”

”Ettekö kuule kuin soittoa.”

”Urkujenko?”

”Ei, ei urkujen. Siinä tapauksessa ajattelisin, että ne ovat meren ääniä. Mutta se on jotakin toista, sanomattoman vieno sävel, melkein kuin ihmisen ääni...”

”Ne ovat harha-aistimuksia”, virkkoi Sidonie, joka nyt otaksui otollisen hetken tulleen. ”Te olette hermosairas. Kuulette ääniä. Jumala suokoon, että kuulette oikeankin äänen.”

”Minä kuulen... niin, se on epäilemättä hullutusta, sen tiedän, sillä muuten luulottelisin kuulleeni merenneitojen laulavan... Mutta sanokaahan, mitä tuo on! Sehän välkehtii aina taivaan korkeuksiin. Varmaankin revontulia.”

”Niin”, virkkoi Sidonie. ”Armollinen rouva puhuu siitä ikäänkuin mistäkin suuresta ihmeestä. Mikään ihme se ei ole. Ja jos olisikin, meidän tulee joka tapauksessa välttää luonnonpalvontaa. On muuten verraton onni, ettemme joudu kuuntelemaan, mitä ystävämme ylimetsänhoitaja, kuolevaisista kaikkein itserakkain, revontulista puhuu. Lyönpä vetoa, että hän kuvittelee taivaan tekevän sen vain hänen mielikseen, lisätäkseen hänen kutsujensa juhlallisuutta. Hän on narri. Güldenklee olisi voinut tehdä jotakin parempaa kuin häntä juhlia. Sitäpaitsi hän on olevinaan kirkollinenkin ja on hiljattain lahjoittanut alttariveran. Cora on kenties ollut sitä ompelemassa hänkin. Nuo epäaidot ne ovat syynä kaikkeen, sillä heidän maailmallisuutensa on ihan ilmeinen ja se lasketaan niidenkin viaksi, joille sielun pelastus on vakava asia.”

”On ylen vaikea nähdä ihmisen sydämeen!”

”Niin. Onpa niinkin. Mutta monessa tapauksessa se on varsin helppoakin.” Sidonie silmäili nuorta rouvaa melkein säädyttömän kiinteästi.

Effi oli vaiti ja kääntyi kärsimättömänä toisaalle. Monessa tapauksessa se on helppoa, toisti Sidonie, joka oli saavuttanut tarkoituksensa ja senvuoksi tyynesti hymyillen jatkoi: ”ja näihin helppoihin arvoituksiin kuuluu ylimetsänhoitajamme. Minä valitan henkilöä, joka siten kasvattaa lapsiansa, mutta eräs hyvä puoli asiassa on: hänessä on kaikki aivan selvää. Ja samoin hänen tyttärissään. Cora lähtee Amerikkaan ja hänestä tulee miljoonanomistajatar tai metodistisaarnaaja; joka tapauksessa hän on mennyttä. En ole vielä milloinkaan nähnyt neljäntoista vuoden ikäistä...”

Samassa reki pysähtyi, ja kun molemmat naiset katsahtivat ympärilleen saadakseen selville, mitä oli tapahtunut, he huomasivat, että oikealla puolella, suunnilleen kolmenkymmenen askelen päässä, olivat; molemmat toisetkin reet pysähdyksissä – kauimpana oikealta Innstettenin ohjaama, lähempänä Crampasin reki.

”Mitä nyt?” kysyi Effi.

Kruse kääntyi puolittain taakseen ja vastasi: ”Schloon, armollinen rouva.”

”Schloon? Mikä se on? Minä en näe mitään.”

Kruse heilutti päätään, ikäänkuin olisi tahtonut siten ilmaista, että kysymys oli helpommin tehty kuin vastattu. Hän olikin oikeassa. Ei näet ollut niinkään helppo sanoin selittää, mikä Schloon oli. Krusen avuksi tuli kuitenkin kohta armollinen neiti, joka tiesi kaikki asiat ja niinmuodoin osasi myös sanoa, mikä oli Schloon.

”Niin, armollinen rouva”, virkkoi Sidonie, ”asia on tosiaankin huonolla tolalla. Minulle se ei paljoa merkitse, minä pääsen helposti läpi, kunhan saapuvat vaunumme, joissa on korkeat pyörät; sitäpaitsi ovat hevosemme siihen tottuneet. Mutta tällaisen reen laita on toisin; se vajoo Schlooniin, ja teidän täytynee lähteä kiertämään.”

”Vajoo! Mutta armollinen neiti, minä en vieläkään oikein käsitä. Onko siis Schloon jokin kuilu tai muu sellainen, johon ihminen välttämättä hukkuu kaikkineen päivineen? En voi sellaista kuvitellakaan näillä main.”

”Niin on kuitenkin laita, tosin vain pienessä mittakaavassa. Tämä Schloon on oikeastaan vain vaivainen puro, joka tulee oikealta Gothenin järvestä ja puikkelehtii rantasärkkien lomitse. Kesällä se toisinaan kerrassaan kuivuu, ja silloin voi sen yli rauhassa ajaa siitä mitään tietämättäkään.”

”Entä talvella?”

”Niin, talvella on toisin laita; ei aina, mutta sentään monesti. Silloin siitä tulee Soog.”

”Hyvä Jumala, millaisia nimiä ja sanoja!”

”... Silloin siitä tulee Soog, ja nimenomaisimmin silloin, kun tuuli käy maalle päin. Silloin tuuli ajaa merivettä pieneen uomaan, mutta niin, ettei sitä voi huomata. Ja se onkin pahinta, siinä piileekin varsinainen vaara. Kaikki näet tapahtuu maankamaran alla, ja koko hiekkaranta on silloin veden kyllästämä. Ja kun silloin aikoo ajaa sellaista hiekkarantaa, joka ei enää ole mikään ranta, niin siihen vajoo kuin suohon.”

”Sen tunnen”, virkkoi Effi vilkkaasti. ”Sama juttu kuin meidän järvellämme.” Kaikesta pelokkuudesta huolimatta hänen mielensä kävi yhtäkkiä alakuloisen iloiseksi.

Keskustelun vielä jatkuessa oli Crampas noussut reestään ja lähtenyt kauimpana seisovan Gieshüblerin reen luo sopiakseen Innstettenin kanssa siitä, mitä nyt oikeastaan oli tehtävä. Knut, sanoi hän, tahtoi uskaltaa, mutta Knut oli tyhmä eikä ymmärtänyt asiaa ollenkaan, joten ratkaisusta tuli pitää huolta niiden, jotka olivat täällä kotonaan. Crampas hämmästyi kovin kuullessaan Innstetteninkin puoltavan uskaltamista: oli välttämättä yritettävä vielä kerran ... Innstetten sanoi tietävänsä, että asia toistui joka kerta: täkäläiset ihmiset olivat taikauskoisia ja arkailivat ennakolta, vaikka asia ei suuriakaan merkinnyt. Ei Knutin, joka ei asiaa ymmärtänyt, vaan Krusen piti yrittää vielä kerran ja Crampasin sillävälin nousta naisten rekeen (siellä oli vielä vapaana pieni takaistuin) ollakseen saatavissa, jos reki kaatuisi. Se oli hänen mielestään pahinta, mitä saattoi tapahtua.

Tätä Innstettenin viestiä tuoden ilmaantui nyt Crampas molempien naisten luo ja nauraen tehtävänsä suoritettuaan sijoittui aivan saamiensa ohjeiden mukaisesti pienelle takaistuimelle, joka ei oikeastaan ollut mikään muu kuin veralla päällystetty piena. Hän huusi Kruselle: ”Nyt eteenpäin, Kruse!”

Kruse olikin jo peräännyttänyt hevoset sata askelta taaksepäin ja toivoi tuimasti ajaen saavansa reen onnellisesti kulkemaan; mutta heti sohjopaikkaan tultuaan hevoset vajosivat hiekkaan nilkkaluita myöten ja syvemmällekin, joten oli vaikea saada niitä enää peräytymään.

”Ei käy päinsä”, sanoi Crampas, ja Kruse nyökkäsi.

Tämän tapahtuessa olivat vihdoin saapuneet vaunutkin, Grasenabbien ajoneuvot ensimmäisinä, ja kun Sidonie, lyhyesti Effiä kiitettyään, oli sanonut hyvästi ja asettunut vaunuihin vastapäätä isäänsä, joka tuprutteli sauhuja turkkilaisesta piipustaan, vierivät vaunut muitta mutkitta päin Schloonia; hevoset vajosivat syvään, mutta pyörät auttoivat helposti suoriutumaan kaikesta vaarasta, ja ennenkuin oli kulunut puoli minuuttia, ajoivat Grasenabbit jo hyvää vauhtia eteenpäin pahan paikan toisella puolen. Toiset vaunut kulkivat samaa tietä. Effi katseli heidän jälkeensä tuntien vienoa kateutta. Ei kuitenkaan kauan, sillä reessämatkustavillekin oli sillävälin keino keksitty, yksinkertaisesti siten, että Innstetten oli päättänyt luopua enemmistä uhkayrityksistä ja valita rauhallisemman keinon: kiertotien. Siis juuri sen, jota Sidonie oli heti aluksi ehdotellut. Oikealta kaikui piirineuvoksen nimenomainen kehoitus pysytellä toistaiseksi tällä puolen ja seurata häntä rantasärkkien halki kauempana sijaitsevalle lankkusillalle saakka. Kun molemmille ajomiehille, Knutille ja Kruselle, oli annettu asianmukaiset määräykset, astui majuri, joka oli laskeutunut maahan samalla kuin Sidonie ja häntä auttaakseen, jälleen Effin luo ja virkkoi: ”Minä en voi jättää teitä yksin, armollinen rouva.”

Effi epäröi hetkisen, mutta siirtyi sitten nopeasti toiselle laidalle, ja Crampas sijoittui hänen vasemmalle puolelleen.

Kaikki tuo olisi voitu tulkita väärin, mutta Crampas itse oli liian hyvä naistentuntija selittääkseen asiaa vain itserakkautensa mukaisesti. Hän huomasi selvästi Effin menettelevän siten vain siitä syystä, että se oli asiain tällä kannalla ollen ainoa oikea menettelytapa. Effin oli mahdoton kieltää häntä liittymästä seuraansa. Ja niin lähdettiin kiitämään molempien toisten rekien jälkeen, yhä vedenjuoksun viertä, jonka toisella rannalla näkyi tumma metsä. Effi katseli sinne ja otaksui, että matka tulisi lopulta jatkumaan maanpuolista metsänrantaa noudattaen, siis aivan samaa tietä, jota oli aamupuolella tulomatkalla ajettu. Mutta Innstetten oli sillävälin suunnitellut toisin, ja samana hetkenä, jolloin hänen rekensä kulki lankkusillan yli, hän jätti metsän ulkoreunaa kulkevan tien sivulleen ja ohjasi hevoset toiselle, kapeammalle tielle, joka johti suoraan metsän läpi. Effi säikähti. Aikaisemmin oli hänen ympärillään ollut ilmaa ja valoa, mutta nyt se oli ohi, ja tummat latvukset kaartuivat hänen yläpuolellaan. Hän alkoi vapista ja puristi sormensa yhteen ikäänkuin tahtoen siten itseänsä tukea. Ajatukset ja kuvat kiitivät kilvan hänen mielessään, ja eräänä kuvana oli mummo siitä runoelmasta, jonka nimi oli ”Jumalan muuri”, ja samoinkuin mummo oli rukoillut, samoin rukoili nyt Effi Jumalaa rakentamaan suojelevan muurin hänen ympärilleen. Pari kolme kertaa sanat tulivat hänen huulilleen, mutta yhtäkkiä hän tunsi, että ne olivat kuolleita sanoja. Hän pelkäsi, mutta oli samalla ikäänkuin loihdun vallassa eikä tahtonut siitä vapautua.

”Effi”, kuului hiljaa hänen korvaansa, ja hän kuuli äänen värisevän. Sitten Crampas tarttui hänen käteensä, irroitti sormet toisistaan ja peitti ne kuumin suudelmin. Effistä tuntui kuin täytyisi kohta vaipua tainnoksiin.

Kun hän jälleen avasi silmänsä, oli ehditty pois metsästä, ja vähän matkan päästä edeltä kuului toisten rekien kellojen helinä. Se kaikui yhä kuuluvammin, ja kun Utpatelin myllyn luona, käännyttiin rantasärkiltä kaupunkiin, lepäsivät tien vieressä oikealla pienet rakennukset lumisine kattoineen.

Effi katsahti ympärilleen, ja seuraavana hetkenä reki pysähtyi piirineuvoksen talon eteen.

Swedish

Effi Briest
Translated by Ernst Lundquist & Eva Liljegren
 
Sjätte kapitlet
 

I mitten av november — de hade hunnit till Capri och Sorrento — var det slut på Innstettens ledighet, och det var typiskt för hans karaktär och vanor att hålla noga på tid och timme. På morgonen den fjortonde anlände han alltså med kurirtåget till Berlin, där kusin Briest tog emot honom och Effi och föreslog dem att använda de två timmarna tills Stettintåget gick till ett besök i St. Privat-panoramat och låta detta panoramabesök åtföljas av en liten lunch. Båda delarna antogs tacksamt. Klockan tolv var man på stationen igen, och tog här avsked av varandra med hjärtliga handtryckningar, sedan den traditionella men lyckligtvis aldrig allvarligt menade uppmaningen att komma och "hälsa på oss någon gång" hade uttalats av både Effi och Innstetten. Ännu medan tåget satte sig i rörelse viftade Effi från kupén. Sedan gjorde hon det bekvämt åt sig och slöt ögonen; men då och då satte hon sig upp och räckte Innstetten sin hand.

Det var en behaglig resa och tåget kom punktligt till Klein Tantows station, varifrån en körväg förde till det ytterligare två mil avlägsna Kessin. Om sommaren, i synnerhet under badmånaderna, använde man hellre vattenvägen än körvägen, och for på en gammal hjulångare nerför den lilla floden Kessine, av vilken Kessin själv hade lånat sitt namn. Men den första oktober inställde "Fenix" - om vilken man länge förgäves hade hoppats att den i en passagerarfri stund skulle komma ihåg sitt namn och brinna upp - föreskriftsmässigt sina turer, varför också Innstetten redan från Stettin hade telegraferat till sin kusk Kruse: "Klockan fem Klein Tantows station. Öppen vagn om vackert väder."

Och nu var det vackert väder, och Kruse höll med öppen vagn vid stationen och hälsade de ankommande med en herrskapskusks traditionella värdighet.

"Nå, Kruse, är allt som det ska?"

"Ja, herr lantråd."

"Vill du då stiga upp, Effi." Och medan Effi lydde och en av stationskarlarna placerade en liten resväska framme hos kusken, gav Innstetten tillsägelse om att det övriga bagaget skulle skickas efter med omnibussen. Strax därefter tog också han plats, bad en av de kringstående om en tändsticka, ett sätt att göra sig populär, och ropade till kusken Kruse: "Kör nu, Kruse." Och över skenorna, som vid övergångsstället bildade flera spår, gick det i en sned linje utför banvallen och strax därefter förbi ett värdshus som hette "Furst Bismarck" och låg vid landsvägen. Ty just vid detta ställe delade sig vägen så att en gren gick till Kessin och en till Varzin. Utanför värdshuset stod en medelstor, bredaxlad man i päls och pälsmössa. Då lantrådet for förbi lyfte han med stor värdighet på mössan. "Vem var det där?" frågade Effi, som var högst intresserad av allt vad hon såg och redan därför vid bästa lynne. "Han såg ju ut som en starost, fastän jag måste erkänna att jag aldrig har sett någon starost."

"Det är heller ingenting att beklaga, Effi. Trots det hade du alldeles rätt. Han ser faktiskt ut som en starost och är något i den vägen. Han är nämligen till hälften polack, heter Golchowski, och när vi har val här eller någon jakt, då är han en viktig person. Egentligen en ganska tvetydig figur som jag inte litar på och som säkert har mycket på sitt samvete. Men han låtsas vara lojal, och när Varzinherrskapet kommer förbi här vill han helst kasta sig ner framför vagnen. Jag vet att fursten också tycker att han är motbjudande. Men vad hjälper det? Vi får inte stöta oss med honom för vi behöver honom. Han känner alla här i trakten och förstår sig på valmaskineriet som ingen annan, anses också förmögen. Samtidigt lånar han ut pengar mot ockerränta, vilket polackerna annars inte gör; för det mesta tvärtom."

"Men han såg bra ut."

"Ja, det gör han. De flesta ser bra ut här. En vacker sorts människor. Men det är också det bästa som kan sägas om dem. Folket hos er i Mark ser oansenligare och trumpnare ut och i sin hållning är de mindre respektfulla, egentligen inte alls, men deras ja är ja, och nej är nej, och man kan lita på dem. Här är allting osäkert."

"Varför berättar du det för mig? Jag måste ju leva tillsammans med dem nu."

"Nej, inte du, du kommer inte att höra och se mycket av dem. För stad och land är mycket olika här, och du kommer att lära känna våra stadsbor, de goda Kessinborna."

"De goda Kessinborna. Ar det sagt som hån eller är de verkligen så goda?"

"Att de verkligen är goda vill jag inte precis påstå, men de är ändå annorlunda än de andra; ja, de här ingen likhet alls med lantbefolkningen här."

"Hur kommer det sig?"

"Därför att de är helt andra människor både till härkomst och förbindelser. Folket som bor här inåt landet är så kallade kasjuber, som du kanske här hört talas om, slaver som här bott här i tusen år och antagligen ännu mer. Men alla som bor här vid kusten i de små sjö- och handelsstäderna, är långväga invandrare, som inte bryr sig mycket om det kasjubiska inlandet, därför att de inte här mycket nytta av det och är hänvisade till något helt annat. Vad de är hänvisade till är de trakter som de driver handel med, och eftersom de gör det med hela världen och står i förbindelse med hela världen, så finner du bland dem människor från alla världens hörn. Också i vårt goda Kessin, fastän det egentligen bara är en håla."

"Men det är ju förtjusande, Geert. Du talar alltid om en håla och nu finner jag en helt ny värld här, om du inte här överdrivit. Allt möjligt exotiskt. Inte sant, det var något sådant du menade?"

Han nickade.

"En helt ny värld, säger jag, kanske en neger eller en turk eller kanske till och med en kines."

"En kines ja. Så bra du kan gissa. Det är möjligt att vi fortfarande har en, men i varje fall har vi haft en: nu är han död och ligger begravd på en liten inhägnad bit jord, tätt intill kyrkogården. Om du inte är rädd av dig ska jag visa dig hans grav någon gång; den ligger mellan dynerna, med bara strandhavre runt omkring och här och där ett par immorteller, och alltid hör man havet. Det är mycket vackert och mycket kusligt."

"Ja, kusligt, och jag skulle vilja veta mer om det. Men nej, helst inte, då får jag alltid visioner och drömmar och då vill jag inte, om jag förhoppningsvis sover gott i natt, se någon kines stiga fram till sängen."

"Det kommer han heller inte att göra."

"Det kommer han inte att göra. Hör, det låter ju konstigt, som om det ändå vore möjligt. Du vill göra Kessin intressant för mig, men du går litet för långt. Och sådana främmande människor har ni många av i Kessin?"

"Ja, verkligen riktigt många. Hela staden består av sådana främlingar, vilkas föräldrar och farföräldrar bodde på helt annat håll."

"Högst intressant. Berätta mer om det, är du snäll. Men ingenting hemskt igen. En kines har alltid något hemskt över sig, tycker jag."

"Ja, det är sant", sade Geert skrattande. "Men de andra är gudskelov av ett helt annat slag, idel välartade människor, kanske lite för mycket köpmän, lite för måna om sin egen fördel och alltid till hands med växlar av tvivelaktigt värde. Ja, man måste vara lite försiktig med dem. Men annars mycket trevliga. Och för att du ska se att jag inte bara har hittat på det här, ska jag ge dig ett litet prov, ett slags register eller en personförteckning."

"Ja, gör det, Geert."

"Vi har till exempel mindre än femtio steg från oss, och våra trädgårdar stöter till och med samman, maskin- och muddermästare Macpherson, en riktig skotte och högländare."

"Går han klädd så också?"

"Nej, gudskelov inte, för det är en liten hopskrumpen karl som varken hans klan eller Walter Scott skulle vara särskilt stolta över. Och sen har vi i samma hus där den här Macpherson bor också en gammal fältskär, vid namn Beza, egentligen bara barberare. Han kommer från Lissabon, samma ställe som den berömde general de Meza härstammar från — Meza, Beza, du hör att de är landsmän. Och så har vi uppåt floden vid bollverket — det vill säga kajen, där fartygen ligger — en guldsmed som heter Stedingk, som härstammar från en gammal svensk familj; ja, jag tror att det till och med finns grevar som heter så, och så, och med det ska jag sluta tills vidare, har vi den gode gamle doktor Hannemann, som naturligtvis är dansk och har varit länge på Island och till och med har skrivit en liten bok om Heklas eller Krablas senaste utbrott."

"Det är ju storartat, Geert. Det är ju som sex romaner, det kan man ju aldrig tröttna på. Först låter det kälkborgerligt men sedan är det ju något mycket originellt. Och eftersom det är en sjöstad måste ni ju också ha människor som inte bara är kirurger eller barberare eller något sådant. Ni måste ju också ha kaptener, någon flygande holländare eller . . ."

"Det har du alldeles rätt i. Vi har till och med en kapten som har varit sjörövare under svartflaggorna."

"Det uttrycket känner jag inte till. Vad är svartflaggor?"

"Det är folk långt borta i Tonkin och vid Söderhavet . . . Men nu när han är bland människor igen, är han mycket belevad och riktigt underhållande."

"Men jag skulle ändå vara rädd för honom."

"Det behöver du inte vara, aldrig, inte ens när jag är bortrest eller på te hos fursten för utom allt annat som vi har, så har vi gudskelov Rollo ..."

"Rollo?"

"Ja, Rollo. Du tänker väl, förutsatt att du har hört talas om det hos Niemeyer eller Jahnke, på hertigen av Normandie, Rolf eller Rollo, och vår Rollo är också stor. Men han är bara en newfoundländare, ett underbart djur som älskar mig och också kommer att älska dig. För Rollo är kännare. Och så länge du har honom i närheten, så länge är du säker och ingen kan komma åt dig, varken levande eller döda. Men se på månen dar borta. Är den inte vacker?"

Effi, som tyst försjunken i sig själv halvt ängsligt, halvt ivrigt hade sugit i sig varje ord, rätade nu på sig och såg åt höger, där månen just hade gått upp under vita, men snart försvinnande skyar. Kopparröd stod den stora vita skivan bakom en aldunge och speglade sitt ljus i floden Kessine som just här vidgade sig. Eller kanske var det redan ett "haff" eller en strandsjö som havet där utanför hade sin andel i.

Effi var som bedövad. "Ja, du har rätt, Geert, så vackert; men på samma gång är det lite kusligt. I Italien hade jag aldrig något sådant intryck, inte ens när vi for över från Mestre till Venedig. Där var också vatten och sumpmark och månsken, och jag trodde att bron skulle rasa; men det var inte så spöklikt. Vad beror det på? På att det är så nordligt?"

Innstetten skrattade. "Vi är femton mil nordligare här än i Hohen-Cremmen, och innan den första isbjörnen kommer får du vänta länge. Jag tror att du är nervös av den långa resan och dessutom St. Privat-panoramat och historien om kinesen."

"Men du berättade ju ingen."

"Nej, jag nämnde honom bara. Men en kines är ju redan i och för sig en historia ..."

"Ja", sade hon med ett skratt.

"Och i varje fall är det snart överståndet. Ser du där rakt framför dig det lilla huset med ljuset? Det är en smedja. Där kröker vägen. Och när vi har vikit av där, ser du redan tornet i Kessin eller rättare sagt båda . . ."

"Har det två?"

"Ja, Kessin går framåt. Nu har det en katolsk kyrka också."

 

En halv timme senare höll vagnen framför lantrådsbostaden, belägen i motsatta änden av staden, ett enkelt, något gammalmodigt korsvirkeshus, med fasaden mot huvudgatan som ledde till havsbaden, men med gaveln åt en liten dunge, kallad "Planteringen", mellan staden och dynerna. Det gammalmodiga korsvirkeshuset var för övrigt bara Innstettens privatbostad, inte det egentliga lantrådshuset, som låg snett emot på andra sidan gatan.

Kruse hade inte behövt anmäla deras ankomst med tre pisksmällar; man hade länge tittat efter herrskapet från fönster och dörrar, och innan vagnen var framme hade alla husets invånare samlats på tröskelstenen som upptog hela trottoarens bredd, främst Rollo, som började springa runt vagnen i samma ögonblick som den stannade. Innstetten hjälpte först sin unga fru att stiga ur, bjöd henne sin arm och gick vänligt hälsande förbi tjänarna, som nu följde det unga paret in i hallen, där vackra gamla skåp klädde väggarna. Husjungfrun, en vacker, inte längre ung kvinna, vars ståtliga fyllighet klädde henne lika bra som den prydliga lilla mössan på det blonda håret, hjälpte friherrinnan av med muff och kappa och böjde sig just ner för att dra av henne de pälsfodrade gummikängorna. Men innan hon hann göra det sade Innstetten: "Det är nog bäst att jag genast presenterar hela personalen för dig, med undantag för fru Kruse som inte gärna visar sig — jag antar att hon är hos sin oundvikliga svarta höna igen." Alla log. "Men vi lämnar fru Kruse . . . Det här är min gamle Friedrich, som var med mig redan vid universitetet . . . inte sant, Friedrich, det var en härlig tid, och det här är Johanna, en markisk landsmaninna till dig om du vill räkna dem som kommer från Pasewalktrakten som riktiga landsmän, och det här är Christel, som vi för middagar och kvällar anförtror vårt lekamliga väl och som kan laga mat, det kan jag försäkra dig. Och det här är Rollo. Nå, Rollo, hur står det till?"

Rollo tycktes bara ha väntat på att bli särskilt tilltalad, för i samma ögonblick som han hörde sitt namn, gav han till ett glädjeskall, reste sig på bakbenen och lade tassarna på sin herres axlar.

"Det är bra, Rollo, det är bra. Men se här, det är din matmor; jag här berättat för henne om dig och sagt att du är ett vackert djur och att du kommer att skydda henne." Och nu lugnade Rollo sig och satte sig framför Innstetten, och såg nyfiket upp på den unga frun.

Effi hade fått tid att se sig omkring under presentationsscenen. Hon var som förhäxad av allt vad hon såg, och på samma gång bländad av det starka ljusskenet. I hallens främre hälft brann fyra, fem väggljus, själva ljushållarna var mycket primitiva, endast av bleck, vilket emellertid bara ökade glansen och ljusskenet. Två astrallampor överhöljda med röda slöjor, bröllopspresent från Niemeyer, stod på ett fällbord mellan två ekskåp, och framför dem teattiraljen, vars lilla lampa redan var tänd under kitteln. Men därtill kom mycket, mycket annat och delvis mycket märkvärdigt. Tvärs över rummet löpte tre bjälkar som delade in taket i lika många fält; i den främsta hängde ett fullriggat skepp med högt akterdäck och kanongluggar, och längre bort tycktes en jättefisk simma i luften. Effi tog sitt paraply som hon ännu höll i handen, och stötte sakta till odjuret så att det sattes i en långsamt gungande rörelse.

"Vad är det dar, Geert?"

"Det är en haj."

"Och det allra längst bort, som ser ut som en stor cigarr i en tobaksaffär?"

"Det är en liten krokodil. Men allt det där kan du se mycket bättre och noggrannare på i morgon; kom nu och låt oss dricka te. För trots alla plädar och täcken så har du nog frusit. Det var riktigt kallt till sist."

Han bjöd Effi armen, och medan de båda jungfrurna drog sig tillbaka och bara Friedrich och Rollo följde med, gick man till vänster in i herrns vardags- och arbetsrum. Effi blev lika överraskad här som ute i hallen; men innan hon hann säga något drog Innstetten undan ett draperi bakom vilket det låg ett annat, litet större rum med utsikt mot gård och trädgård. "Det här är alltså ditt rum, Effi. Friedrich och Johanna har måst ställa det i ordning efter mina anvisningar så gott det gick. Jag tycker det är någotsånär och skulle bli glad om du också tyckte om det."

Hon drog sin arm ur hans och höjde sig på tå för att ge honom en hjärtlig kyss.

"Stackars lilla jag, vad du skämmer bort mig. Den här flygeln och mattan, jag tror rentav att den är turkisk, och akvariet med de små fiskarna och dessutom blomsterbordet. Bortskämd på alla satt."

"Ja, min kära Effi, det måste du finna dig i, det är för att man är ung och vacker och älskvärd, vilket Kessinborna redan tycks ha fått veta, gud vet hur. För jag är oskyldig till blomsterbordet i alla fall. Friedrich, varifrån kommer blomsterbordet?"

"Apotekare Gieshübler, där ligger också ett kort."

"Å, Gieshübler, Alonzo Gieshübler", sade Innstetten och räckte skrattande och på nästan uppsluppet humör kortet med det något besynnerligt klingande förnamnet till Effi. "Gieshübler, honom har jag glömt att berätta för dig om — förresten har han en doktorstitel också, men han tycker inte om att man kallar honom så, det retar bara de riktiga doktorerna, och det har han väl rätt i. Ja, du får nog lära känna honom och det ganska snart; han är vårt bästa nummer här, en konstälskare och ett original men framför allt en fin människa och det är ändå huvudsaken. Men nog om det, nu sätter vi oss och dricker te. Var ska vi göra det? Här hos dig eller inne hos mig? För något annat val har vi inte. Liten och trång är min stuga."

Hon satte sig utan att tveka i en liten hörnsoffa. "Idag stannar vi här, i dag är du min gäst. Eller hellre så här: teet alltid hos mig, frukosten hos dig; då kommer var och en till sin rätt och jag undrar var jag kommer att trivas bäst."

"Det är en morgon- och kvällsfråga."

"Javisst. Men hur den ställer sig eller snarare hur vi ställer oss till den, det är vad saken gäller."

Och hon skrattade och smög sig intill honom och ville kyssa hans hand.

"Nej, Effi, för Guds skull, inte så. Jag har ingen lust att vara en respektingivande person, det är jag för Kessinborna. För dig är jag . . ."

"Vad är du?"

"Nej, det aktar jag mig nog för att säga."

 

Nittonde kapitlet

 

Strax efter sju satte man sig till bords och alla gladde sig åt att julgranen, prydd med otaliga silverkulor, tändes ännu en gång. Crampas som aldrig förr varit i det Ringska huset var full av beundran. Damasten, vinkylaren, det storartade bordssilvret, allt verkade herrskapsaktigt, långt över vanliga jägmästarförhållanden, vilket berodde på att Rings fru, hur blyg och tillbakadragen hon än var, härstammade från en rik spannmålshandlarfamilj i Danzig. Därifrån kom också de flesta av tavlorna på väggarna: spannmålshandlaren och hans fru, klosterrefektoriet i Marienburg och en god kopia av den berömda Memlingska altartavlan i Danzigs Mariakyrka. Klostret Oliva fanns i två exemplar, ett i olja och ett snidat i kork. Dessutom hängde över byffén ett mycket mörknat porträtt av den gamle Nettelbeck, som härstammade från den enkla inredning som Rings företrädare hade haft innan han dog för ett och ett halvt år sedan. Vid den auktion som traditionsenligt ägde rum hade ingen velat ha den gamles porträtt tills Innstetten som blev förargad över en sådan ringaktning, själv hade bjudit på det. Då hade också Ring kommit ihåg sina patriotiska plikter och den gamle Kolbergförsvararen hade fått stanna i jägmästarbostället.

Nettelbeckporträttet lämnade en del övrigt att önska, men annars tydde allt på en välmåga som närmade sig lyx och det gjorde också den måltid som serverades. Alla njöt mer eller mindre av den, med undantag för Sidonie. Hon satt mellan Innstetten och Lindequist och sade, när hon fick syn på Cora: "Där är den där odrägliga slynan Cora igen. Se så hon hanterar de små vinglasen, Innstetten, ett riktigt konststycke, hon kunde bli uppasserska när som helst. Odrägligt. Och vilka blickar hon får av er vän Crampas! Det är just rätta sättet att behandla

henne! Då undrar man vad det ska leda till?"

Innstetten, som egentligen höll med henne, tyckte ändå att den ton hon använde var så förolämpande skarp, att han hånfullt anmärkte: "Ja, min nådigaste, vad det ska leda till vet inte jag heller", varpå Sidonie vände sig från honom till sin granne till vänster: "Säg mig, pastorn, går den här fjortonåriga koketten redan och läser för er?"

"Ja, det gör hon."

"Då far ni ursäkta att jag säger att ni inte har läst lagen ordentligt för henne. Jag vet nog att det är ganska svårt nu för tiden, men jag vet också att de som har till uppgift att sörja för de unga själarna, inte går till väga med det rätta allvaret. Föräldrar och uppfostrare har den största skulden, det kan man inte komma ifrån."

Lindequist slog an samma ton som Innstetten och svarade att det nog var mycket sant, men att tidsandan var alltför svår att kämpa emot.

"Tidsandan!" sade Sidonie. "Kom inte med den. Det tål jag inte höra, det är bara ett uttryck för yttersta svaghet, en bankruttförklaring. Jag känner till det där; att aldrig ta itu med något på skarpen, att alltid gå ur vägen för det som är obehagligt. För plikten är obehaglig. Och därför glömmer man alltför lätt att det som har blivit oss anförtrott också ska krävas tillbaka av oss en gång. Man måste gripa in, pastorn, hålla disciplin. Köttet är svagt, det är sant, men ..."

I detta ögonblick serverades en engelsk rostbiff och Sidonie tog för sig ganska rikligt utan att lägga märke till Lindequists småleende. Och eftersom hon inte märkte det, var det inte heller underligt att hon helt ogenerat fortsatte: "För resten kan väl allt vad man ser här inte vara annorlunda; allt har gått på sned från början. Ring, Ring — om jag inte tar fel har det en gång funnits en sagokung med det namnet i Sverige eller däromkring. Nå, tycker ni inte att han uppträder som om han härstammade från honom, och ändå var hans mor, som jag kände, strykerska i Cöslin."

"Jag kan inte se något ont i det."

"Ont? Inte jag heller. Det finns ju det som är värre. Men så mycket kan jag väl fordra av er som en kyrkans tjänare, att ni håller på samhällsordningen. En överjägmästare är bara lite mer än jägmästare, och en jägmästare har inte sådana vinkylare och sådant bordssilver, det passar sig inte, och följden blir att man får sådana barn som den här fröken Cora."

Sidonie, som alltid var beredd att förutsäga något hemskt när andan föll på henne och utgjuta sin vredes skålar, skulle också i dag ha hetsat upp sig till en verklig Kassandra, om inte i samma ögonblick den ångande punschbålen — så avslutades alltid julkalasen hos Ring — hade uppenbarat sig på bordet och till den ett torn av klenäter, mycket högre än småbrödspyramiden några timmar tidigare. Ring själv, som hittills hade varit lite tillbakadragen, trädde nu i aktion strålande av högtidlighet och började virtuost och i en vid båge fylla de stora slipade glas som stod framför honom, ett konststycke som den alltid slagfärdiga fru von Padden, som tyvärr saknades i dag, en gång hade kallat "Rings vintappning, en cascade". Den gulröda strålen bildade en båge, och inte en droppe fick spillas. Så var det också i dag. Men till sist, när var och en hade fått sin beskärda del — också Cora med de rödblonda lockarna som hade satt sig i "onkel Crampas knä" — reste sig den gamle herrn till Papenhagen för att som vanligt vid såna festligheter utbringa en skål for sin käre överjägmästare. Det fanns många ringar, ungefär så började han, årsringar, gardinringar, vigselringar, och vad förlovningsringen angick så hade man lyckligtvis anledning hoppas att en sådan ganska snart skulle uppenbara sig här i huset och pryda ringfingret (och här ringfingret i dubbel bemärkelse) på en liten vacker hand . . .

"Oerhört", viskade Sidonie till pastorn.

"Ja, mina vänner", fortfor Güldenklee med höjd röst, "det finns många ringar och det finns till och med en historia som vi alla känner till, den som heter historien om de 'tre ringarna', en judisk historia, som i likhet med allt det liberala tramset, bara har ställt till med förvirring och olycka och fortfarande gör det. Gud bevare oss. Men nu ska jag sluta för att inte sätta ert tålamod på alltför stora prov. Jag är ingen vän av de tre ringarna, mina vänner, jag är så mycket mera vän till en Ring, en Ring, som just är så som en Ring ska vara, som vid sitt gästfria bord samlar allt gott som vi har i vår gammalpommerska Kessinkrets, allt vad som ännu med Gud i hågen försvarar kung och fosterland — och det finns ännu några sådana (stort jubel). Denne Ring håller jag av. Leve han!"

Alla instämde och trängdes omkring Ring, som så länge det varade måste överlämna "ihällandet en cascade" åt Crampas; men informatorn rusade upp från sin plats vid nedersta ändan av bordet och slog an de första takterna av preussarsången, varpå alla stående och högtidligt stämde in: "En preussare jag är . . . vill preussare förbli ..."

"Det är ändå bra vackert", sade gamle Borcke till Innstetten efter första versen, "något sådant har de inte i andra länder."

"Nej", svarade Innstetten som inte höll särskilt mycket på den sortens patriotism, "i andra länder har de något annat."

Man sjöng alla verserna, sedan meddelades det att vagnarna hade körts fram, och strax därefter bröt alla upp för att inte låta hästarna vänta. För denna hänsyn "till hästarna" gick i Kessintrakten före allt annat. I förstugan stod två vackra husjungfrur, Ring var noga med sådant, som skulle hjälpa herrskapet på med pälsarna. Alla var upplivade, några mer an så, och det tycktes gå fort och lätt att stiga i slädarna, när man plötsligt fick höra att Gieshüblers släde inte syntes till. Gieshübler själv var alldeles för hänsynsfull för att genast visa oro eller slå alarm, men till sist, eftersom någon ju måste säga något, frågade Crampas vad som egentligen stod på?

"Mirambo kan inte köra", sade gårdsdrängen, "vänsterhästen sparkade honom på benet när den skulle spännas för. Han ligger i stallet och skriker."

Nu ropade man naturligtvis på doktor Hannemann, som också gick ut och efter fem minuter försäkrade med äkta kirurglugn att Mirambo måste stanna kvar, det fanns ingenting annat att göra än att låta honom ligga stilla och avvakta. För resten var det ingen fara på färde. Det var naturligtvis en tröst men gav inte något svar på frågan hur Gieshüblers släde skulle köras tillbaka, förrän Innstetten förklarade att han själv ämnade ersätta Mirambo och lyckligt lotsa paret doktor och apotekare hem. Under skratt och ganska uppsluppna skämt med den älskvärdaste av alla lantråd som för att vara tjänstaktig till och med skilde sig från sin unga fru, antogs förslaget och Innstetten tog nu åter ledningen, med doktorn och Gieshübler inne i släden. Crampas och Lindequist följde tätt efter. Och när strax därefter Kruse körde fram med lantrådets släde steg Sidonie leende fram till Effi och bad att få åka med henne eftersom det nu fanns en ledig plats. "I vår vagn är det alltid så kvavt, det tycker pappa om. Och dessutom skulle jag gärna vilja prata med er. Men bara till Qvappendorf. Där Morgnitzvägen viker av stiger jag ur och sen måste jag in i vår obekväma kärra igen. Och pappa röker till på köpet."

Effi var inte särskilt förtjust över Sidonies sällskap och skulle hellre ha åkt ensam, men hon hade inget val och knappt hade de båda damerna tagit plats förrän Kruse gav hästarna ett litet piskrapp. Från överjägmästarens trappa där man hade en härlig utsikt över havet gick det nu utför den ganska branta stranddynen ner på strandvägen som löpte i milslång, nästan rak linje till Kessins strandhotell, varefter den vek av till vänster och ledde genom planteringen till staden. Det hade redan för ett par timmar sedan upphört att snöa, luften var frisk och över det vida, mörknande havet spred sig månskärans matta sken. Kruse for tätt utmed vattnet, ibland tvärsigenom bränningens skum och Effi som frös litet svepte kappan tätare omkring sig och teg fortfarande och med avsikt. Hon visste mycket väl att det där med den "kvava täckvagnen" bara var en förevändning och att Sidonie bara hade satt sig hos henne för att säga något obehagligt. Och det kom alltid tids nog. Dessutom var hon verkligen trött, kanske av promenaden i skogen, kanske också av överjägmästarens punsch som hon hade druckit ganska tappert av på inrådan av fru von Flemming. Hon låtsades också som om hon sov, slöt ögonen och lutade huvudet alltmer åt vänster.

"Ni borde inte böja er så långt åt vänster, för om släden går över en sten så flyger ni ut. Er släde är dessutom utan fotsack och har inte ens hakar för något sådant, ser jag."

"Jag kan inte tåla fotsackar, det är något så prosaiskt över dem. Och om jag föll ut . . . ja, gärna för mig, helst rakt ner i bränningen. Ett ganska kallt bad, förstås, men vad gör det . . . Förresten, hör ni inte någonting?"

"Nej."

"Hör ni inte som musik?"

"Orgel?"

"Nej, inte orgel. Då skulle jag tro att det var havet. Men det är något annat, en oändligt fin ton, nästan som en människoröst."

"Det är sinnesvillor", sade Sidonie, som nu tyckte sig ha funnit den rätta anknytningspunkten. "Ni är nervsjuk. Ni hör röster. Gud give att ni också hörde den rätta rösten."

"Jag hör ... ja, visst, det är vansinnigt, det vet jag, annars skulle jag inbilla mig att jag hörde sjöjungfrur sjunga . . . Men vad i all världen är det där? Det blixtrar ju ända högt upp på himlen. Det måste vara norrsken."

"Ja", sade Sidonie. "För friherrinnan är det visst ett av världens sju underverk. Men det är det inte alls. Och även om det vore det så måste vi akta oss för naturdyrkan. Det är för resten en riktig tur att vi har undgått att höra vår vän överjägmästarn, den inbilskaste bland dödliga, tala om det där norrskenet. Jag slår vad om att han skulle inbilla sig att himlen ordnade det här för att göra hans fest ännu festligare. Han är en narr. Güldenklee kunde sannerligen ta sig något bättre för än att fira honom. Och dessutom låtsas han vara kyrklig och har nyligen skänkt kyrkan en altarduk. Cora har kanske också broderat på den. De där hycklarna är skuld till allt ont, för deras världslighet ligger alltid överst och bringar vanrykte också över dem som menar allvar med sin själs frälsning."

"Det är svårt att läsa i hjärtat."

"Ja, det är det. Men med en del är det mycket lätt." Hon såg på den unga frun med en nästan ohövligt närgången blick.

Effi teg och vände sig otåligt åt sidan.

"Med en del är det mycket lätt, som jag säger", upprepade Sidonie som hade nått sitt mål och därför fortsatte med ett lugnt leende, "och till de lättgissade gåtorna hör vår överjägmästare. Den som uppfostrar sina barn så, den beklagar jag, men en god sak är att allt ligger i öppen dager hos honom. Och så är det också med döttrarna. Cora ger sig av till Amerika och blir miljonärska eller metodistpredikant, i alla händelser är hon förlorad. Jag har aldrig sett någon fjortonåring ..."

I detta ögonblick stannade släden och då de båda damerna såg sig omkring för att få reda på vad som stod på, märkte de att också de båda andra slädarna stod stilla till höger om dem på ungefär trettio stegs avstånd.

"Vad är det?" frågade Effi.

Kruse vände sig halvt om och sade: "Det är 'schloon', friherrinnan."

"'Schloon'? Vad är det? Jag ser ingenting."

Kruse vaggade med huvudet som om han ville uttrycka att den frågan var lättare att ställa än att besvara. Det hade han också rätt i. Ty vad "schloon" var, det kunde man inte säga med tre ord. Men Kruse fann i sin förlägenhet snart hjälp hos fröken Sidonie, som visste besked om allt och naturligtvis också om "schloon".

"Ja, då står det illa till. För mig gör det inte så mycket, jag kommer lätt fram för vagnarna har höga hjul, och våra hästar är dessutom vana vid det. Men med en sådan här släde är det en annan sak, den sjunker ner i 'schloon', och ni måste göra en omväg antingen ni vill eller inte."

"Sjunker ner! Men snälla fröken von Grasenabb, jag förstår fortfarande ingenting. Är 'schloon' en avgrund eller något där man måste gå förlorad med man och allt? Något sådant kan jag inte tänka mig här i landet."

"Och ändå är det något sådant, fast i liten skala; den här 'schloon' är egentligen bara en liten rännil, som kommer ner här till höger från Gothenersjön och slinker ner genom dynerna. Om sommaren torkar den ut helt ibland, och då far vi lugnt över den och vet inte ens av det."

"Och på vintern?"

"Ja, på vintern, då är det en annan sak, inte alltid, men ofta. Då blir det ett sug."

"Herregud, så många underliga namn och uttryck!"

". . . Då blir det ett sug, och alltid starkast när vinden blåser inåt land när det är pålandsvind. Då pressar blåsten in havsvattnet i den lilla rännilen, men inte så att man kan se det. Och det är det värsta av alltsammans, där ligger den egentliga faran. Alltsammans försiggår nämligen underjordiskt, och då är all strandsanden fylld och genompyrd med vatten ända djupt ner. Och om man vill fara över en sådan sandyta, som inte längre är någon sådan, sjunker man ner som om det var ett träsk eller ett gungfly."

"Det känner jag till", sade Effi ivrigt. "Det är som med vår myr", och mitt i all sin oro blev hon plötsligt vemodigt-glad till sinnes.

Medan samtalet pågick hade Crampas stigit ur släden och gått bort till den Gieshüblerska, som stod ytterst, för att överlägga med Innstetten om vad som var att göra. Knut, sade han, ville riskera att köra igenom, men Knut var dum och förstod ingenting; bara de som var hemma här kunde bestämma. Innstetten var — till Crampas stora överraskning — också benägen för att "ta risken", det måste absolut försökas en gång . . . han visste nog att historien upprepades varje gång: folk här var vidskepliga och rädda, fastän det egentligen inte betydde så mycket. Inte Knut, han visste ingenting, men Kruse skulle försöka köra igenom och under tiden skulle Crampas sitta hos damerna (det fanns ju en liten sittplats bakpå) för att vara till hands om släden välte. Det var egentligen det värsta som kunde hända.

Med det beskedet från Innstetten kom nu Crampas till de båda damerna och intog, när han skrattande hade utfört sitt uppdrag, enligt order sin lilla sittplats, som egentligen inte var något annat än en ribba överdragen med tyg, och ropade till Kruse: "Framåt, Kruse!"

Kruse hade redan låtit hästarna rygga ungefär hundra steg och hoppades få över släden i stark fart: men i samma ögonblick, som hästarna bara rörde vid "schloon", sjönk de ner i sanden ända över hasorna och hade svårt att komma upp igen och tillbaka.

"Det går inte", sade Crampas och Kruse nickade.

Medan det här försiggick, hade också vagnarna kommit fram till sist, den Grasenabbska främst, och när Sidonie efter några korta ord till tack åt Effi hade gått och satt sig på sätet mittemot fadern som rökte sin turkiska pipa, rullade vagnen utan vidare fram mot "schloon"; hästarna sjönk djupt ner men hjulen övervann lätt all fara och inom en halv minut travade Grasenabbs vidare på andra sidan. De andra vagnarna följde efter. Effi såg med en viss avund efter dem. Men inte länge för också för dem som åkte släde hade man under tiden funnit en utväg, helt enkelt att Innstetten hade beslutat sig för att inte forcera vidare utan helt fredligt köra en omväg. Alltså just som Sidonie hade föreslagit från början. Från högra flygeln hördes lantrådets bestämda tillsägelser att ännu så länge stanna på den här sidan och följa honom genom dynerna till en träbro högre upp. Sedan båda kuskarna, Knut och Kruse, hade fått dessa order, gick majoren som, för att hjälpa Sidonie, hade stigit ur samtidigt med henne fram till Effi igen och sade: "Jag kan inte lämna friherrinnan ensam."

Effi tvekade ett ögonblick, men flyttade sig sedan till andra sidan och Crampas tog plats till vänster om henne.

Allt det här hade kanske kunnat misstydas men Crampas själv var för mycket kvinnokännare för att bara tyda det på ett för hans egenkärlek smickrande sätt. Han såg tydligt att Effi bara gjorde det som under omständigheterna var det enda rätta. Det var omöjligt för henne att undanbe sig hans sällskap. Och så bar det av i flygande fart efter de båda andra slädarna, hela tiden tätt utmed vattnet, på vars andra strand mörka skogsmassor höjde sig. Effi såg dit bort och antog att man till sist skulle komma att fortsätta färden utmed skogsbrynet inåt land, alltså precis samma väg som man hade kört på eftermiddagen. Men Innstetten hade nu gjort upp en annan plan och i samma ögonblick som släden passerade träbron vek han, istället för att välja den yttre vägen, in på en smalare väg som förde mitt igenom den tätaste skogen. Effi ryckte till. Hittills hade hon haft luft och ljus omkring sig men nu var det slut med det, och de mörka trädkronorna välvde sig över henne. Hon greps av en darrning och som för att få ett stöd knöt hon händerna hårt. Tankar och bilder jagade varandra och en av bilderna var gumman i dikten "Gudsmuren" och liksom gumman bad också hon att nu Gud skulle bygga en mur omkring henne. Två tre gånger kom det över hennes läppar, men plötsligt kände hon att det var döda ord. Hon var rädd och ändå på samma gång som förhäxad och ville inte heller stiga ur.

"Effi", ljöd det nu sakta i hennes öra och hon hörde att han darrade på rösten. Sedan tog han hennes hand och löste fingrarna som hon ännu höll slutna och betäckte dem med heta kyssar. Hon kände sig nära att falla i vanmakt.

När hon öppande ögonen igen hade de kommit ut ur skogen och framför sig, inte långt borta, hörde hon de andra slädarnas bjällror. Allt tydligare hördes de och när de strax före Utpatels kvarn vek av från dynerna in i staden, låg de små husen med sina snötak till höger bredvid dem.

Effi såg sig om, och i nästa ögonblick höll släden in framför lantrådets hus.

  • Country in which the text is set
    Pomerania, Prussia
  • Featured locations
    Kessin – fictive Baltic Sea town based on Swinemünde
    Świnoujście Swinemünde (Kessin)
    Saßnitz
    Hohen-Cremmen
    Berlin
    Brandenburg
  • Impact

    The events of the novel take place in three locations. The first is Hohen-Cremmen, the Briest family estate in Brandenburg where Effi spends her happy childhood. This period comes to an end in the first five chapters, when the 17-year-old Effi accepts the marriage proposal of Baron von Instetten. The baron is 38, like Effi’s mother, whom he once courted unsuccessfully. The second setting is Kessin, a harbor town and spa on the Pomeranian Baltic coast, where Instetten has a high position in the civil service (chapters 6-22). In the sixth chapter Innstettin introduces his young wife (just as the author introduces the reader) to the seaside town that is to be her new home. The description of the town has a strongly symbolic character, just as the description of the Hohen-Cremmen estate does. However, while the cosmopolitan exotic character of the town is favorably contrasted with the narrow-minded outlook of the hinterland as well as the bigotry and rigid regional patriotism of the Prussian rural aristocracy, it is also presented from the outset as ambivalent, sinister and threatening. This aspect becomes more pronounced in the nineteenth chapter when Effi begins to succumb to the advances of notorious womanizer Major von Crampas. Effi subsequently experiences her move to Berlin—the novel’s third setting—due to her husband’s promotion as a liberation from self-estrangement and ostracism. Her enjoyment of Berlin’s social life (a period which also covers her stay at a health resort in Bad Ems) comes to an abrupt end when, after six years, Innstetten finds letters that reveal Effi’s infidelity. He kills Crampas in a duel and divorces his wife. Ostracized and isolated, Effi continues to live in Berlin for some years, falls ill and is taken back to Hohen-Cremmen by her parents. She dies soon after, finally reconciled to herself and the world.

    In his portrayal of Kessin and its inhabitants (17 chapters!) Fontane draws extensively on his own experience of Swinemünde (today Polish Swinoujście), where his father ran the apothecary and Fontane spent part of his childhood, from 1827 to 1832. Between 1892 and 1893 Fontane interrupted his work on Effi Briest to write the ‘autobiographical novel’ Meine Kinderjahre (My Childhood Days) as a means of liberating himself from this reality and coming to terms with it before investing it with the symbolism is acquires in his work.

    Literary scholar and Fontane expert Charlotte Jolles characterizes Effi Briest as “Fontane’s first really big success.” A literary critic writing in 1919 argued that with this novel Fontane had risen into the ranks of “world literature.” And when Thomas Mann held a lecture for Princeton students in 1940 on “The Art of the Novel” he argued that Effi Briest was central to understanding “Germany’s contribution to the European art of storytelling” in the nineteenth century and that Fontane had still to be given the recognition he deserved: “It is important to cite Theodor Fontane, at least one of whose highly differentiated late works, Effi Briest, is a European masterpiece — which is not to say that Europe and the world have paid much attention to it. Fontane is almost unknown outside Germany and is hardly read even in southern Germany and Switzerland.” Numerous translations since this time show how much Fontane’s status has changed.

    In 1974, a film version directed by Rainer Werner Fassbinder was released, with Hanna Schygulla as Effi Briest. Three earlier German versions were made in 1939, 1955 and, for TV, in 1970. In 2009 German production company Constantin Film produced the book's fifth film and television incarnation, with European Film actress 2005 winner Julia Jentsch taking on the title character.

    Hans Peter Neureuter

  • Balticness

    In the novel, Kessin is presented as an “ideal-typical” coastal town characterized by the kind of liberalism and cosmopolitanism that Fontane associated with his model Swinemünde, where “there was a certain something about everything that one never saw in sleepy hinterland towns of four thousand inhabitants. There was no trace of the narrowness and restrictiveness of the small-town bourgeoisie” (Meine Kinderjahre, end of chapter 8). In addition, in the interlocutions, allusions and characteristics presented in novel it is possible to discern an ‘idea of north’ that, for Fontane, applies to the entire Baltic region.

  • Bibliographic information

    Theodor Fontane: Werke, Schriften und Briefe, edited by Walter Keitel and Helmuth Nürnberger, Section I: Sämtliche Romane, Erzählungen, Gedichte, Nachgelassenes, volume 4, Munich 1974: Effi Briest, chapter 6, p. 42-52; chapter 19, p. 152-162

  • Translations
    Language Year Translator
    Danish 1944 Carl V. Østergaard
    English 1966 William A. Cooper (abridged)
    English 1967 Douglas Parmée
    English 1995 Hugh Rorrison and Helen Chambers
    Estonian 1980 Lydia Riikoja
    Finnish 1924 J. Hollo
    Latvian 1970 Velta Balode
    Lithuanian 1971 Eugenija Vengriene
    Norwegian 1976 Lotte Holmboe
    Polish 1974 Izabela Czermakowa
    Russian 1960 Ju. Svetlanova, G. Egerman, T. Putincevoj
    Swedish 1902 / 1944 Ernst Lundquist
    Swedish 1986 Ernst Lundquist (rev. by Eva Liljegren)
  • Year of first publication
    Advance publication in Deutsche Rundschau, October 1894 to March 1895, first book edition 1895
  • Place of first publication
    Germany
  • Link