Print

Reigin pappi

Original Text

Hiidenmaalainen tarina

Tämä on tarina Reigin papista Hiidenmaalla, Paavali Lempeliuksesta, nimitetty myös Lempelensis, hänen itsensä kirjaan panema, jonka Jumala, niinkuin ennen muinoin Usin hurskaan miehen Jobin, riisui alastomaksi, riistäen häneltä hänen maallisen kunniansa, lapset, jotka hän siittänyt, ja vaimon, kuin hän valinnut oli, kuitenkin lopulta aukaisten hänen silmäinsä luomet näkemään Luojan armon ja viisauden. Muistakoot tämän kaikki, jotka menestyksessä ylpistyvät ja öykkäreiksi muuttuvat.

Sillä ihminen ja hänen elämänsä on, niinkuin jo kuuluisa pakana Pindaros laulaa: Σχιχϛ ονχρ joka merkitsee yhtä kuin Varjon uni, ja hänen kohtalonsa Korkeimman käsissä niinkuin mesipuun vaha.

Kirjoitettu Reigissä, Hiidenmaalla, Ruotsin valtakunnassa, kaikkein Armollisimman Kuninkaamme Carolus XI:n kolmantena hallitusvuonna, Anno Domini 1662.

 

3

Niin siis tapahtui, että minä jouduin Reigiin yhdessä vaimoni Catharinan kanssa, että täytettäisiin, mitä Jumala tutkimattomassa neuvossansa oli päättänyt.

Mutta oli niinkuin entinen elämäni olisi mennyt lukkoon takanani, ja kaikki, mitä hänessä oli, häpiätä, erhetystä ja murhetta, mutta myöskin riemun rahtua. Niin en minä enää alinomaa muistellut ihmisten vääryyttä ja kiittämättömyyttä enkä myöskään, kuinka korkialle minun elämäni kaari vielä olisi kohota tainnut. Vaan minä päätin tyytyvä osaani ja katselin ympärilleni ja näin sanoin itselleni:

»Haec est domus tua, Paule Lempeli, — tässä on sinun nyt elettävä, tähän myös todenperään kerran kuoltava, ja tuossa vähässä kirkkomaassa luittesi valjettava hamaan siihen saakka, kuin arkkienkeli Mikael Tuomiopäivänä pasuunaansa toitottaa. Mitäs siis enää turhia pyristelet?»

Mutta koska minä omin silmin näin nämä Reigin rannat, niin en minä totisesti enää hämmästellyt, ettei Piispa Rudbeckius ollut saanut tänne parempata sielunpaimenta kuin kuolemantuottamuksesta syypenkissä seisoneen miehen. Sillä näitten rantojen autius on ankara ja ahdistaa mielen, eikä yksinäisempätä  alaa  liene monta Vironmaalla eikä Svean valtakunnassa, ja yhtä hyvin olisi minut taidettu lähettää exilium’iin elikkä maanpakoon Suomen elikkä Ruotsin Lappiin.

Mutta koko Hiidenmaa ynnä Reigin kanssa kuului tähän aikaan korkialle Herralle ja Valtamarskille Jacobus de la Gardielle, rahvaalta Laiska-Jaakoksi kutsuttu, joka oli ostanut sen kolmestakymmenestätuhannesta hopiatalarista, senjälkeen kuin hän oli ottanut avioksensa kuninkaan entisen lemmityisen, Ebba Brahen.

Vaan kartalla on Hiidenmaa niitten neliskulmaisten timpsaiojen elikkä sarvivehnäisten kaltainen, joita Tallinnan turulla kaupitellaan. Reigin kohdalla puskee ranta kahden puolen kauvas mereen kaksi sarvea, jotka ovat Kõpun ynnä Tahkunan niemet. Niin näitten sarvien välissä on synkiä korpisaari, niinkuin härjän otsassa kyhmy, kuin on nimeltänsä Kõrgessaare. Ja vielä siitäkin ulompana on hietaselkiä, meren luotoisia ja kareja, kussa norpat ja hallit elokuussa avioidessansa kisailevat, ja joutsenparvet joka kevät levähtävät, koska he matkaavat pohjoista kohden suurille, suolattomille vesille.

Sillä totisesti, helpompi on näillä seuduin hylkeitten asustaa kuin ihmisen lasten. Maa nielee vettä janoonsa ja nousee meren pohjasta niinkuin luomisen päivinä, ja saaret muuttavat heitänsä niemiksi, salmet joiksi, mutta lahdenperukat järviksi, niin että Genesis ja luomisen ihmeet ovat alati silmäimme edessä. Vaan meri yhä alenee, jättäen jälkeensä autiota karjanummea, jolla ei viihdy puu eikä pensas, vain vesikivet. Niin minä vahvasti epäilen, eiköstä tämä Reigin lahti kerran kuivu.

Mutta  kaksi peninkuormaa Reigin kirkolta, keskellä meren selkää, käypi lakkaamaton pärske ja lainemurto, niinkuin sata hallia siellä purstoillansa piehtaroisi, ja talvisin ajautuu ahtojää korkeiksi röykkiöiksi. Niin maarahvas-nimittää tätä kurimusta Suureksi Rahuksi, mutta ruotsalaiset Näckmansgrund’iksi, ja monet Hansalaivat kuin kulkevat Tallinnan ja Visbyn ja Bremenin väliä, ovat siellä juuri surkiasti haaksirikon tehneet ja hukkuneet ynnä laivamiestensä kanssa. Niin on päivänselkiätä, ettei kaikki tämä käy päinsä luonnollisin keinoin, vaan Saatanalla täytyy olla omat vehkeensä pelissä, ja hänen valtansa suuri tämän seudun ylitse.

Myös oli pappilani kurjassa kunnossa, ikkunaklasit kaikki ratki rikkoimia, ja seinät sisältäpäin nokimustat.

Mutta minun sieluni oli kaupungeista ja heidän valleistansa ja torneistansa, heidän väenvilinastansa ja turhuuden markkinoistansa yltäkyllänsä saanut eikä tosin erämaata eikä yksinäisyyttä säikkynyt, vaan sen tervetulleeksi toivotti. Koska minä uuden asuinsijani tarkastanut olin ja myös uudet seurakuntalaiseni tervehtinyt, niin tuli sydämeeni rauha ja lepo, jonka kaltaista en ollut maistanut siitä asti, kuin koettelemukseni päivät alkoivat. Niin minä pyhästi lupasin Luojalleni ja itselleni, että elämäni tästä lähtein pyhittäisin alhaisen ja oppimattoman rahvaan hyväksi, joka oli laumakseni  annettu (sillä Reigin asukkaat olivat miltei järjestänsä hylkeenpyytäjiä ja kalamiehiä, maarahvasta sekä ruotsalaisia sekaisin), ja  tämän Reigin eteen, kuhun kohtalo oli minut tuonut.

Niin minä ryhdyin työhöni Reigissä parhain aivoituksin, niinkuin siiloinkin, koska Jumala oli hyväksi nähnyt panna minut paljon päälle. Ja alussa näytti tosin siltä, niinkuin Herra olisi ajaksi kytkenyt kahleisiin kaikki Helvetin hurtat ja ajokoirat, jotka olivat minua kuin otusta takaa-ajaneet, ja näin suonut minulle hengityshetken.

Sillä vaikka minun työni oli raskas ja vaivalloinen, ja minä olin aluksi yksin suuressa seurakunnassani, ja tämä rahvas yhä syvällä taikauskon ja noituuden pimeydessä, niin siunasi Herra kuitenkin ponnisteluni. Kun minä olin Sanan ruoskaa kuin myös kaakin- ja jalkapuuta ynnä häpiäpenkkiä ahkerasti viljellyt ja vielä kaksi pahinta noitaa maallisen oikeuden käsiin jättänyt, toisen poltettavaksi, toisen seivästettäväksi, niin eivät rakkaat reigiläiseni enää rohjenneet ripustella nauhansuikaleita eikä muita kirjavia hepeniä tammiin elikkä pihlajoihin elikkä myöskin kipuvitsapensaisiin kirkon tykönä, kuten heidän pakanallinen ja jumalatoin tapansa oli. Sillä nämä sieluparat uskoivat puissa asustavan väkeviä henkiä, jotka paransivat heidän karjansa ja raavastensa taudit ja heidän omatkin kipunsa. Eivätkä he myöskään enää alati, juosseet lausujoitten, suolanpuhujien ynnä muitten Pirun puoskarien tykö apua saamaan, vaan tulivat juomaan niinkuin janoinen lauma elävästä lähteestä, joka on Jesus Kristus, meidän Vapahtajamme.

Mutta kun minä hengelliseltä työltä ja toimeltani pääsin, niin minä reigiläisten kanssa kävin kalassa elikkä myös hylkeenpyynnillä, sillä minä olen jo hamasta nuoruudestani asti ollut kiivas metsänkävijä ja kyttä niinkuin autuas Nimrod. Niin on minun sydämeni himo alati ollut oleilla metsissä ja vesillä, viritellä rihmoja ja panna tähdelle metsän merkkejä, kuin on teeren kukertelua, tarhakärmetten ja multalierojen oloa ja haarapääskyn lentoa.

Niin minä näillä retkilläni luovuin papillisesta vaatetuksestani ja vaatetin itseni niinkuin yksi heistä, ja tämä tuli minulle tavaksi ja toiseksi luonnoksi, niin että minä lopulta vain pyhä- ja juhlapäivinä asuani muutin. Ja samalla minä myöskin — olkoon tämä sanottu! — aloin muutenkin laiminlyödä ulkonaista muotoani ja mitämaks unhoittaa hiukseni sukimatta ja leikkaamatta.

Niin ei olisi kenkään, ei edes oma vaimoni, taitanut minua reigiläisestä kalamiehestä eroittaa, koska minä talvella Luuvalon päivänä muitten mukana köysikimppu olalla ja lammasnahkaturkit ylläni, mutta jalvoissani polvenkorkuiset vesisaappaat, tuuralla jään vahvuutta edessäni askel askeleelta koettelin, matkalla ajojäälle.

Kävi parahultainen pohjoistuuli, joka on tuulista terveellisin, koska se ruumiin karkaiseepi ja puristaa kokoon ihmisen huonot nesteet, etteivät ne leviämään pääse.

Mutta hylkeet olivat heidän häitänsä viettäneet, niinkuin tämän luontokappaleen tapa on, elokuisilla luodoilla Kootsaaren, Külalaidin ynnä Helmerahun luona, ja meren jäätyessä siirtyneet suurelle merelle Gotlandia kohden, jota maarahvas Ojumaaksi kutsuu. Vaan Paavalinpäivän tienoissa syntyivät emoistansa jäällä valkiat, pitkäkarvaiset poikaset, muuttuen moniaassa viikossa heliäntäplikkäiksi.

Niin koska me jääaukon reunalle ennätimme, niin kelletteli siinä mahallansa keväisessä auringonkiillossa kuusiviikkoinen hallinpoikanen, hylje-emon pyydystäessä hänelle murkinata jään alta.

Ja tämä hallinpoika ärhenteli ja urisi kuin äkäinen koiranpentu, ja kävi hampaat irvissä tuuraan kiinni.

Nota et observa! tämä oli minun ensimmäinen talvinen hylkeenpyyntini, ja minä tunsin vereni kiertävän vetriämmin tästä näystä.

Sillä tuskin oli poikanen äännähtänyt, kun jo emohylje hänen hädässänsä syvyydestä sukelsi, poikasellensa avuksi muka, koska järjettömiä luontokappaleitakin näin veri vetää.

Mutta hylkeet ynnä muut alemmat luodut on suotu kristitylle ajanratoksi sekä soveliaaksi ruumiin ravinnoksi. Koska siis emohylje hänen ymmyrkäisen päänsä vedestä koroitti, niin kävi köyden viuhaus, ja keihäs upposi hänen niskahansa.

Vaan nyt alkoi kamppaus niinkuin elämästä ynnä kuolemasta, sillä emohylje äkisti umpisukkeloon sukelsi, niskassansa vääntyvä väkä, ja köyttä jään alle lappaen, niinkuin iso lohi koskessa siimaa lappaa.

Näin minäkin, Reigin pappi, muitten mukana pingoittuvata köyttä pitelin, polvillani tuuran päällä, koska avannossa verinen vaahti kuplina kuohui, niinkuin ei olisi milloinkaan Tuomiokoulua, Isiocratesta ja Hesiodosta elikkä Bodeljea ja Bartholinia, sitä öljysilmää ja länkäsäärtä, ollut. Mutta tämä oli tulista menoa, miehiselle miehelle ja hänen verillensä sangen soveliasta, ja minä tunsin voimieni kaksinkertaisiksi kasvavan.

Vaan koska hylje hetkeksi vauhtiansa hellitti ja pulpahti pinnalle, henkeä vetääksensä muka, niin kävi tuura, ja halli, kuoliniskun saatuansa, jäi kellettämään avantoon.

Niin me pyydystimme samana ehtoopäivänä ajojäältä vielä yksitoistakymmentä hyljettä, halleja ynnä norppia.

Ja minä opin sangen nopiasti hyljekeihään heiton ja kaiken, mikä hylkeenpyyntiin tulee, niinkuin en olisi ikänäni muuta tehnyt, ja minun oli mieleni hyvä, koska seurakuntalaiseni minua kiittivät. Lumesta ja jäästä kuin myös tämän leikin vaarasta valui sieluuni rauhaa ja unhoitusta, niinkuin klasista kallista ja parantavaista voidetta.

Koska me yövyimme jäälle, laittaen makuusijamme tapettujen hylkeitten väliin, näin pakkasessa lämpiminä pysyäksemme, niin minä valvoin vielä tovin aikaa toisten jo nukkuessa ja katselin hehkuvaisia hiiliä, jotka olivat jääneet kytemään nuotiosta jääröykkiön varjoon.

(Sillä me olimme ehtoolla aterioineet ja keittäneet padassa hylkeenlihaa, joka maistuu makialta niinkuin nuoren hirven paisti.)

Ruumiini läpitse kulki niinkuin vilun värinä, vaikka makasinkin kahden hylkeen Välissä.

Niin minä nousin ja iskin tuluksilla taulaan tulta ja panin palavaisen taulan heinätukkoon, mutta heinätukon vähäisten halkojen alle.

Ja kun lieska kirkkaasti jäätä valaisi, niin minä istuin yksin nuotion ääressä. Mutta minun ajatukseni olivat makiat, ja minä ajattelin siinä jäällä istuessani:

»Hyvin teit, Herra, ettäs minut tänne toit, pois ihmisten turhuudesta, juonista ja kateudesta, joilla ei lepoa eikä loppua ole. Eikö ole onnellisempi oloni täällä jään autiudessa ja alhaisen rahvaan parissa, kuin se oli maailman turulla, kirjanoppineitten seassa ja kunnian kukkuloilla? Minun vihamieheni ovat kaukana eivätkä tänne astikka minuun rupia. Onhan minulla siviä vaimo, joka on jalo Jumalan lahja ja tulee Herralta, joka kahdesta tekee yhden lihan, Syr. 26:3.»

Vaan koska minä näin ajattelin, en minä aavistanut, kuinka lyhyt minun sieluni lepo oli oleva, ja korkialla minun pääni päällä tuikki minun kylmä ja kuiva kohtalontähteni Saturnus.

Mutta kun me kolme yötä ja päivää näin olimme pyydystäneet ajojäällä, niin oli meidän yhteinen saaliimme kolme kolmattakymmentä hyljettä. Niin me läksimme paluumatkalle Reigiä kohden, hylkeet liukuen seljällänsä pitkin lumista jäätä, miesten vetäminä niinkuin kelkat, köysi kautta lävistettyjen etukäpälien, ja suussa rauta.

Ja  koko Reigin- ynnä Rootsikylän vaimonpuolet olivat meitä vastassa rannalla, ja kylissä alkoi kohta suuri hylkeenihran ynnä lihojen keitto ja suolaanpano sekä nahkanparkinta, ennenkuin ne vietiin Haapsalun ja Tallinnan markkinoille.

Mutta koska minä oman osuuteni kanssa, joka oli kaksi mahtavata hallia, Reigin pappilahan astuin, kuin oli vähän matkaa kirkolta maantien ja kujan takana, niin minun vaimoni Catharina peräytyi minua aivan kuten sinä ehtoona, koska kerran Bodeljesta tulin. Eikä hän tahtonut kättänsä hylkeeseen satuttaa eikä myös sen lihaa elikkä ihraa, vaikka se olisi ollut kuinka valkiata, kielellensä panna eikä sen löyhkää sieraimissansa sietää, niin se oli vastoin häncti luontoansa. Vaan palkkapiikain oli tehtävä tämä kaikki hänen edestänsä, ja hän käskei vielä viruttaa uudellensa avannossa koko pyykin, joka oli ollut saunassa, koska hylkeet pihaan tuotiin, ettei mitämaks siihen hajun haikua jäisi.

Ja vaikka hän ei sitä tosin sanoin sanonut, niin minä kuitenkin tajusin hengessäni, että hän sydämessänsä salaisesti nureksi ja katsoi ylön minun talonpoikaista vaateparttani ja ajanvietettäni Reigissä.

 

15

Niin meni suvi, ja syksy hänen jäljissänsä, ja joutui jo joulukuu, ja yhä minä Reigissä yksin murhettani ja häpiätäni haudoin. Mutta vastaan Uudenvuoden pyhää yötä tuotiin minulle kiireellinen sana, että vaimoni Catharina Wycken ja Jonas Kempe, se Reigin entinen Diaconus, oli tavoitettu yhdellä luodolla Turun saaristossa, kussa he olivat piileskelleet, ja senjälkeen tuotu Tallinnaan tuomiotansa ja rangaistustansa saamaan.

Niin tänä Uudenvuoden yönä kiilui paljon ja kirkkaita tähtiä taivaalla, mikä tietää runsasta pähkinäsatoa.

Mutta minun rinnassani löivät tuntoni aallot ristikkäin niinkuin Näckmansgrundin hyrskyt, koska minä tämän sanoman sain, ja usiasti päänikin ylitse, ja itsekullakin oli hänen tahtonsa.

Sillä vaikka minä olin tätä sanomata vartonut vajaan ajastajan pelvossa ja vavistuksessa, ja se oli ollut ensimmäinen ajatukseni aamulla ja viimeinen ehtoolla, niin en minä kuitenkaan ollut valmis sitä vastaanottamaan.

Niin tätä myrskyn riehua rinnassani kesti, ja minulla oli aikaa aivoitella enemmän kuin minun rauhalleni hyvä oli, sillä ilma kääntyi suojalle ja tuli kelirikko, enkä minä päässyt lähtemään jään poikki mannermaalle ennenkuin lähes kolmen viikon päästä, ja monta kutsuttua todistajata Hiidenmaalta minun kanssani.

Mutta koska me Tallinnaan saavuimme, niin oli Linnanoikeus jo ennättänyt kahdesti istua, ja kaikki Suomen puoleiset todistajat, kuin myös osaksi syytetytkin kuulusteltu.

Vaan aamulla varhain minä majatalossani valmistin itseäni Oikeuden eteen mennäkseni paastolla ja rukouksella sekä myöskin etsein opastusta P. Kirjasta, ennenkuin läksin Oikeuden huoneeseen Toompäälle.

Mutta Oikeuden istuntoon oli saapunut sangen paljon rahvasta pakkasesta ja huonosta kelistä huolimatta, sillä totisesti ei taida joka päivä tapahtua, että kristillisen seurakunnan Diaconus karkaa esimiehensä emännän kanssa. Niin minä äkkäsin heidän seassansa monta muotoa, jotka olivat minullen tuiki tutut menestykseni ajoilta, mutta minä en ketään tervehtinyt, vaan sallein heidän supista ja silmiänsä killitellä. Niin myöskin Herra Tohtori Heinricius Bartholini, se nykyinen Tuomiokoulun Herra Rector, istui siellä etumaisessa rivissä, ja hän oli tosin paisunut ylön mahtavaksi, niinkuin ei hän olisi enää vaatteisiinsa mahtunut pelkästä ihrasta ja mahdista.

Niin myöskin Herra Praeses sekä kaikki Herrat Assessores, joittenka seassa oli sekä ritareita että porvareita, olivat paikoillansa.

Mutta koska syytetyt sisään tuotiin heidän vartijoittensa välissä, niin minun viheliäinen sydämeni alkoi lyödä niinkuin kellon läppä.

Sillä minä en ollut nähnyt vaimoani Catharinaa yhteen ajastaikaan, siitä tiimasta ja hetkestä, koska hänet vihapäissäni permannolle vaikertamaan jätin.

Niin minä vastahakoisilla silmilläni näin yhden vaimonpuolen hahmon, kuin minulle oli niinkuin muukalainen ja sentään tutumpi kuin kaikki kuolevaiset. Sillä hänen suunsa ynnä silmänsä, leukansa ja hiuksensa olivat samat ja sentään toiset ratki, ja hänen laihat sormensa, jotka hän taas sangen kiintiästi helmaansa risti, olivat samat, joihin minä olin kerran kihlasormuksen painanut.

Mutta mies hänen vierellänsä, Jonas Kempe, se Reigin Diaconus, oli kelmiä muodoltansa niinkuin kalkkiuunissa poltettu kalkki, ja minä hänen näköpäästänsä päätin, että häntä oli kuulustelussa kidutettu.

Niin minä en tuntenut säälin rahtua häntä kohtaan, vaan näin ajattelin:

»Mahtaakos Herras ja Ruhtinaas nyt avukses tulla, koskas häntä hädässäs huudat?»

Mutta minun ympärilläni kulkivat asiat sitä kulkua, kuin heille säädetty oli.

Niin Herra Praeses luki julki syytöksen suurella äänella kaikkien kuullen.

Ja todistajat astuivat esiin heidän järjestyksensä jälkeen ja vannoivat valansa todistustansa antaaksensa.

Niin enimmäisenä oli Napipärdin Jüri Kärdlan vallasta Hiidenmaalta, salakuljettajana tunnettu, joka ensin jyrkästi kielsi mitään tietävänsä. Mutta koska pyöveli oli häntä kahdesti tulisilla pihdeillä näpistänyt, niin hän Oikeuden huoneeseen takaisin tuotuna tunnusti, että Jonas Kempe ja Catharina Wycken olivat Kolmen Kuninkaan päivän jälkeisenä yönä edellisenä vuonna saapuneet hänen pirtillensä, jonka jälkeen hän seuraavana päivänä oli vienyt heidät kalapirttiinsä ja siellä heitä lymyttänyt kahdeksan viikkoa. Mutta meren auettua hän oli vienyt molemmat sytetyt yöllä purjevenheellänsä Suomen puolelle ja oli siihen myötätuulessa mennyt kaksi yötä ja päivää. Niin sytetyt olivat maksaneet hänelle tästä kaikesta kymmenen riikintalaria.

Niin Kristi, pappilan entinen karjapiika, otti valallensa, että hän oven raosta oli nähnyt, kuinka Herra Diaconus oli sekoittanut yrttejä elikkä jotain mustaa jauhoa kaljahaarikkaan ja tarinnut sitä papin muorin juoda. Mutta kun papin muori oli nostanut haarikan huulillensa, niin oli sinistä sauhua tullut hänen suustansa, ja sauhun seasta vähä tulenliekki, joka oli kaksihaarainen niinkuin kärmeenkieli. Ja tästä lähetin oli papin muori alkanut palaa synnillisessä lemmessä Herra Diaconukselle, niin että palkollisetkin olivat sen äkänneet.

Niin Sauna-Ann, joka asuu vähäisessä töllissä kirkon luona, todisti nähneensä Herra Diaconuksen antavan suuta papin muorille Reigin kirkkomaalla, mutta koska hän riensi lähemmäksi, niin kiireesti kuin lättäjalaltansa pääsi, ei hän nähnyt enää mitään, vaan kuuli vain kahden mustan peltovariksen rääkkyvän kiviaidalla.

Ja vielä monta muuta kristillistä todistajata kuulusteltiin tänäpänä, jotka kaikki ilman poikkeusta todistivat Catharina Wyckenin ja Herra Diaconuksen olleen synnillisessä lemmenliitossa keskenänsä.

Mutta koko ajan minä istuin ja varroin, milloin minun vuoroni todistaa tulisi.

 

18

Niin tuli vihdoin se yö, jonka huomen Oikeuden päätöksen ja meidän Herramme tahdon jälkeen oli oleva näitten kurjien syntisten viimeinen.

Mutta tänä yönä eivät minun luomeni laskeutuneet umpeen, vaan jo ehtoosta minä majataloni jätin ja vaeltelin kuin varjo pitkin alakaupunkia, senjälkeen kuin Toompään portti oli suljettu.

Vaan yö on aina päivää tukalampi, sillä Saatanan, sen Pimeyden Ruhtinaan, valta on yöllä väkevämpi, niinkuin hän myös yöllä surmasi esikoiset Egyptissä.

Näin minä vaeltelin auringon nousua odotellen. Pakasti heikosti, ja minun jalkani usein lipesivät, sillä kadut olivat pilkkoisen pimiät ja täynnänsä kuoppia. Kadun kulmissa tuli vastaani yövartioita avainkimppujensa ja lyhtyjensä kanssa, ja he huusivat toisillensa ajan ja tiimain kulkua. Niin he joskus lyhdyllänsä myöskin minun kasvojani valaisivat, mutta eivät minua pidättäneet, koska he papinkauhtanani äkkäsivät. Ja myös moniaita vartioita seisoskeli vuorollansa kaupungin muureilla ja porteilla, ja minä näin heidän vaihtuvan, koska yö kului.

Ja minä ajattelin kaikkia, jotka nukkuivat vanhurskaan unta lukittujen luukkujen takana, ja joille huomen oli vain huomen muitten seassa eikä muuta mitään.

Vaan koska aamu alkoi valjeta, niin minä astuin yhdelle kummulle, josta minä eroitin selkiästi tornit, kuin ovat Hyvänpäivän torni, Paholaisen torni, Neititorni, Paksu Margareta, Kiek in de Kök ynnä Pitkä Hermann.

Ja minä katselin Pitkää Hermannia ja ajattelin:

»Valvotkos elikkä nukutkos, Catharina Wycken? Koska sinun kuoleman pitää, muistatkos häntä, joka sai sinun neitsyytes?»

Ja minä olisin tainnut parahtaa tuskasta, sillä minun sydämeni oli vereslihalla ja niinkuin tulisien pihtien välissä.

Kadut olivat yhä vielä tyhjät, ja vain monikahdat leipurinsällit kiiruhtivat leivintupiin valmistaaksensa timpsaioja, koska kaupungin porvalit heräisivät unestansa.

Niin minä kuulin yhden heistä sanovan hänen kumppalillensa:

»Joudutakin jalkojas, että ehtisimme aamutaikinan ajoissa tehdä, sillä tänään teilataan pappi ja hänen porttonsa.»

Mutta kun minä tulin Raatihuoneen Turulle, niin oli kuin olisi Bodeljesta Raatihuoneen takaa, kussa pyövelin asunto oli, luukkujen läpitse näkynyt heikkoa tulen paistetta. Bodelje oli minulle tuttu, että sen seinien sisäpuolella olin kaksi yötä ja päivää itse virunut, ja niin minä hiivein lähemmäksi ja kurkistin sisään akkunaluukkujen raoista, kusta tuli loisti. Minä näin tulen liedessä ja kaupungin pyövelin puhdistavan isoa miekkaa, joka oli hänen edessänsä pöydällä, ja sitä hiovan. Tämä miekka oli arvaten lähes kolme kyynärätä hänen pituudeltansa, ja sen kärjessä viisi läpeä. Niin näihin läpiin pyöveli asetti plyijynpalasia, kääräisi hihansa ja koetteli miekan painoa.

Vaan koska minä tämän näyn näin, niin minä hoipertelin niinkuin humaltunut ja vihdoin yhteen muurin loukkoon kyyristyin ja siinä istuin, sillä voima meni jalvoistani. Minä tutkiskelin ankarasti sydäntäni, tokko rakkaus oli siitä tyystin kadonnut, mutta minä löysin sieltä niinkuin elävän lähteensilmän, joka yhä kumpusi rakkautta ynnä kärsimystä.

Ja minä sanoin itselleni, koska aamun pakkanen puistatti jäseniäni:

»Jollet häntä yhä vielä rakastaisi, Paavali Lempelius, totisesti, et sinä myöskään näin kärsisi.»

Ja minä olin sangen viheliäinen siinä istuessani, ja minun desperatio'ni suuri.

Kuinka sanookaan jo viisas pakana, nomine Homerus:

»Ei ole viheliäisempätä luontokappaletta eikä matoa maan päällä kuin Ihminen.»

Mutta vihdoin oli yö ja hänen valtansa ohitse, ja päivä nousi hänen herraudessansa. Minä näin Toompäällä talojen tiilikattojen kuin tulessa palavan, ja tiesin, että oli tulossa kirkas talvipäivä.

Niin Toompään linnan nostosilta laskettiin alas, ja kaupungin portit aukaistiin, ja myös talojen holviovet ynnä luukku-akkunat avautuivat, niinkuin makaajan silmät, koska hän herää. Kauppias alkoi kaupitella rihkamaansa, leipuri leipäänsä, savenvalaja kruukkujansa, nahkuri vuotiansa. Maarahvasta saapui paljon maalta ja kaupungin muurien ulkopuolelta, mutta myös monta neli- ynnä kuusivaljakkoa moisioista heidän kuomurekiensä ja vaakunoittensa kanssa, ja ritareita ratsujensa seljassa. Niin kadut ja Raatihuoneen Turku täyttyivät väestä, ja oli siinä miehen- sekä vaimonpuolta, mutta myös lapsia, kaupungin porvalia ja hantvärkkiä ja Suuren ja P. Kanutin Killan kauppamiehiä, ja pönkkähameisia moisionrouvia heidän palkollistensa kanssa. Niin kaikki tämä väenpaljous teki, niinkuin he olisivat jotain erinomaista ja tähdellistä odottaneet, jonka piti heille suurta mielenrattoa tuoman. Minä näin heidän vääntelevän ja kääntelevän kaulojansa ja kurkistelevan toistensa olkapäitten yli ja kiivaasti toisiansa tyrkkivän ja tappelevan, kuka etumaiseksi saisi, ja koko ajan pitävän senkaltaista sipinätä ja supinata niinkuin mettiäiset, koska he parveilevat. Niin minä ymmärsin ylön hyvin, että heille oli tuiki yhdentekevätä, josko he vartosivat yhtä karhuntanssittajata ja sälmänkääntäjätä elikkä nuoralla kävijätä ja muuta konstiniekkaa elikkä myös kahden kurjan syntisen surkiata kuolemata, kun se vain heidän uteliaisuuttansa kutkuttaisi. Ja minä sangen suuresti halveksin heitä ja koko ihmisen sukukuntaa tämän takia, mutta sekaannuin heidän vilinäänsä, näin lymyten, ettei minua mitämaks vielä tunnettaisi. Niin minä kuljin väentungoksen mukana Raatihuoneen Turulle asti.

Siellä minä pysähdyin, Vaakahuoneen kulmaan, ja koska Luoja on minulle runsaasti pituutta mitannut, niin taisin selkiästi nähdä kaiken, kuin tapahtui, vaikka seisoinkin taampana.

Mutta koska Raatihuoneen iso kello kymmenen lyöntiänsä löi, niin tämä hälisevä väenpaljouskin hetkeksi hätkähtäen vaikeni, sillä kaikki tiesivät tämän merkiksi, että Pitkän Hermannin ovi aukeni, ja saatto läksi sieltä alas kaupunkiin. Mutta minun korvissani tämä kellonsoitto kaikui niinkuin sielukellot.

Niin minä näin saaton saapuvan Raatihuoneen Turulle, ja siinä oli kuusi kaupungin vartiata, ja heidän keskellänsä molemmat kurjat syntiset. Mutta kaupunginpyöveli kulki heidän vierellänsä, paljas miekka kädessä, vaan pappia ei näkynyt, sillä he olivat jo ennen lähtöänsä viimeisen lohdutuksensa saaneet.

Koska he Raatihuoneen eteen ennättivät, niin he alkoivat kolmasti kiertää turkua, tavan jälkeen. Mutta kurjain syntisten silmät olivat peitetyt liinaisella, etteivät he näkisi.

Niin koska he ensimmäistä kertaa minun kohdalleni tulivat, niin minun raadollinen sydämeni kiertyi ympärinsä rinnassani niinkuin jauhinkivi, ja minä olisin maahan horjahtanut, jollen olisi seisonut väentungoksessa, ja takanani paksu olvenpanija. Sillä vaikka minä olin luullut vihaavani tätä vaimonpuolta sen vaivan takia, minkä hän minulle oli valmistanut, ja leikanneeksi hänet pois elävästä lihastani, niin minä häntä yhä rakastinkin palavalla ja kipiällä rakkaudella, koska näin häntä viheliäisesti vietävän ohitseni teilattavaksi hänen synteinsä takia.

Niin minä tuiki unhoitin hänen synninkumppalinsa Jonas Kempen, joka hänen vieressänsä kuolemata kohden kulki, niin etten minä häntä nyt enkä myöhemmin katsonut, vaan hän oli minulle niinkuin tyhjää ilmaa. Niin minä myös unhoitin ihmiset ympärilläni, heidän uteliaisuutensa ja heidän julmuutensa.

Ja minä sanoin hiljaa, mutta kuitenkin niin että sen kuuluman piti:

»Catharina!»

Mutta hän ei näyttänyt kuulevan ääntäni sen hälinän takia, jota rahvas piti, sillä kompia ja herjauksia satoi ihmisten suusta, olivatpa he ylhäisiä elikkä alhaisia, saksalaisia, ruotsalaisia elikkä maarahvasta, ja itsekukin katsoi, että hänen oli heitä solvaistava. Ja jollei vartioita olisi ollut, niin he olisivat kai repineet kurjat syntiset, kappaleiksi elikkä kivittäneet heitä.

Vaan minä ennätin juuri selkiästi nähdä vaimoni Catharinan huulet, kalpiat ja vailla verenpisaraista, ja hänen päänsä, joka oli kallellansa, ja hänen valloilliset hiuksensa. Ja minä myös ennätin nähdä hänen kaulansa sinertävät suonet, mutta side peitti hänen silmänsä minulta. Vaan kun minä katsoin hänen kahlehdittuja käsiänsä, niin minä muistin, kuinka hän kerran oli loitonnut tyköäni, että hän luuli pyövelin minuun kajonneen. Ja minun tuli häntä tällöin suuresti surku, sillä minä tiesin, että pyöveli oli häneen rupiava, juuri pian.

Niin koska hän toista kertaa kohdalleni tuli (sillä minä en enää nähnyt muuta kuin hänet yksin, ja kaikki muu oli minulle yhdentekevätä ja turhaa ratki), niin minä uudellensa koroitin ääneni ja sanoin, mutta tällä kertaa selkiämmin, että hän kuulisi:

»Catharina Wycken, kuuletkos minua?»

Niin tällä kertaa hän varmasti kuuli minun ääneni, sillä hänen jalkansa, jotka olivat kahleitta, pysähtyivät, ja hän käänsi päänsä minua kohden, ja hänen huultensa sopesta juoksi kuin tuskan juova, ja hänen vähä leukansa värisi. Mutta kaupunginvartia tyrkkäsi häntä kyynäspäällänsä kylkeen, ja hän vavahti ja meni eteenpäin.

Niin minut tällöin valtasi suuri sielunhätä, ja minä olisin antanut autuuteni, jos olisin vielä taitanut kuulla hänen äänensä, niinkuin se olisi ollut ainoa tärkiä asia maailmassa. Ja koska hän kolmannella ja viimeisellä kierroksella taas tuli kohdalleni, niin tunkeuduin minä väkijoukon läpitse etumaiseen riviin, ja nyt minä sanoin, sangen kuuluvasti:

»Catharina, minä olen läsnä.»

Niin minä näin, kuinka hänen verettömät huulensa avautuivat, ja hän aikoi puhua, ja liinaisen alta, kuin hänen katsantonsa kätki, kierähti kyynel hänen poskellensa. Mutta hänen kätensä olivat sidotut, eikä hän taitanut sitä poispyhkiä. Ja ennenkuin hän mitään ennätti sanoa, oli hän jo ohitse, ja saatto läksi kulkemaan Raatihuoneen Turulta Jerusalemin mäkeä kohden. Mutta väenpaljous, joka oli paisunut turulle kuin virta patoon, vyöryi nyt heidän jälkeensä, sillä itsekukin tahtoi mielensä ylennykseksi nähdä heidän päänsä putoavan pyövelin miekan alla. O ihmissukua ja hänen kataluuttansa! Ja vielä koko Tallinnan olvenpanijain ammattikunta liittyi saattoon, sillä tainkaltainen oli tapa.

Vaan minä jäin jalkaani sijalle seisomaan tyhjälle turullen enkä kuullut ympärilläni kuin kyyhkysten kuherruksen Raatihuoneen räystäältä. Ja niin ei pitänyt minun kuuleman Catharina Wyckenin ääntä enää tässä elämässä, eikä mitä häriellä olisi minulle sanottavata ollut ennen kuolemaansa. Kuka tietää, mitä yksi syntinen ja rikkonut vaimo mietiskelee mielessänsä, koska hän pyövelin vieressä viimeisiä askeleitansa astuu? Minä en sitä tiedä, sillä se on Jumalan Kaikkitietävän salaisuus.

Mutta Catharina Wycken ja Jonas Kempe haudattiin niinkuin henkipatot ja pahantekijät hirsipuun alle, jalat etelää, mutta pää pohjoista kohden. Ja pyöveli ynnä hänen vaimonsa jakoivat kurjain syntisten vaatteet keskenänsä, niinkuin laki sallei, samoinkuin sotamiehet kerran Golgatalla Jumalan Ainokaisen Karitsan, joka poisottaa maailman synnit.

English

The Rector of Reigi
Translated by Alex Matson

 

The story of Paavali Lempelius, known also as Lempelensis, Rector of the Parish of Reigi in Hiiumaa. Whom God stripped naked, even as Job aforetime, depriving him of honour upon earth, of the children he had begotten and the wife of his choice, yet opened his eyes at the last to the mercy and wisdom of his Creator. For all those whom prósperity makes proud and vain to remember.

For man and his life are, as the far-famed pagan Pindar sings: σχιασ όναϛ, which being interpreted is: A Shadow’s Dream, and his fate is as wax in the hands of the Highest.

Written by the hand of Paavali Lempelius, at Reigi in Hiiumaa, in the Kingdom of Sweden, in the third year of the reign of Our Most Gracious King Carolus XI, Anno Domini 1662.

 

3

Thus it befell that with my wife Catharina I came to Reigi, that the way of God in His unfathomed wisdom might be fulfilled.

And my former life, with all that it contained of shame, error and grief, and the little of joy therein, now lay as in a locked chamber behind me. And I no longer ceaselessly brooded over the injustice and ingratitude of mankind, nor thought of those heights to which the path of my life might yet have risen. Instead, I resolved to be content with my lot and, looking around me, said to myself:

'Haec est domus tua, Paule Lempeli - here now is thy appointed dwelling-place and here, in all likelihood, shalt thou die, and in yonder small churchyard thy bones shall whiten until the day when the Archangel Michael sounds his trumpet. Why struggle therefore any longer against thy fate?'

But when with my own eyes I beheld these shores of Reigi, of a truth I ceased to wonder that Bishop Rudbeckius could find no better shepherd than one who was formerly accused of murder. For the desolation of these shores is great and oppresses the spirit, and of lonelier spots there must be few in Estonia and in the whole kingdom of Sweden. As well might I have been exiled to Finland or to Swedish Lapland!

At that time the whole of Hiiumaa, and Reigi therewithin, belonged to the noble lord and marshal Jacobus de la Gardie, known amongst the people as Lazy Jake, who had purchased it for thirty thousand silver dalers on his marriage to the King's former mistress, Ebba Brahe.

On the map Hiiumaa is in shape like to the four-square timpsai or horned wheaten cake that is sold in the market place of Tallinn. At Reigi the coast thrusts out two horns on either side of the village, far out into the sea, that are called the capes of Köpu and Tahkuna. Between these two horns is a gloomy forest-clad island, like to the swelling on a bull's forehead, called Körgessaare. And still beyond this are sandbanks, stony islands and reefs, where the grey seals sport in the mating season in August and the wild swans come to rest in flocks as they journey northwards to the vast saltless lakes.

Verily it is easier for seals to dwell in this place than the sons of men. The earth swallows up the water in its thirst and is for ever rising from the bottom of the sea as on the Day of Creation, transforming the islands into capes, the straits into rivers, and the deeps of the bay into lakes, as though to set the marvels of the Book of Genesis constantly before our eyes. The sea never ceases to shrink, leaving desolate stretches of pasture behind, whereon neither tree nor bush are seen, only great, smooth boulders. And I doubt not that one day this bay of Reigi will be dry.

Twenty leagues from Reigi church, in the midst of the open sea, is an endless commotion of breaking waves, as though a hundred seals were lashing the water with their tails, and here in the winter the drift-ice is piled into enormous hummocks. The natives call this tumult Suur Rahu, or the Great Reef, but to the Swedes it is known as the Näckmansgrund, and many of the Hansa ships that ply between Tallinn and Wisby and Bremen have been miserably wrecked and have foundered there-with all their crews. Now it is manifest that this cannot be the work of nature, and that Satan must have his own part in the game and exercise much power over this neighbourhood.

My vicarage, like many others besides, was in wretched state; all the window-panes were broken and the walls soot-black within.

But my soul had had its fill of towns and their earthworks and towers, their throngs and the vanity of their market places, and of a truth did not fear the wilderness and solitudes, but welcomed them. When I had seen my new habitation and greeted my new parishioners, peace and rest such as I had not known since the days of my misfortune entered into my heart. And I vowed before God in secret that I would pass all my days among the lowly and unlearned people entrusted to me for my fold (for the people of Reigi were all seal-hunters and fishermen, a mingling of natives and Swedes), and devote my life henceforth to the salvation of this parish of Reigi whither my fate had led me.

And so I began my work at Reigi in all steadfastness of purpose, even as I had done when the Lord had seen fit to place me in authority over many. And in the beginning it seemed indeed as though the Lord had chained up those wolves and hounds of Hell which had pursued me like a hunted animal, and had granted me a breathing-space.

For although my labours were heavy and I was then alone in my wide parish, and my parishioners still deeply sunken in the darkness of witchcraft and superstition, yet the Lord blessed my endeavours. The Rod of the Word, and the Stocks and Bench of Shame I spared not, and when the two most evil sorcerers had been delivered up to human justice, the one to be burned alive, the other to be pierced by a stake, my beloved parishioners no longer dared to hang up shreds of cloth or other gaudy trappings in the oaks and rowans and briars growing about the church, as had been their ungodly custom. (For these poor souls believed that mighty spirits inhabited the trees, and had power to cure their cattle of ills and themselves of divers pains.) Neither were they fain to run to their spell-weavers, salt-readers and other devilish quacks, but like a thirsty multitude came to drink from the Spring of Life which is Jesus Christ our Redeemer.

But when I rested from my spiritual labours, I went fishing or seal-hunting with the men of Reigi, for from my earliest childhood I have been a mighty hunter and archer like Nimrod blessed before the Lord. Thus the desire of my heart has ever been to sojourn in the forest or on the waters, to set snares and to read the signs of the woods, such as are the flight of the swallow, the courtship of the grouse, the ways of black snakes and earthworms.

And on these excursions I cast off my priestly garments and clothed myself like one of them, and soon this became for me a custom and second nature, so that in the end it was only on Sundays and feast days that I changed my garb. And at the same time - may it here be confessed - I began also in other ways to forget my outward appearance, and sometimes neglected to comb and trim my hair; so that no one, not even my own wife, might have distinguished me from a fisherman of Reigi when, one day in the winter, attired in sheepskins, my feet encased in watertight boots reaching to the knee and a coil of rope round my shoulder, I tested step by step the ice before me with a boat-hook, on my way to the drift-ice.

A fair north wind was blowing, which is the healthiest of all winds, for it hardens the body and presses together the injurious juices in a man and prevents them from spreading.

The seals had celebrated their weddings, after the manner of their kind, in August, among the lesser islands of Kootsaare, Külalaid and Helmerahu, and as the sea became frozen had moved over the face of the waters towards Gothland, which our people call Ojumaa. But towards the Day of St. Paul, the dams bring forth their young on the ice, and at first the young seals are white and long-haired, but in a few weeks change their colour to a bright and mottled silver.

Now when we had come to the edge of a great crack in the ice, there we saw a seal-pup, six weeks old, sprawling on his belly in the spring sunshine, awaiting the food that his dam was fishing beneath the ice. And this young seal yapped and growled like a puppy in his anger and attacked the boat-hook with his teeth.

Nota et observa! this was my first seal-hunt in the winter and I felt my blood course fresher at the sight. For scarcely had the pup given tongue before the dam rushed up from the depths in distress, eager to succour her whelp, answering that call of the blood which is in all senseless creatures.

But seals and all the lower animals were created for the pastime of Christians and as sustenance for their bodies. Therefore, when the mother-seal raised her round head above the water, there was the sound of a hissing rope and a harpoon sank into her neck.

And now began a struggle for life or death, for the mother-seal dived suddenly into the depths, bearing away the bending harpoon in her neck, reeling off the line below the ice as a big salmon reels off a fishing-line in the rapids.

And with my companions, I, the Rector of Reigi, held fast to the throbbing line, kneeling upon one end of the boat-hook that lay across the rift in the ice, and well might the Episcopal School, and Isocrates and Hesiod, and the Bodelje and Bartholini, that oily-eyed, bandy-legged villain, have never been. But this was a fiery game, well suited to a lusty man and his blood, and I felt my strength wax twofold.

But when the seal slackened her speed, rushing up once again to the surface, as it seemed for a breathing-space, the blow of an ice-spear fell heavily upon her and, stricken to death, the seal lay a-floating on the waters.

And on that same afternoon we caught eleven more seals on the pack-ice.

Right soon I learned how to cast the harpoon and all else that pertains to seal-hunting, as though I had never known another occupation, and the praise of my parishioners rejoiced me greatly. From the snow and ice, from the danger also of this pastime, peace and forgetfulness flowed into my soul like a precious healing balsam pouring from a flask.

We rested for that night upon the ice and made our beds between the bodies of the slaughtered seals to keep us warm from frost, and after my companions had fallen asleep, I lay awake for a space and stared into the red embers of the campfire, which we had lit in the shelter of an ice-hummock. (For we had supped that evening off broiled seal's flesh and the meat had tasted as sweet to me as a roast of tender venison.)

But though I lay between two seals, a shudder of cold passed through my body. Then I arose, and with my flint struck a light in my tinder and set the tinder under a bunch of hay and laid a few sticks above. And when the flames lit up the ice brightly, I sat me down alone by the fire. But my thoughts were sweet, and I thought, sitting there on the ice:

'Well hast Thou done, Lord, to lead me hither, far away from the vanity, the treachery and envy of mankind, whereof there is no end. Am I not happier here amid the lowly in these solitudes of ice than I was in the market places of the world, amongst the scribes and seated on the seat of honour? Have I not a virtuous wife, a gift that is noble truly and cometh from God, who of two maketh one flesh' (Syr. 26. 3).

Thus did I meditate, little knowing how brief this respite for my soul was to be, and over my head twinkled Saturn, the cold and arid star of my fate.

When we had hunted on the ice after this manner for three days and three nights, we had taken in all between us three and twenty seals. Thereupon we turned our faces back to Reigi, and the seals were haled by the men, gliding on their backs like sleighs across the snowy ice, the rope being passed through holes pierced in their flippers and round the iron in their mouths.

All the women dwelling in Reigi and Rootsiküla were gathered on the shore against our coming, and soon there began in the villages a great cooking of seal blubber and flesh, and a salting and curing of the hides that were to be taken to the markets in Haapsalu and Tallinn.

But when I strode into the rectory with my own share, which was two mighty grey seals, my wife Catharina drew away from me as on that evening when I came home from the Bodelje. Neither would she touch the seals with her hands, nor taste their flesh and blubber, white though they be, nor endure the smell in her nostrils, such was her loathing. But the serving-maid was set to the work perforce in her stead, and thereafter was constrained to rinse the household linen afresh (that was lying in the bath-house when the seals were haled into the yard), lest peradventure the ghost of a smell might be clinging thereto.

And though she never uttered so much as a word, in my heart I was aware that my wife was grieving in secret and despised my peasant garb and my pastimes at Reigi.

 

15

So passed the summer and the autumn after it, and soon it was December, and still I brooded over my sorrow and shame alone at Reigi. Then on New Year's Eve came word on a sudden, saying that my wife Catharina and Jonas Kempe, the former Deacon of Reigi, had been taken on one of the lesser islands of Åbo, where they had lain in hiding, and were brought thence to Tallinn to be judged and condemned.

And on that New Year's Eve many stars shone brightly in the heavens, which is a sign that the harvest of nuts will be plentiful.

When I received this message, it was as though many waves came clashing together in my bosom, like the breakers on Näckmansgrund, and at times they overwhelmed me, and each wave worked its will.

For although I had awaited this message for wellnigh a twelvemonth in fear and trembling, and this had been my first thought in the morning and my last thought at night, nevertheless I was taken unawares.

So that the storm raged for long in my bosom, and I had more time for my thoughts than was good for me, for a thaw had begun and the roads were bad, and not until three weeks were gone could I cross to the mainland over the ice, and with me all the witnesses from Hiiumaa.

And when we came to Tallinn, the High Court had already sat twice, and all the witnesses from Finland had testified and the questioning of the accused had also begun.

Then early next morning at the inn I found myself making ready with prayer and with fasting to appear before the court. And I sought for guidance also from the Holy Book before setting forth to the Court-House on Castle Hill.

And for this sitting a great multitude of people were gathered together, though the season was cold and the roads were bad, for not on every day, of a truth, does the Deacon of a Christian congregation flee with the wife of his superior. And among them I saw many faces that were familiar to me from the days of my prosperity, but I greeted no man, and suffered them to gape at me and whisper among themselves. And among the foremost sat the Doctor Heinricius Bartholini, now Rector of the Episcopal College, and he had swollen of a truth to mighty dimensions, so that for very fat and majesty his garments could scarce contain him.

Likewise the Herr Praeses and all the Herren Assessores, among whom both nobles and burghers, sat in their places.

But when the accused were brought in between their guards, my wretched heart began to beat like the clapper of a bell.

For since I had last set eyes on my wife Catharina, from that moment when in anger I left her lamenting on the floor, one twelvemonth had passed.

Thus it was with unwilling eyes that I looked on the form of this woman, as upon one who was a stranger to me, yet more familiar than any other living soul. For her mouth and her eyes, her chin and her hair were as before, yet wholly changed, and her wasted fingers, clenched tightly as ever in her lap, were like unto those whereon I had set a betrothal-ring long ago.

The man at her side, Jonas Kempe, formerly Deacon of Reigi, was pale of countenance as is lime from the kiln, and by his aspect I judged that he had been tortured during the questioning.

But I felt not a whit of pity for him, but thought:

'Will thy Prince and Master come to thy aid now that thou callest to Him in agony?'

And around me matters went their course, as is ordained.

First the Herr Praeses read out the charge in a loud voice for all to hear. Then the witnesses came forward in their turn and took the oath before they testified.

Now the first of these was Jüri of Napipärd, in the parish of Kärdla in Hiiumaa, known for a smuggler, and at first he stoutly denied all knowledge of the matter. But when the hangman had led him from the court-room and nipped him for the second time with his red-hot pincers, he confessed that Jonas Kempe and Catharina Wycken had come to his house on the night of Three Kings' Day, and that he had taken them on the morrow to his fishing-hut and hidden them there for eight weeks. And when the ice had melted, he had set sail for Finland one night, taking the accused in his boat, and with a fair wind the voyage had lasted two nights and a day. And for all this the accused had paid him ten specie-dalers.

Then Kristi, formerly milkmaid at the rectory, testified on oath to having seen the Deacon, through a crack in the door, mixing herbs or some black powder in a tankard of ale and offering the same to the Rector's wife to drink. But when the Rector's wife had raised the tankard to her lips, a blue smoke had issued from her mouth, and in the smoke was a tiny flame, which had been forked like a serpent's tongue. And thereafter the Rector's wife had begun to burn in sinful love for the Deacon, so that even the servants were aware of it.

And Sauna-Ann, she that lives in a little hut by the church, bore witness that she had seen the Deacon kissing the Rector's wife in the Reigi churchyard, but when she had come nigh to them, as quickly as she might with her club-foot, she no longer saw anything, but heard only two black crows croaking on the stone wall.

And a great number of Christian witnesses besides were heard that day, and all without exception bore witness that Catharina Wycken and the Deacon had been joined together in sinful love.

And throughout this time I sat and waited for my turn to come and testify.

 

18

Came at last the night whose morrow, by sentence of the Court and by God's will, was doomed to be the last for these two miserable sinners.

But that night mine eyelids never closed in sleep, for at the fall of evening I left the inn where I lodged and wandered like a shadow about the streets of the lower town when the gate was shut on Castle Hill.

Night was ever less endurable than the day, for the power of Satan, the Prince of Darkness, is greater in the night: by night it was that he slew the first-born in Egypt.

Thus I wandered, awaiting the dawn. My feet often slipped on the ground, for there was a light frost and the streets were dark as pitch and full of holes. Night-watchmen met me at the street corners, bearing their lanterns and bunches of keys, and they cried the hours to one another and how it was with the night. And sometimes they cast the light of their lanterns on my face, but perceiving my priestly garments they passed me by. Many sentinels also kept guard on the walls of the town, and I saw the changes of the watch as the night wore on.

And I bethought me of those who slept the sleep of the righteous behind closed shutters, and for them the morrow was but one morrow among a thousand and nothing more.

But when the day began to dawn, I mounted a hill, when I could clearly discern the several towers, which are named Tower of Good-day, the Devil's Tower, the Maiden's Tower, Big Margaret, Kiek-in-de-Kök and Long Herman.

And gazing upon Long Herman, I thought:

'Art thou awake or dost thou sleep, Catharina Wycken? Now that thou must die, dost thou think of him to whom thy maidenhood was given?'

And I could have groaned for agony, for my heart was as though flayed and gripped between red-hot pincers.

The streets were still empty, only the baker's apprentices were hastening to their ovens to prepare the timpsai against the awakening of the burghers from sleep.

And I heard one of them say to his comrade:

'Bestir thy feet, that the morning dough be ready in time, for to-day a priest and his harlot are to be beheaded.'

But when I came to the market place, I seemed to see a faint glimmer of light issuing forth between the shutters of the Hangman's House, or Bodelje, that stands behind the Town Hall.

Well I knew the Bodelje, for I had lain within its walls two nights and a day, and so I crept nearer and peeped through the cracks in the shutters whence shone the light.

I saw a fire on the hearth, and behold! the town headsman was cleaning a great sword which was before him on the table, and sharpening it. This sword was, at a guess, three yards in length and had five holes in the point. Into these holes the headsman put pieces of lead, then rolled up his sleeves and tried the sword's weight.

But when I had looked my fill upon this sight, I staggered away like a drunken man and, huddling down in a hole in the wall, rested there, for the strength had left my legs. There I probed deep into my heart to see whether love had entirely left it, but found as it were a living spring, whence love and suffering welled forth still.

And I said to myself as the cold of morning shook my limbs:

'If thou hadst ceased to love her, Paavali Lempelius, verily, thou wouldst not suffer thus.'

And I was heavy with misery as I rested there, and my despair was great.

But how now saith the wise pagan, nomine Homer:

'There is no animal nor worm more wretched on the face of the earth than Man.'

But at last the night and its rule had passed, and the day rose in its glory. I saw the tiled roofs of the houses on Castle Hill burning as with fire, and knew that a clear winter day was before us.

The drawbridge of the castle was lowered and the town gates opened, likewise the vaulted doors and shutters of the houses, like the eyes of a sleeper who awakens. The merchant began to offer his wares, the baker his bread, the potter his pots and the tanner his hides. A great throng of peasants came in from without the town walls and the country beyond, and with them many hooded sleighs from the manors, embellished with coats-of- arms and drawn by six horses and four, and knights on horseback. So all the streets and the Town Hall square became filled with people, and among them were men and women, and also many children, burghers of the town, artificers, merchants of the Great Guild and the Guild of St. Canute, and hoop-skirted mistresses of manors with their retinues. And all this I saw with my bodily eyes, as a man may behold what passeth about him; yet in the heaviness of my spirit I marked it not.

Every one in this great throng bore himself as though awaiting some excellent and goodly spectacle that would give him great pleasure. I saw them turning and twisting their necks and peeping over one another's shoulders, jostling fiercely and fighting for room in the first rank, and all the while they kept up a buzzing and a murmuring like that of bees when they swarm. And I understand too well that to them it was indifferent whether it was a dancing-bear, a juggler, a rope-dancer, any buffoon or jester whatsoever, or merely the pitiful end of two miserable sinners they were waiting to witness, providing their curiosity was whetted thereby. And I despised them greatly, and with them the whole race of men, yet I mingled with them lest I should be discovered of any. Thus I was borne along with the crowd right into the Town Hall Square.

There I took my stand at the corner of the Weighing House, and as the Creator has given me great height, I was able to see all that passed very plainly, though I stood at the rear.

But when the Town Hall clock chimed ten, the noisy crowd was startled for a moment into silence, for each and every one knew that this was the sign for the gates of Long Herman to open and let the procession come forth on its way to the

town. But in my ears these chimes sounded like the ghost-bells they toll for the dead.

And I saw the procession come into the Town Hall Square, and in the midst were six Town Guards and between them the two miserable sinners. And the Town Headsman walked beside them, with his naked sword in his hand, but no priest bore them company, for they had been shriven ere coming forth.

When they came before the Town Hall they began to walk thrice round the Square, as was the custom. And a cloth hid the face of each, that they might not see.

And when they passed me for the first time, my poor heart turned in my bosom like a millstone, and I would have fallen to the ground but for the press of the crowd and the burly brewer who held me up from behind. For although I had believed that I hated this woman for all the torment she had brought upon me, and that I had cut her off from my living flesh, I found that I still loved her with a burning and aching love when I saw her borne past me in this piteous fashion to be beheaded for her sins.

But I clean forgot her companion in sin, Jonas Kempe, who walked to his death beside her, so that I saw him not, neither then nor after, and he was as empty air to me. And I also forgot the people around me, their curiosity and their cruelty.

And I said softly, yet so that she might hear:

'Catharina !'

But she seemed not to hear my voice for the din of the crowd, for jokes and oaths rained from the onlookers' mouths, whether high-born or low, German or Swedish or peasants, for each and every one held it a duty to insult them. And but for the guards, it is likely that the crowd would have torn these miserable sinners into pieces, or stoned them.

I had time to mark clearly my wife Catharina's lips, that were pale and without one drop of blood, and her head, which was bent to one side, and her loosened hair. And I had time also to mark the blue veins in her neck, but her eyes were hidden from me by the cloth. And gazing at her fettered hands, I remembered how once long ago she had recoiled from me, in the belief that the headsman had laid hands upon me. Whereat I was overcome by a great pity for her, for I knew that the headsman was to lay hands on her, and that right soon.

Therefore, when she came abreast of me for the second time (for now I had eyes for her alone, and all else was indifferent to me and vain indeed), I lifted up my voice once more and cried, louder this time that she might hear:

'Catharina Wycken, canst thou hear me?'

And this time surely she heard my voice, for her feet, which were unfettered, halted and she turned her head towards me, and the lines were coming at the corner of her mouth and her little chin was trembling. Then one of the guards thrust his elbow into her side, whereat she started, then fared on her way.

And now great anguish of spirit overcame me, and I would have abandoned my hope of bliss only to hear her voice once more, as though this had been the thing of greatest weight in the world. And when for the third and last time she came abreast of me, I forced my way through the crowd into the foremost rank, and now cried loudly:

'Catharina, I am here.'

And I saw her pallid lips open as she tried to speak, and from under the cloth that hid her eyes there fell a tear. But her hands were fettered and she was powerless to wipe it away. And ere she had time to speak she was borne past me already and the procession was leaving the Town Hall Square for Jerusalem Hill. The crowd that had flowed into the square and filled it, like a river flowing into a dam, now flowed forth once more, each one desiring for the betterment of his soul to see their heads fall beneath the headsman's sword. And the whole guild of brewers joined the procession, for such was the custom. Alas for mankind and the baseness thereof!

But I was left standing where I stood in the empty square, and the only sound about my ears was the cooing of the doves on the Town Hall eaves. And thus I was fated nevermore to hear the voice of Catharine Wycken in this life, and what she would have said to me before her death. Who knoweth what a sinful and guilty woman ponders in her mind as she takes her last steps beside the headsman? Not I, for it is the secret of Almighty God.

And Catharina Wycken and Jonas Kempe were buried like outlaws and malefactors under the scaffold, with their feet towards the south and their heads towards the north. And the headsman parted the garments of these two miserable sinners with his wife, for it is his perquisite, even as the soldiers on Golgotha once parted those of God's Only Lamb, Who taketh away the sins of the world.

Estonian

Reigi õpetaja
Translated by Friedebert Tuglas

 

Üks jutt Hiiumaalt

See on lugu Reigi õpetajast Hiiumaal, Paul Lempeliusest, nimetud ka Lempelensis, kirja pandud tema enese poolt, kene Jumal, nagu ennemuiste Utsi vaga mehe Jobi, alasti võttis, temalt ära tõmmates tema ajaliku auvu, lapsed, kene ta oli sigitanud, ja naise, kene ta enesele oli valinud, avades lõpuks ommeti tema silmalaud nägema Looja armu ning tarkust. Pidagu seda kõik meeles, kes lähevad ülbeks ja hooplevad oma maapäälses õnnes.

Sest inimene ja tema elu on, nagu lausub juba kuulus pagan Pindaros: Skias onar, mis ep ole muud kui Varju uni, ning tema saatus on Kõigekõrgema käes otsekui mesipuu vaha.

Kirjutud Reigis, Hiiumaal, Rootsi riigis, meie Kõigearmulikuma Kuninga Carolus XI kolmandamal valitsemiseaastal, Anno Domini 1662.

 

Nii siis sündis, et mina sattusin Reigisse ühes oma naise Catharinaga, et täide läheks, mis Jumal omas ülesarvamata nõus oli otsustanud.

Aga oli nõnda, nagu oleks minu endine elu minu taga lukku läinud, ja kõik, mis temas oli, häbi, eksitused ning mured, kuid ühtlasi ka rõõmu raasukesed. Nii ei mõelnud ma enam ühtsoodu inimeste ülekohtu ja tänamatuse kui ka sene pääle, kui kõrgele minu rada elu kaares veel oleks võinud tõusta. Vaid mina otsustasin rahvul olla oma osaga ja vaatasin oma ümber ning ütlesin enesele nõnda:

«Haec est domus tua, Paule Lempeli, — siin pead sina nüüd elama, siia ka tõenäoliselt surema, ja sääl senel pisukesel surnuaial sinu luud pleekima amma sene ajani, mil pääingel Mikael Viimselpäeval oma pasunat puhub. Miks lööksid sina enam astla vastu üles?»

Aga kui mina oma silmadega neid Reigi randasid nägin, siis ei imetelenud mina tõesti enam mitte, et Piiskopp Rudbeckius ep olnud saanud siia paremat hingekarjast kui tapmise pärast süüpingis olnud mees. Sest nendesinaste randade tühjus on suur ja rusub meelt, ning ep ole Eestimaal ega Rootsi riigis palju üksikumaid kohti, ja niisama oleks mind võidud saata exilium'i elik maapakku Soome või Rootsi Lapumaale.

Aga terve Hiiumaa ühes Reigiga oli sel ajal kõrge Herra ja Riigimarssali Jacobus de la Gardie päralt, rahva poolt kutsutud Laisk-Jaaguks, kes ostnud oli sene kolmekümne tuhande hõbetaalri eest, sene järele kui tema oli võtnud oma abikaasaks kuninga endise armukese Ebba Brahe.

Aga kaardil on Hiiumaa nende neljakandiliste timpsaiade sarnane, mida müüakse Tallinna turul. Reigi kohal ajab rand kaugele kahelepoole meresse kaks sarve, mis on Kõpu ning Tahkuna neemed. Sääl nende sarvede vahel on tume metsasaar, otsekui muhk härja otsaesisel, ning sene nimi on Kõrgessaare. Ja veel senestki kaugemal on liivaseljandikke, mere laidusid ning karisid, kus hülged paaritsedes Lõikusekuul mängivad, ja luigeparved igal kevadel puhkavad, kui nemad rändavad põhja poole suurtele, magedatele vetele.

Sest tõesti, kergem on nendes paikades elada hüljestel kui inimeselastel. Maa neelab vett oma janu pärast ja tõuseb mere põhjast otsekui loomise päevadel, ning saared muudavad ennast neemedeks, väinad jõgedeks, aga lahesopid järvedeks, nõnda et Genesis ja loomise imed on alati meie silmade ees. Aga meri alaneb ühtsoodu, enese järele jättes karjanõmme, kus ei leia kohta puu ega põõsas, vaid vesikivid. Seepärast kahtlen mina üpris, et see Reigi laht ükskord ära kuivab.

Aga kaks penikoormat Reigi kiriku juurest, kesk mere selga, käib järelejätmata loksumine ja lainemurd, nagu sada hüljest püherdaks sääl oma sabadega, ning talve ajal kuhjab ajujää kõrgeteks virnadeks kokku. Seda vetepöörist kutsub maarahvas Suureks Rahuks, aga rootslased Näckmansgrundiks, ja paljud Hansa laevad, mis liiguvad Tallinna ja Visby ning Bremeni vahet, on just sääl oma haleda otsa leidnud ja hukka saanud ühes meremeestega. Nõnda on päevselge, et see kõik ei sünni loomulikul viisil, vaid Saatana sõrm peab senes mängus kaasas olema, ning tema võimus olema suur nende kohtade üle.

Ka minu õpetajamaja oli armetus seisukorras, aknaklaasid kõik katki löödud ning seinad seestpoolt nõgimustad.

Aga minu hing oli linnadest ja nende vallidest ning tornidest, nende rahva kihamisest ja tühipaljast askeldamisest saanud enam kui küllalt ega kartnud enam kõrve ning üksinduse pärast, vaid võttis sene tervitamisega vastu. Kui mina oma uue elukoha olin üle vaadanud ja tuttavaks saanud ka oma uue koguduse liikmetega, siis tuli minu südamesse rahvu ning puhkus, mille sarnast ma ep olnud maitsenud senest ajast pääle, kui algasid minu katsumise päevad. Siis tõvutasin mina pühalikult Loojale ja iseenesele, et mina pühendan oma elu siitpääle alatu ning harimatu rahva hääks, kes minu karjaks oli antud (sest Reigi elanikud on üleüldse kõik hülgepüüdjad ja kalamehed, segamini maarahvas ning rootslased), ja seesinatse Reigi kasuks, kuhu saatus minu oli toonud.

Nii algasin mina oma tööd Reigis kõige paremate kavatsustega, nagu ka siis, kui Jumal oli hääks arvanud panna mind üle palju. Ja alguses näitas tõesti nõnda, nagu oleks Issand mõneks ajaks sidunud ahelatesse kõik Põrgu hurdad ning jahikoerad, kes olid mind taga ajanud otsekui metslooma, ja andnud minule silmapilgu hingamist.

Sest kuigi minu töö oli raske ja vaevarikas ning mina olin alguses üksi oma suure koguduse pääl ja see rahvas veelgi sügavas ebausu ning nõiduse pimeduses, siis õnnistas Issand kummatigi minu jõupingutamisi. Kui mina olin usinasti tarvitanud nii Püha Sana rooska kui ka kaagi- ja jalgpuud ning häbipinki ja veel kaks kõige pahemat nõida ilmaliku kohtu kätte toimetanud, ühe ärapõletamiseks, teise teiba otsa ajamiseks, siis ei julgenud minu armad reigilased riputada enam paelaräbalaid ega muid kirjuid hilpusid tammede elik pihlapuude külge elik ka kibuvitsapõõsastesse kiriku juures, nagu oli nende paganlik ning jumalavallatu komme. Sest need vaesed hinged uskusid, et puudes elavad vägevad vaimud, kes parandasid nende karja ja elajate tõved ning nende enestegi valud. Nad ei joosnud ka alati mitte lausujate, soolapuhujate ja teiste Kuradi tembutegijate juurde abi saama, vaid tulid nagu janune kari jooma elava elu lättest, mis on Jeesus Kristus, meie Õnnistegija.

Aga kui minul oli mahti vaimulikust tööst ja tallitusest, siis käisin mina ühes reigilastega kalal elik ka hülgepüügil, sest mina olen juba noorest põlvest pääle olnud tuline metsamees ning kütt nagu õnnis Nimrod. Nõnda on minu südame himu alati olnud liikuda metsades ja vee pääl, asetada paelu ning panna tähele metsa märkisid, nagu on tedre kudrutamine, nastikute ja vihmaussikeste eluviis ning pääsukeste lend.

Neilsinastel teekondadel heitsin mina kõrvale oma õpetaja ülikonna ja panin enese riide nagu üks nende hulgast, ning see sai mulle kombeks ja teiseks iseloomuks, nõnda et mina viimaks ainult püha- ja pidupäevadel oma väljanägemist muutsin. Ning ühes senega — olgu see öeldud! — hakkasin mina ka muidu hooletusse jätma oma väljanägemist ja unustama omad hiuksed sugemata ning lõikamata.

Nii ep oleks keegi, isegi minu naine mitte, võinud mind eraldada Reigi kalameestest, kui mina talvel Luuvalupäeval, nöörikimp õlal ja lambanahast kasukas seljas, aga jalas põlvini ulatavad veesaapad, samm sammult pootshaagiga oma ees jää kõvadust katsusin, teel ajujääle.

Oli parajasti põhja tuul, mis on tuultest kõige tervem, sest ta karastab keha ja pigistab kokku inimese halvad mahlad, et need ei pääse laiali lagunema.

Aga hülged olid oma pulmi pidanud, nagu on sene looma viis, Lõikuskuu laidudel Kootsaare, Külalaiu ja Helmerahu juures, ning läinud mere jäässe mineku ajal suurele merele Gotlandi kohal, mida maarahvas kutsub Ojumaaks. Aga Paavlipäeva paiku sünnivad emastest jää pääl valged, pitka karvaga pojad, mõne nädalaga muutudes heledatäpilisteks.

Kui meie siis jääaugu äärele jõudsime, siis pikutas sääl kõhuli kevade päikese paistel kuuenädalane hülgepoeg, kuna emahüljes talle jää alt toidupoolist püüdis.

Ja see hülgepoeg ajas vastu ning urises nagu vihane koerakutsikas, ja hakkas pootshaagist kinni, hambad irvi.

Nota et observa! see oli minu esimene talvine hülgepüük, ja mina tundsin oma verd väledamalt ringi jooksvat senest vaatlusest.

Sest vaevalt oli pojukene häält teinud, kui emahüljes temale tema hädas juba sügavusest appi tõttas, sest mõistmatuid loomigi kisub nõnda veri omaste poole.

Aga hülged ja muud alamad loomad on antud ristiinimesele ajaviiteks ning kohaseks päätoiduseks. Kui siis emahüljes oma ümmarguse pää veest välja tõstis, nii käis köie vihin ning oda vajus tema turja.

Aga nüüd algas võitlemine nagu elu ja surma pärast, sest emahüljes vajus äkki alla sügavusse, kaelas nõtke oda, enesega köit jää alla leerides, nõnda kui kerib suur lõhi koses õngenööri.

Siis pidasin minagi, Reigi õpetaja, ühes teistega pingu tõmbavat köit, põlvili pootshaagi pääl, kuna jääaugus kees mullides verine vaht nagu ep oleks kunagi olemas olnud Doomskooli, Isokratest ning Hesiodost elik Bodeljet ja Bartholinit, seda õlisilma ja kõverjalga. Aga see oli tuline lugu, üpris kohane mehisele mehele ja tema verele, ning mina tundsin oma rammu kasvavat kahekordseks.

Kuid kui hüljes silmapilguks oma hoogu taltsutas ja veepinnale kerkis, et hinge tõmmata, siis lendas jälle pootshaak, ning hüljes jäi surmahoobi saamise järele jääaugu kohale hõlluma.

Nõnda püüdsime meie selsamal õhtupoolikul ajujäält veel üksteistkümmend hüljest.

Ja mina õppisin üpris nobedalt hülgeoda süstmise ning kõik, mis on tarvis hülgepüüdmise juures, nagu poleks ma ealeski muud teinud, ja minu meel oli hää, kui minu koguduseliikmed mind kiitsid. Lumest ja jääst kui ka sene jahtimise hädaohust valgus minu hinge rahvu ning unustust, nagu kallist ja parandavat palsami klaasist.

Kui meie ööseks jää pääle jäime, enestele magamise asemed tehes tapetud hüljeste vahele, et nõnda püsida pakase käes soojas, siis valvasin mina veel pisut aega, kui teised juba magasid, ning vaatasin hõõguvaid süsi, mis tulest olid jäänud küdema jäävirna varju.

(Sest meie olime õhtul söönud ja keetnud pajas hülgeliha, mis maitseb magusalt kui noore hirve praad.)

Minu kehast läks läbi otsekui külmavärin, kuigi mina lamasin kahe hülge vahel.

Siis tõusin mina ja lõin tulerauaga tuld taela ning panin põleva taela heinanuustikusse, nuustiku aga väheste puuhalgude alla.

Ja kui leek heledalt jääd valgustas, siis istusin mina üksi tule ääres. Aga minu mõtlemised olid magusad, ning mina mõlgutasin sääl jää pääl istudes mõtteid:

«Issand, Sina tegid hästi, et tõid minu siia, eemale inimeste tühjusest, kavalusest ja kadedusest, mil ep ole vahepidamist ega lõppu. Eks ole minu olemine siin jäälagedusel ja alatu rahva seltsis õnnelikum kui see oli maailma turul, kirjatundjate keskel ning auvuhiilguses? On ju minul vaga naine, kes on üks hää osa, ja saadakse Issandalt, kes kahest teeb ühe liha. Siirak, see 26. pt. 3. s.»

Kuid kui mina nõnda mõlgutasin, ei aimanud mina, kui lühike pidi olema minu hingerahvu, ja kõrgel minu pää kohal tuikas minu külm ning kuiv saatuse täht Saturnus.

Aga kui meie kolm ööd ja päeva nõnda ajujääl olime püüdnud, siis oli meie ühine saak kolm kolmatkümmet hüljest. Siis algasime tagasimineku teekonda Reigi poole ja hülged lohisesid oma selgadel mööda jääd, meeste poolt veetud nagu kelgud, köied läbi esimeste loivade ning rauad suus.

Ja kogu Reigi- ning Rootsiküla naispooled olid meil rannal vastas, ja külades algas kohe suur hülgerasva ning -liha keetmine ja soolamine ning nahaparkimine, enne kui need viidi Haapsalu ja Tallinna laatadele.

Aga kui mina oma osaga, mis oli kaks vägevat hüljest, astusin Reigi kirikumõisa, mis oli kirikust pisut eemal maantee ja tänava taga, siis taganes minu naine Catharina minu ees otsekui tol õhtul, kui mina tulin Bodeljest. Ega tahtnud ta oma kätt hülge külge pista ega oma keele pääle panna sene liha elik rasva, kuigi see oleks olnud kui valge tahes, ega sene haisu oma sõõrmetes tunda, nii vastumeelt oli see tema olemisele. Vaid ümmardajad pidid kõike seda tegema tema eest, ja ta käskis jääaugus loputada isegi kõik pesu, mis oli olnud saunas, kui hülged õue toodi, et sinna mingit lõhnahõngu ei jääks.

Ja kuigi ta seda sanadega küll ei öelnud, siis mõistsin mina seda ommeti vaimus, et ta omas südames salaja nurises ja pani halvaks minu talupoja riideid ning ajaviiteid Reigis.

 

Nõnda läks suvi, ja sügis tema järele, ja jõudis juba jõulukuu, ja ikka haudusin mina Reigis üksi oma muret ning häbi. Aga vastu Uueaasta püha ööd toodi mulle rutuline sana, et minu naine Catharina Wycken ja Jonas Kempe, see Reigi endine Diaconus, olid kinni võetud ühel rahul Turu saarestikus, kus nad olid ennast peitnud, ja sene järele Tallinna toodud oma kohut ning karistust saama.

Ja sen Uueaasta ööl säras palju ning heledaid tähti taevas, mis kuulutab rikkalikku pähklasaaki.

Aga minu rinnas lõid tundmuste lained risti nagu Näckmansgrundi murdlained, kui mina sene sanumi sain, ja tihtipääle isegi üle minu pää, ning neil igaühel oli oma tahtmine.

Sest kuigi mina ligi ajastaega seda sanumit kartuse ja vabisemisega olin oodanud, ja see oli olnud minu esimene mõte hommikul ning viimane õhtul, siis ep olnud mina ommeti mitte valmis teda vastu võtma.

Ja nõnda kestis seda stormi mässamist minu rinnas, ja minul oli rohkem aega mõtete mõlgutamiseks kui minu rahule hää oli, sest ilm pööras sulale ja tuli lume lagunemine, ning mina ei pääsenud enne üle jää mannermaale minema kui alles ligi kolme nädala pärast, ja ühes minuga mõnigi Hiiumaalt kutsutud tunnistaja.

Aga kui meie Tallinna jõudsime, siis oli Lossikohus juba kaks korda jõudnud koos istuda, ja kõik Soome-poolsed tunnistajad, ning osalt ka süüalused üle kuulatud.

Aga hommiku vara valmistasin mina paastu ja palvusega oma korterist Kohtu ette minema ning otsisin enesele ka P. Kirjast õpetust, enne kui Toompääle Kohtukotta läksin.

Aga Kohtu istumisele oli tulnud üpris palju rahvast, hoolimata pakasest ja halvast teest, sest tõesti ei või igapäev juhtuda, et kristliku koguduse Diaconus põgeneb oma ülema emandaga. Nii panin mina tähele nende keskel mitu nägu, mis olid mulle üpris tuttavad minu endisest hääst ajast, aga mina ei teretanud kedagi, vaid lasksin neid sosistada ja silmi jõllitada. Nõnda istus esimeses reas ka Herra Doctor Heinricius Bartholini, see praegune Doomskooli Herra Rector, ja ta oli küll üpris tugevaks paisunud, nagu poleks ta paljalt oma rasva ning vägevuse pärast riietesse mahtunud.

Nõnda olid omal kohal ka Herra Praeses ja kõik Herrad Assessores, kelle hulgas oli nii ritterid kui kodanikke.

Aga kui süüalused nende vahtide vahel sisse toodi, siis hakkas minu armetu süda taguma nagu kella kõra.

Sest mina ep olnud näinud oma naist Catharinat ühe ajastaja jooksul senest stunnist ja silmapilkmest pääle, mil mina oma vihahoos tema põrmandale kaebama jätsin.

Nõnda nägin mina oma vastutahtmist vaatavate silmade kaas ühe naise varju, kes oli mulle otsekui võõras ja siiski tuttavam kui kõik surelikud. Sest tema suu ja silmad, lõug ja hiuksed olid needsamad ja ommeti sootu teised, ning tema kõhnad sõrmed, mis ta jälle üpris kõvasti oma rüpes risti hoidis, olid needsamad, millesse mina kord kihlasõrmuse olin surunud.

Aga mees tema kõrval, Jonas Kempe, see Reigi Diaconus, oli näo poolest kahvatu otsekui lubjaahjus põletud lubi, ja mina otsustasin tema väljanägemise järele, et teda oli ülekuulamisel piinatud.

Ning mina ei tundnud tema vastu haleduse raasugi, vaid mõtlesin nõnda:

«Kas tuleb nüüd sinu Issand ja Vürst sulle appi, kui sa oma hädas tema poole hüüad?»

Aga asjad minu ümber läksid seda teed, mis oli neile ette määratud.

Ja Herra Praeses luges süüdistuse kõigi kuuldes suure häälega ette.

Ja tunnistajad astusid ette nende korda mööda ja vandusid vande, et oma tunnistust anda.

Ja nii oli esimene Napipärdi Jüri Kärdla vallast Hiiumaalt, tuntud salakaubavedaja, kes esiti kangesti salgas midagi teadvat. Aga kui timmuk teda kaks korda tuliste tangidega oli näpistanud, siis tunnistas ta Kohtukotta tagasi jõudes, et Jonas Kempe ja Catharina Wycken olid eelmisel aastal, öö pärast Kolmekuninga päeva tulnud tema hurtsiku, mispääle tema nad järgmisel päeval oli viinud oma kalaonni ning peitnud neid sääl kaheksa nädalat. Aga kui meri oli lahti läinud, oli ta mõlemad süüdlased oma purjealusega Soome poolele viinud ja oli seneks kulunud pärituules kaks ööd ning päeva. Ja süüalused olid maksnud talle kõige sene eest kümme riigitaalrit.

Siis kinnitas Kristi, kirikumõisa endine karjatüdruk, vandega, et ta oli ukse prao vahelt näinud, kuidas Herra Diaconus oli rohtusid elik mingisugust musta jahu kaljakibusse seganud ja pakkunud seda õpetaja emandale juua. Aga kui õpetaja emand kibu oma huultele oli tõstnud, siis oli tulnud tema suust sinist suitsu, ja suitsu keskelt väike tuleleek, mis oli kaheharuline otsekui ussi keel. Ja senest pääle oli õpetaja emand hakanud põlema patuse armastusega Herra Diaconus'e vastu, nõnda et teenijadki olid seda tähele pannud.

Siis tõendas Sauna-Ann, kes elab väikeses onnis kiriku juures, et ta oli näinud Herra Diaconus't Reigi surnuaial õpetaja emandale suud andmas, aga kui tema lähemale ruttas, nii nobedasti kui oma lompa-jalul jõudis, siis ei näinud ta enam midagi, vaid kuulis ainult kaht põlluvarest kraaksuvat kiviaial.

Ja veel mitu muudki kristlikku tunnistajat kuulati üle sen päeval, kes tõendasid kõik, ilma kedagi vahele jäämata, et Catharina Wycken ja Herra Diaconus olid olnud patuses armuühenduses teineteisega.

Aga mina istusin kõik see aeg ja ootasin, millal minu kord tunnistada tuleb.

 

Nõnda jõudis viimaks kätte see öö, kumb pidi olema Kohtu otsuse ja meie Issanda tahtmise järele nendele vaestele patustele viimseks.

Aga sensinatsel ööl ei langenud minu silmalaud mitte kinni ja mina jätsin juba õhtul oma korteri ja hulkusin otsekui üks vari mööda all-linna, sene järele kui Toompää värav oli kinni pandud.

Aga öö on päevast ikka raskem, sest Saatana, sene Pimeduse Vürsti võim on öösel vägevam, nõnda nagu ta öösel tappis ka süüta lapsed Egüptusemaal.

Nii rändasin mina päikese tõusu oodates. Oli kerge külm, ja minu jalad libisesid tihtipääle, sest uulitsad olid pilkased pimedad ning täis aukusid. Uulitsa nurkadel tulid öövahid oma võtmekimpude ja latritega vastu, ja nad hüüdsid üksteisele aja ning stunni kulumist. Nõndaks valgustasid nad vahel oma latritega ka minu nägu, aga nad ei peatanud mind mitte, kui nägid minu õpetaja-mantlit. Ja palju vahtisid seisis ka linna müüridel ja väravatel, ning mina nägin nende vahetamist, kuna öö kulus.

Ja mina mõtlesin kõigi nende pääle, kes magasid õiglast und lukkupandud luukide taga, ning kenele homnepäev oli ainult päev teiste seas ega midagi muud.

Aga kui hommik hakkas valgeks lööma, siis astusin mina üles ühe künka pääle, kust mina selgesti tornisid seletasin, nõndap nagu on Hääpäeva torn, Kuradi torn, Neitsi torn, Paks Margareta, Kiek in de Kök ning Pitk Hermann.

Ja mina vaatasin Pitka Hermanni ning mõtlesin:

«Kas sa valvad elik magad, Catharina Wycken? Kui sa nüüd surema pead, kas tuletad sa seda meelde, kes sai sinu ilmsüütuse?»

Ja mina oleksin võinud kisendada valust, sest minu süda oli veri-lihane ning otsekui tuliste tangide vahel.

Uulitsad olid ikka veel tühjad, ja ükspäinis mõned pagarisellid ruttasid küpsetamisekotta, et valmistada timpsaiu seks ajaks, kui linna pürjelid üles ärkavad.

Siis kuulsin mina üht neist ütlevat oma seltsimehele:

«Anna jalgadele valu, et hommiku-taigna varakult valmis saaksime, sest täna hukatakse papp oma pordunaisega.»

Aga kui mina tulin Raekoja Turule, siis oleks nagu Bodeljest Raatuse tagant, kus oli timmuka korter, nõrka tulevalgust läbi luukide paistnud.

Bodelje oli minule tuttav, sest sene seinte vahel olin mina ise kaks ööd ja päeva lamanud, ja senpärast hiilisin mina lähemale ning piilusin sisse aknaluukide vahelt, kust tuli paistis.

Mina nägin tuld koldes põlevat ja linna timmukat suurt mõõka, mis oli tema ees laua pääl, puhastavat ning ihuvat. See mõõk oli ligi kolm küünart oma pitkuse poolest, ja sene otsas oli viis auku. Nendesse aukudesse pani timmuk tinatükkisid, kääris varukad üles ja proovis mõõga raskust.

Aga kui mina seda pilti olin näinud, siis tuikusin mina otsekui joobnud ja langesin viimaks kokku ühe müüri auku ning istusin sääl, sest jõud läks minu jalgadest. Mina katsusin valjult läbi oma südant, kas oli säält armastus täielikult kadunud, kuid mina leidsin süült otsekui elava lättesilma, mis voolas veelgi armastamist ja kannatamist.

Ja mina ütlesin iseenesele, kui hommiku külm raputas minu luu-liikmeid:

«Kui sa teda enam ei armastaks, Paul Lempelius, tõesti, sina ei kannataks ka mitte nõnda.»

Ja mina olin üpris vilets sääl nõnda istudes, ning minu desperatio oli suur.

Kuidas ütlebki juba tark pagan, nomine Homeros:

«Ei ole armetumat looma ega ussikest maa pääl kui on Inimene.»

Aga viimaks oli öö ja tema valitsus mööda, ning päev tõusis oma toreduses. Mina nägin Toompää majade telliskivi-katukseid nagu tules põlevat, ja mina teadsin selge talvepäeva tulevat.

Siis lasti Toompää tõstesild alla, ja linna väravad tehti lahti, ning samuti avati ka majade kangialuste uksed ja aknaluugid, otsekui magaja silmad, kui tema üles ärkab. Kaupmees hakkas oma pudukaubaga kauplema, pagar leivaga, pottsepp kruusidega, nahaparkija nahkadega. Maarahvast tuli palju maalt ja väljastpoolt linna müürisid, aga ka mõisadest mõnigi nelja- või kuuehobusega kummi-saan nende vappidega, ning ritterid hooste seljas. Ja uulitsad ning Raekoja Turg said täis rahvast, ja oli süül nii mees- kui naispoolseid, aga niisama ka lapsi, linna pürjeleid ja hantvärkisid ning Suure ja P. Kanuti Gildi kaupmehi ja turnüür-undrukutega mõisaprouasid ühes nende palgalistega. Ja kõik need paljud inimesed näitasid välja, nagu oleksid nemad oodanud midagi iseäralikku ning tähtsat, mis pidi neile suurt meelelõbu tooma. Mina nägin neid oma kaelasid väänavat ja käänavat ja üle teiste õlgade vahtivat ja ägedalt üksteist lükkavat ning kisklevat, kes esimesteks saaksid, ja terve aja sen viisil kihisevat ning kähisevat, nagu mesilinnud, kui nemad peret heidavad. Siis mõistsin mina üpris selgesti, et neile oli täiesti ükskõik, kas nad ootasid üht karutantsitajat ja silmalummajat elik köietantsijat või muud tembutegijat, elik ka kahe vaese patuse armetut surma, kui see aga nende uudishimu kõditab. Ja mina pidasin üpris alatuks neid ja tervet inimesesugu seepärast, aga mina segasin ennast nende hulka, end nõndaviisi peites, et mind veel viimaks ara ei tuntaks. Nii liikusin mina ühes rahvaparvega kuni Raekoja Turuni.

Sääl peatasin mina, Vaekoja nurga juures, ja et Looja minule rohkesti pitkust on mõõtnud, siis võisin mina kõik selgesti näha, mis sündis, kuigi mina seisin teiste taga.

Aga kui Raekoja suur kell lõi kümme lööki, siis vaikis isegi see kisav rahvahulk silmapilkmiseks jahmatades, sest kõik teadsid sene olevat märguandmiseks, et Pitka Hermanni uks avatakse, ja säält rongikäik allalinna teele asub. Aga minu kõrvades kostsid need kellalöögid otsekui hauakellad.

Siis nägin mina rongi jõudvat Raekoja Turule, ja sääl oli kuus linna vahti, ning nende keskel mõlemad vaesed patused. Aga linna timmuk kõndis nende kõrval, paljas mõõk käes, kuid õpetajat ei näinud, sest nad olid saanud oma viimse lohutuse juba enne teeleminekut.

Kui nad Raekoja ette jõudsid, siis algasid nad oma kolmekordset turu ümber käimist, nagu on komme. Aga vaeste patuste silmad olid kaetud rätikuga, et nemad mitte ei näeks.

Ja kui nemad esimest korda minu kohale tulid, siis pööras minu ramp süda minu rinnas otsekui käsikivi, ja mina oleksin kokku vajunud, kui ma ep oleks seisnud rahvamurrus ning minu taga olnud paks õllepruul. Sest kuigi mina olin arvanud vihkavat seda naist sene valu pärast, mis ta mulle oli valmistanud, ja lõiganud tema ära enese elavast lihast, siis armastasin mina teda ikka veel põleva ning valusa armastusega, kui nägin teda ta pattude pärast armetul kombel enesest mööda ärahukkamisele viidavat.

Siis unustasin mina kogunisti tema patukaaslase Jonas Kempe, kumb ta kõrval oma surmale vastu kõndis, nõnda et mina teda nüüd ega ka hiljem ei vaadanud, vaid tema oli minule otsekui tühi õhk. Ja nii unustasin mina ka inimesed enese ümber, nende uudishimu ning nende halastamatuse.

Ja mina ütlesin vaikselt, kuid ommeti nõnda, et seda kuulm pidi:

«Catharina!»

Aga tema ei näinud minu häält sene kära pärast kuulvat, mida rahvas tegi, sest pilkamist ja mõnitamist sadas inimeste suust, olgu nad siis ülemad või alamad, sakslased, rootslased elik maarahva hulgast, ning igaüks leidis, et ta pidi neid teotama. Ja kui vahtisid ep oleks olnud, siis oleks nad vist küll need vaesed patused stükkideks kiskunud elik kividega surnuks pildunud.

Aga mina jõudsin päris selgesti näha minu naise Catharina huuli, mis olid kahvatud ja ilma verepisarata, ja tema pääd, mis oli õlal, ning tema lahtisi hiukseid. Ja mina suutsin näha ka siniseid sooni tema kaelal, kuid rätik kattis minu eest tema silmad. Aga kui mina tema ahelates käsi vaatasin, siis tuli minu meelde, kuidas ta minust kord oli eemale taganenud, sest ta arvas, et timmuk oli minusse puutunud. Ja siis tuli minul temast üpris hale meel, sest mina teadsin, et timmuk pidi temasse kinni hakkama, otse varsti.

Ja kui tema teistkorda minu kohale jõudis (sest mina ei näinud enam midagi muud kui ükspäinis teda, ja kõik muu oli minule ükskõik ning täitsa tühi), siis tõstsin mina uuesti oma häält ning ütlesin, aga seekord selgemini, et tema kuuleks:

«Catharina Wycken, kas sa kuuled mind?»

Ja sel korral kuulis ta kindlasti minu häält, sest tema jalad, mis olid ilma ahelata, peatasid, ja ta pööras oma pää minu poole, ja tema huulenurgast jooksis otsekui valu joon, ning tema väike lõug värises. Aga linna vaht tõukas teda küünarpääga külge, ja tema jahmatas ning läks edasi.

Siis võttis mind suur hinge ahastus enese alla, ja mina oleksin andnud oma õndsuse, kui oleksin võinud kuulda veel tema häält, otsekui oleks see olnud ainus tähtis asi maailmas. Ja kui tema kolmandamal ning viimsel ringil taas minu kohale jõudis, siis tungisin mina läbi rahvamurru esimesse ritta, ning nüüd ütlesin mina, õieti kõvasti:

«Catharina, mina olen siin.»

Siis nägin mina, kuidas tema vereta huuled avanesid, ja ta tahtis kõnelda, ning rätiku alt, mis tema silmi peitis, veeres pisar tema põsele. Aga tema käed olid seotud, ja ta ei võinud seda mitte ara pühkida. Ja enne kui ta midagi jõudis öelda, oli ta juba mööda, ning rongikäik hakkas Raekoja Turult Jerusalema mäe poole liikuma. Aga rahvamurd, mis oli paisunud turule nagu üks jõgi tammi taha, voolas nüüd nende järele, sest igaüks tahtis näha oma meeleülenduseks, kuidas nende pääd timmuka kirve all langevad. Oh inimesesugu ja tema jõledust! Ja terve Tallinna õllekandjate sumpt lõi veel rongikäigu külge, sest seesugune on komme.

Aga mina jäin tühjal turul oma kohale seisma ega kuulnud enese ümber muud kui tuvikeste kudrutamist Raekoja räästal. Ja nii ei pidanud ma ses ajalikus elus enam kuulma Catharina Wyckeni häält, ega seda, mis tal enne oma surma mulle olek öelda olnud. Kes teab, mis mõtleb üks patune ja üleastunud naine, kui ta timmuka kõrval oma viimseid sammusid astub? Mina ei tea seda, sest see on Kõikteadja Jumala saladus.

Aga Catharina Wycken ja Jonas Kempe maeti nagu linnupriid ning kurjategijad võlla alla, jalad lõuna, aga pää põhja poole. Ja timmuk ning tema naine jagasid vaeste patuste riided oma vahel, nõnda kui käseb seadus, otse niisama nagu sõjamehed kord Kolgatal Jumala Ainsa Talle omad, kes võtab enese pääle maailma patud.

German

Der Pfarrer von Roicks
Translated by Rita Öhquist


Dieses nun ist, von ihm selber aufgezeichnet, die Geschichte des Pfarrers von Roicks auf Dagö, Paavali Lempelius, auch Lempelensis genannt, welchen Gott, so wie vor Zeiten den frommen Mann Hiob im Lande Uz, nackend auszog, seine weltlichen Ehren ihm nehmend, die Kinder, so er gezeugt, das Weib, so er erwählt, und dennoch ihm am Ende die Augen öffnete, auf daß er schaue die Gnade und die Weisheit seines Schöpfers. Mögen des eingedenk sein alle die, so im Wohlergehen hoffärtig und zu eitlen Prahlern wurden.

Denn der Mensch und des Menschen Leben ist - wie schon der berühmte Heide Pindar singet: „skias onar“, welches bedeutet „eines Schattens Traum“, und in den Händen des Höchsten ist sein Geschick gleich dem Wachs im Bienenstock.

Niedergeschrieben zu Roicks auf Dagö im Schwedischen Reiche im dritten Jahre der Regierung unseres Allergnädigsten Königs Carolus XI., Anno Domini 1662.

3
So begab es sich also, daß ich mit meinem Weib Catharina nach Roicks verschlagen ward, auf daß erfüllet würde, was Gott in seinem unerforschlichen Ratschluß beschlossen hatte.

Und es war, als sei das Tor meines bisherigen Lebens mit all seiner Schande, Schuld und Trübsal - aber auch seinem Gran Wonne - hinter mir ins Schloß gefallen. So habe ich denn nicht mehr ständig an der Menschen Ungerechtigkeit und Undankbarkeit zurückgedacht - auch nicht mehr, wie hoch meines Lebens Bahn noch hätte ansteigen können. Sondern ich beschloß in mein Schicksal mich zu fügen, schaute um mich und sprach also zu mir selber:

„Haec est domus tua, Paule Lempeli“ – hier hast du jetzund zu leben, hier wohl einstmals auch zu sterben, und in diesem kleinen Gottesacker werden deine Gebeine einst bleichen bis zu der Stunde, da der Erzengel Michael am Tage des Jüngsten Gerichts in seine Posaune stoßen wird. Warum also vergeblich dich sträuben?

Als ich aber mit eigenen Augen das Gestade von Roicks erblickte, da hat es mich wahrlich nicht mehr wunders genommen, daß der Bischof Rudbeckius keinen besseren Seelenhirten hierher zu bringen vermocht als einen Mann, der -  des Totschlags angeklagt - bereits vor dem Richterstuhl gestanden.

Denn gar groß und herzbeklemmend ist die Öde dieses Strandes, und dürfte es wohl nicht viel solch einsamer Gebiete weder in Estland noch im Königreich Schweden geben, und ebensogut hätte man mich ins exilium oder in die Verbannung nach Finnisch- oder Schwedisch-Lappland schicken können!

Ganz Dagö aber – Roicks inbegriffen – gehörte dazumal dem Hochedlen Herrn Reichsmarschall Jacobus de la Gardie, vom Volke der „faule Jakob“ benannt, der es für 30 000 Silbertaler gekauft, nachdem er Ebba Brahe, des Königs frühere Geliebte, geehelicht hatte.

Auf der Karte aber gleicht Dagö jenen viereckigen „Timpfwecken“ oder Weizenhörnchen, wie sie auf dem Markt zu Reval feilgeboten werden. Auf beiden Seiten von Roicks ragt der Strand wie zwei Hörner weit ins Meer hinaus: das ist Kap Köppo und Kap Tahkona. Und zwischen diesen beiden Hörnern liegt eine von düsterem Bruchwald überwucherte Insel, wie eine Beule auf eines Ochsen Stirn, welche Hohenholm benannt wird. Und noch weiter hinaus ragen Sandbänke, Klippeninseln und Riffe empor, auf denen die Ringel- und Kegelrobben im August sich zur Paarungszeit tummeln, und wo im Frühling Schwärme von Schwänen ausruhen, wenn sie nach Norden hin zu den großen Süßgewässern ziehen.

Und wahrlich! Leichter ist es für Seehunde denn für Menschenkinder in jenen Gegenden zu hausen. Das Land verschluckt in durstiger Gier das Wasser und hebt sich immer höher aus dem Meeresgrund gleichwie am Schöpfungstage. Die Inseln wandeln sich in Landzungen, die Sunde in Flüsse, die Zipfel der Buchten in Seen, so daß wir beständig die Genesis und die Wunder der Schöpfung vor Augen haben. Das Meer aber senkt sich unablässig, wüste Viehheide hinter sich zurücklassend, auf der weder Baum noch Strauch gedeiht, nur die vom Wasser abgeschliffenen Steine verstreut liegen. Und mich will ernstlich bedünken, daß einstmals diese Bucht von Roicks ganz austrocknen wird.

Zwei Meilen von der Roickser Kirche, mitten im offenen Meer, brechen sich unaufhörlich zischend und schäumend die Wogen, als wälzten sich dort prustend Hunderte von Kegelrobben, und im Winter türmt sich das Packeis dort zu Bergen empor.

Das Landvolk nennt diesen Strudel „Suur Rahu“, die Schweden aber „Neckmannsgrund“, und manches Hansafahrzeug, das zwischen Reval, Visby und Bremen kreuzte, hat gerade hier jämmerlich Schiffbruch erlitten und ist mit der gesamten Mannschaft untergegangen. Und ist es sonnenklar, das all dies nicht auf natürlichem Wege zugeht, sondern daß Satan seine ränkevolle Hand mit im Spiel haben und seine Gewalt über dies Gebiet groß sein muß.

Auch war mein Pfarrhof in elendem Zustande: die Fensterscheiben alle ganz zertrümmert und die Wände innen rußgeschwärzt.

Doch von den Städten mit ihren Wällen und Türmen, von dem Volksgewimmel und dem Jahrmarkte ihres eitlen Treibens war meine Seele hinreichend gesättigt. Einöde und Abgeschiedenheit schreckten sie nicht, sondern hießen sie willkommen.

Als ich meine neue Behausung gemustert und auch meine neue Gemeinde begrüßt, zog Ruhe und Frieden in mein Herz ein, wie ich sie so nicht gekostet seit Anbruch meiner Prüfungszeit. Da gelobte ich feierlich meinem Schöpfer und mir selber, daß ich von jetzt ab mein Leben dem Wohle des geringen und unwissenden Volkes, so mir als Herde anvertraut war (denn die Einwohner von Roicks waren beinahe allesamt Robbenfänger und Fischer, ein Gemisch von Eingesessenen und Schweden) und dem Wohle von Roicks, wohin mein Schicksal mich geführet, weihen wollte.

So nahm ich also meine Arbeit in Roicks in Angriff mit den besten Vorsätzen, gleichwie damals, als es Gott für gut befunden, mich über vieles zu setzen. Und zu Beginn schien es allerdings so, als hätte der Herr eine Zeitlang die ganze Höllenmeute an die Kette gelegt, welche mich wie ein Wild verfolgt hatte, und wolle mir eine Atempause vergönnen.

Denn war auch mein Wirken beschwerlich und mühselig, und war ich zu Anfang allein in dem großen Kirchspiel, und das Volk daselbst noch tief in der Finsternis des Aberglaubens und der Zauberei verstrickt, so segnete doch der Herr mein Mühen. Als ich die Geißel des Wortes wie auch Pranger, Fußblock und Schandbank fleißig angewandt, zudem zwei der schlimmsten Hexen der irdischen Gerechtigkeit in die Hände geliefert, die eine zum Verbrennen, die andere zum Pfählen, da haben meine lieben Gemeindekinder nicht mehr gewagt, Bandstreifen und anderen bunten Flitterkram an Eichen oder Ebereschen oder auch an den wilden Rosenhecken neben der Kirche aufzuhängen, wie es ihr heidnischer und gottloser Brauch war. Denn diese einfältigen Seelen glauben, daß in den Bäumen mächtige Geister wohnen, welche die Seuchen ihres Viehs wie auch ihre eigenen Gebresten heilen können.

Auch sind sie nicht mehr beständig zu ihren Besprechern, Salzbläsern und anderen Teufelsquacksalbern um Hilfe gelaufen, sondern kamen gleich einer dürstenden Herde, um vom lebendigen Quell zu trinken, der da ist Jesus Christus, unser Erlöser.

Hatte ich aber meine geistlichen Arbeiten verrichtet, so ging ich mit den Männern von Roicks zum Fischen oder auch zum Seehundfang, denn von Jugend auf war ich gleich den seligen Nimrod ein eifriger Jäger und Schütze. So war mein Sinn und Verlangen von jeher darauf gerichtet, im Wald und auf dem Wasser zu sein, Fallen zu legen, auf des Waldes Zeichen und Sprache achtzugeben, als da sind des Birkhahns Kollern und Schleifen, der Ringelnattern und Regenwürmer Gebaren und der Rauchschwalbe Flug.

Und legte ich für diese meine Streifzüge mein geistlich Gewand ab und kleidete mich wie einer der ihren, und ward mir dies so zur Gewohnheit und zweiten Natur, daß ich schließlich nur an Fest- und Feiertagen meine Tracht wechselte. Zugleich aber – um der Wahrheit die Ehre zu geben! - begann ich auch sonst in meiner äußeren Erscheinung achtlos zu werden und mitunter gar mein Haar ungekämmt und ungeschoren zu lassen.

Und keiner, nicht einmal mein eigenes Eheweib, hätte mich von den Fischern von Roicks unterscheiden können, als ich im Winter, im Anfang des Hornung, mit den anderen, ein Bündel Leinen über der Schulter, mit einem Schafpelz angetan, an den Füßen kniehohe Wasserstiefel, Schritt für Schritt mit der Eispicke die Dicke des Eises vor mir prüfte, auf dem Weg zum Treibeis.

Es ging gerade ein mäßiger Nordwind, der Winde gesündester, weil er den Körper härtet und die schlechten Säfte im Menschen zusammenpreßt, daß sie nicht sich ausbreiten können.

Die Seehunde aber hatten, wie es dieser Kreaturen Art ist, im Augustmond Hochzeit gehalten, zwischen den Klippen bei Kootsaar, Külalaid und Helmerahu, und waren beim Zufrieren des Meeres in die offnen Gewässer nach Gotland zu übergesiedelt, welches hierzulande Ojumaa genannt wird. Um die Zeit des Paulstages aber bringen die Weibchen auf dem Eise weiße, langhaarige Junge zur Welt, deren Haar nach einigen Wochen hellgefleckt wird.

Als wir uns so dem Rande einer Wuhne näherten, rutschte da im Scheine der Wintersonne ein sechs Wochen altes Seehundjunges auf dem Bauch umher, während die Alte ihm unterm Eis Nahrung suchte.

Und dies Seehundjunge knurrte und brummte wie ein zorniges Hündchen und schnappte zähnefletschend nach der Eispicke.

Nota et observa! Dies war mein erster Winterseehundfang, und ich fühlte mein Blut bei diesem Anblick rascher kreisen. Denn kaum hatte das Junge seine Stimme erhoben, als auch schon die Mutter in ihrer Angst aus der Tiefe emportauchte, offenbar ihrem Jungen zur Hilfe –, denn also spricht auch in der unvernünftigsten Kreatur die Stimme des Blutes.

Die Seehunde aber sind gleich anderen niederen Geschöpfen für den Christenmenschen zu seinem Zeitvertreib, wie auch zur geeigneten Nahrung seines Körpers erschaffen. Kaum hob das alte Weibchen seinen runden Kopf übers Wasser, das schwirrte die Leine, und die Harpune bohrte sich ihm ins Genick.

Nun aber hob ein Ringen auf Leben und Tod an, denn das Seehundweibchen tauchte plötzlich in sein Labyrinth hinab mit dem sich in den Nacken bohrenden Widerhaken und zog die Leine unters Eis aus, so wie der große Lachs in der Stromschnelle die Angelschnur immer mehr und mehr auszieht.

Und nun umklammerte auch ich, der Pfarrer von Roicks, mit den anderen zusammen die sich strafende Leine, mit den Knien auf der Eispicke liegend, während in der Wuhne blutiger Schaum in Blasen aufstieg – gleich als hätte es für mich niemals eine Domschule, Isocrates und Hesiodos, „Bodelje“ und einen Bartholini, diesen krummbeinigen Scheinheiligen! gegeben! War dies hier doch ein feuriges Beginnen - für den mannhaften Mann und sein Blut gerade das Rechte! - und ich fühlte meine Kräfte sich verdoppeln.

Als aber der Seehund einen Augenblick lang in seiner heftigen Bewegung innehielt und an die Oberfläche kam, wohl um Atem zu schöpfen, da traf die Lanze, und - zu Tode getroffen - schwamm das Tier in der Wuhne.

So fingen wir am selben Nachmittag noch elf Seehunde im Treibeis, Kegel- sowohl wie auch Ringelrobben. Und sehr rasch erlernte ich den Wurf der Seehundharpune und alles, was zum Fang gehört, als hätte ich mein Leben lang kein ander Ding getrieben, und mir ward froh zumute, als meine Gemeindekinder mich rühmten. Aus Schnee und Eis, wie auch aus diesem gefahrvollen Zeitvertreib strömten Friede und Vergessen in mein Gemüt, so wie aus einem Gefäße köstlicher, heilender Balsam träufelt.

Als wir auf dem Eise übernachteten, auf einer Lagerstätte zwischen den erlegten Tieren, uns dergestalt bei dem scharfen Frost warm haltend, lag ich noch geraume Zeit wach, während die anderen schliefen, und schaute in die glimmende Glut, die in unserm Lagerfeuer im Schutze eines Eisblocks schwelte. (Denn wir hatten am Abend das Seehundfleisch in einem Grapen gekocht und verspeist, welches süß wie junger Elch schmeckt.)

Kälteschauer liefen mir über den Körper, obschon ich zwischen zwei Seehunden ruhte. Da erhob ich mich, schlug Feuer mit meinem Feuerzeug, schob den brennenden Zunder in ein Heubündel und dieses unter die wenigen Scheite Brennholz. Und als die Lohe hell übers Eis leuchtete, da saß ich allein am Lagerfeuer. Meine Gedanken aber waren voller Süße und während ich da auf dem Eis saß, dachte ich also:

Wie gnädig, Herr, hast Du es gefügt, daß Du mich hierhergeführt, fort von der Menschen ruhe- und endlosen Eitelkeiten, Mißgunst und Ränken! Ist es nicht ein glückseligeres Dasein hier in der Eiseinöde unter dem niedrigen Volke als auf den Märkten der Welt, inmitten der Schriftgelehrten und auf den Gipfeln der Ehre? Meiner Feinde Hände reichen nicht bis hierher. Und ein tugendhaft Weib ist mir zu eigen, welches da ist eine Gabe Gottes und kommt vom Herrn, der da macht aus zweien ein Fleisch! (Sir. 26, 3).

Als ich aber so sann, ahnte ich nicht, wie kurz der Friede meiner Seele dauern würde, und hoch über meinem Haupte glitzerte kalt und scharf mein Schicksalsstern Saturnus.

Nachdem wir aber drei Tage und drei Nächte lang so im Treibeis gejagt, betrug unsere gemeinsame Beute dreiundzwanzig Seehunde. Dann begaben wir uns auf den Heimweg. Von den Männern wie Handschlitten gezerrt, schleiften die Seehunde auf dem Rücken über das beschneite Eis, ein Seil durch die durchbohrten Vorderpfoten und ein Eisen durch das Maul gezogen.

Und das gesamte Weibervolk aus den Dörfern Roicks und Rootsiküll kam uns an den Strand entgegen, und alsbald hub im Dorf ein großes Kochen und Einsalzen von Robbenfleisch und -fett, sowie das Gerben der Häute an, ehe sie auf die Märkte von Hapsal und Reval kamen.

Als ich jedoch mit meinem eigenen Anteil, zwei mächtigen Kegelrobben, in den Pfarrhof von Roicks trat, der unweit der Kirche jenseits der Landstraße liegt, da wich mein Weib Catharina vor mir zurück, gerade wie an jenem Abend, als ich zum erstenmal aus „Bodelje“ kam. Auch wollte sie nicht die Seehunde mit Händen anrühren, noch ihr Fett oder Fleisch, mochte es auch noch so weiß sein, kosten und den Gestank in ihrer Nase dulden - so sehr war dies ihrer Natur zuwider. Sondern die Mägde mußten all dies an ihrer Statt tun, und sie befahl, auch die ganze Wäsche, welche in der Badstube gewesen war, als man die Seehunde auf den Hof brachte, von neuem in einer Wuhne zu spülen, auf daß nicht etwa auch nur der leiseste Gestank darin haften bliebe.

Und obschon sie es nicht in Worten aussprach, so spürte ich dennoch in meiner Seele, daß sie insgeheim grollte und meinen dörflichen Kleiderschnitt und meinen Zeitvertreib in Roicks verachtete.

15
So verging der Sommer und in seinem Gefolge der Herbst; schon nahte der Christmond, immer noch brütete ich einsam zu Roicks über meinem Schmerz und meiner Schande. Aber vor der heiligen Neujahrsnacht wurde mir eine eilige Botschaft gebracht, die besagte, daß mein Weib Catharina und Jonas Kempe, der einstige Diakonus von Roicks, auf einer der Felseninseln in den Schären von Åbo, wo sie sich verborgen gehalten, gefaßt und sodann nach Reval gebracht worden seien, um Richtspruch und Strafe zu empfangen.

Und es blinkten in dieser Neujahrsnacht am Himmel die Sterne zahllos unsd klar, welches eine reiche Nußernte verspricht.

In meiner Brust aber prallten die Wogen meiner Gefühle gegeneinander wie die Brandung im Neckmannsgrund, als ich diese Nachricht erhielt; und sie schlugen mir vielmals überm Haupte zusammen, und wollte eine jede ihren Willen haben.

Denn wenn ich auch beinahe ein Jahr lang in Angst und Zittern auf diese Botschaft gewartet und sie mein erster Gedanke am Morgen und mein letzter am Abend gewesen, so war ich dennoch nicht bereit, nun ich sie empfing.

Dieses Sturmestoben in meiner Brust dauerte an, und ich hatte mehr Muße zum Grübeln als für meinen Frieden gut war, denn es begann zu tauen und es gab schlechte Schlittenbahn, und erst, als fast drei Wochen vergangen waren, konnte ich übers Eis aufs Festland gelangen und mit mir viele geladene Zeugen aus Dagö, die der Fürheischung vor Gericht folgten.

Als wir aber in Reval anlangten, da hatte das Burggericht bereits zweimal getagt, und alle Zeugen aus Finnland wie auch teilweise die Beklagten selber waren verhört worden.

Zeitig am Morgen bereitete ich mich in meiner Herberge zu meinem Gang aufs Gericht durch Fasten und Beten vor, suchte mir auch Rat und Führung in der Heiligen Schrift, bevor ich mich in den Gerichtshof auf dem Domberg begab.

Zu der Gerichtssitzung aber war viel Volks zusammengeströmt, der Kälte und der schlechten Schlittenbahn ungeachtet; denn dergleichen trug sich wahrlich nicht jeden Tag zu, daß der Diakonus einer christlichen Gemeinde mit seines Ältesten Eheweib entflieht. Und ich gewahrte unter ihnen mancherlei Gesichter, die mir aus Zeiten meines Wohlstands wohl vertraut waren; doch habe ich keinem meinen Gruß entboten, sondern ließ sie munkeln und gaffen.

Da saß auch der Herr Doktor Heinricius Bartholini, der jetzige Rektor der Domschule, in der vordersten Reihe, und wahrlich: mächtig hatte er an Leibesumfang zugenommen, so daß ihm seine Kleider schier zu eng waren vor eitel Fett und Gewichtigkeit.

Auch der Herr Präses samt allen Herren Assessoren, zu denen Adelige wie auch Bürgerliche zählten, waren zur Stelle.

Als aber die Beklagten zwischen ihren Wärtern hereingeführt wurden, da hub mein armselig Herze an zu hämmern, gleich einer Glocke Schlegel.

Denn ein Jahr lang hatte ich mein Weib Catharina nicht gesehen, seit jener Stunde und jenem Augenblick, da ich in meinem wilden Zorn sie wimmernd auf dem Boden vor mir liegen ließ.

Und meine widerstrebenden Augen fühlten sich zu jenem Antlitz gezogen, welches mir fremd geworden und dennoch vertrauter war als alle Sterblichen. Denn ihr Mund und ihre Augen, ihr Kinn, ihr Haar waren die gleichen und doch auch wieder ganz anders, und die abgezehrten Finger, die ihr wiederum fest ineinandergeschlungen im Schoße lagen, waren die gleichen, an die ich einst den Brautring gesteckt.

Der Mann aber neben ihr, Jonas Kempe, der Diakonus von Roicks, war im Gesicht so bleich wie im Kalkofen gebrannter Kalk, und aus seinem Aussehen konnte ich schließen, daß er beim Verhör gefoltert worden war.

Ich aber spürte kein Gran Mitleid mit ihm, sondern dachte bei mir:

Ob wohl dein Herr und Gebieter jetzt dir zur Hilfe kommen wird, wenn du ihn in der Not anrufst?
Um mich hier aber ging alles seinen Gang, wie vorgeschrieben:

Es verlas der Präses vor aller Ohren mit lauter Stimme die Anklage, und die Zeugen traten vor nach Rang und Ordnung und wurden vereidigt.

Da war als erster der Napipärd Jüri von der Gemeinde Kertel auf Dagö, als Schmuggler bekannt, welcher zu Beginn schroff ableugnete etwas zu wissen. Als jedoch der Henker ihn zweimal mit glühenden Zangen gezwickt, da bekannte er, ins Gerichtszimmer zurückgeführt, daß Jonas Kempe und Catharina Wycken in der dem Dreikönigstage folgenden Nacht des vergangenen Jahres in seine Hütte gekommen seien, worauf er sie am nächsten Tag in seine Fischerhütte gebracht und dort acht Wochen lang versteckt gehalten habe. Als aber das Meer offen geworden, habe er die beiden Angeklagten bei Nacht auf seinem Segelboot nach Finnland hinübergeschafft und sei dorthin zwei Nächte und zwei Tage vor dem Winde gesegelt. Für all dies hatten die Beklagten ihm hernach zehn Reichstaler gezahlt.

Dann sagte Kristi, die ehemalige Viehmagd vom Pfarrhof, unter Eid aus, sie habe durch einen Türspalt gesehen, wie der Herr Diakonus Kräuter und irgendein schwarzes Pulver im Bierkrug gemischt und dies der Pfarrfrau zu trinken geboten habe. Als aber diese den Krug an die Lippen geführt, da sei ein blaues Räuchlein ihrem Munde entquollen, und in dem Rauchwölkchen sei eine kleine Feuerflamme, zwiegespalten wie eine Natternzunge, gewesen. Und hierauf hätte die Pfarrerin angefangen, in sündiger Liebe zum Herrn Diakonus zu entbrennen, so daß selbst das Gesinde dessen gewahr geworden.

Darauf bezeugte die Kätnerin Anna, welche in einem Hüttchen nahe der Kirche wohnt, gesehen zu haben, wie der Herr Diakonus des Pfarrers Weib auf dem Gottesacker von Roicks geküßt habe; als sie jedoch herbeigehastet sei, so rasch es ihre Plattfüße zuließen, da habe sie nichts weiter gesehen; nur zwei schwarze Saatkrähen hätten krächzend auf der Mauer gesessen.

Und noch viele andere christliche Zeugen wurden an diesem Tage verhört, und alle ohne Ausnahme legten sie Zeugnis ab über die sündige Liebe zwischen Catharina Wycken und dem Diakonus.

Ich aber saß die ganze Zeit wartend da, wann die Reihe zu zeugen an mich käme.

18
So brach schließlich die Nacht an, welche dem Gerichtsbeschluß und unseres Herrn Wille zufolge für die beiden armen Sünder die letzte sein sollte.

In dieser Nacht aber haben sich meine Augenlider nicht geschlossen, sondern am Abend bereits verließ ich meine Herberge, und einem Schatten gleich schwankte ich durch die Unterstadt, als das Tor am Domberg geschlossen war.

Immer aber ist die Nacht bedrängnisvoller als der Tag, denn bei Nacht ist die Macht Satans, des Fürsten der Finsternis, gewaltiger, so wie er auch bei Nacht in Ägypten alle Erstgeburt schlug.

So wanderte ich, der Sonne Aufgang erwartend, umher. Es fror ein wenig, und oft glitten meine Füße aus, denn stockfinster und voller Gruben und Löcher waren die Gassen. An den Straßenecken begegnete ich den Nachtwächtern mit ihren Schlüsselbunden und Laternen, und sie riefen einander Zeit und Stundengang zu. Mitunter auch leuchteten sie mit ihren Laternen mir ins Gesicht, haben mich jedoch nicht angehalten, da sie meines Predigergewandes ansichtig wurden. Und andere Wachen wiederum standen auf den Stadtmauern und an den Toren umher, und ich sah sie einander ablösen im Laufe der Nacht.

Und ich dachte an alle, die da hinter verschlossenen Fensterläden den Schlaf des Gerechten schliefen und denen das „Morgen“ nur ein Morgen unter anderen und nichts weiter bedeutete.

Als aber der Tag zu grauen begann, da stieg ich auf einen Hügel, von dem aus ich deutlich die Türme unterscheiden konnte, als da sind: der „Gud-Dag“, der „Düvelsturm“, der „Jungfrauenturm“, die „Dicke Margarete“, der „Kiek in de Kök“ und der „Lange Hermann“.

Und ich wandte meinen Blick zum „Langen Hermann“ und dachte bei mir:

„Wachst du oder schlummerst du, Catharina Wycken? Gedenkst du nun, da du sterben sollst, dessen, dem du einst als Jungfrau dich schenktest?“ Und ich hätte vor Qual aufschreien mögen, denn das Herz war mir wund und wie zwischen glühenden Zangen gefoltert.

Noch immer waren die Gassen leer, und nur etliche Bäckergesellen eilten zum Backhaus, um die „Timpfwecken“ fertig zu haben, wenn die Bürger aus ihrem Schlaf erwachten.

Der hörte ich einen von ihnen zu seinem Gefährten sagen:

„Jetzt gilt’s die Beine schmeißen, daß wir noch rechtzeitig die Morgenwecken fertigbekommen, denn heut wird ja der Pfaff und seine Hure geköpft.“

Als sich aber auf den Rathausmarkt kam, da schien mir, als schimmere aus dem „Bodelje“, hinterm Rathaus, wo des Scharfrichters Behausung war, ein schwacher Feuerschein durch die Läden.

„Bodelje“ war mir wohlbekannt, da ich selber in seinen Mauern zwei Nächte und zwei Tage geschmachtet, und so schlich ich näher und spähte durch die Ritzen der Fensterläden hinein, woher wohl das Feuer leuchtete.

Da sah ich, daß Feuer im Herd war und der Scharfrichter der Stadt sein großes Schwert putzte, das vor ihm auf dem Tisch lag, und sodann es schärfte. Dies Schwert maß wohl an die drei Ellen in seiner Länge, und in seiner Spitze waren fünf Löcher. Dann sah ich den Scharfrichter Bleistückchen in diese Löcher stecken, die Ärmel aufkrempeln und des Schwertes Wucht prüfen.

Als ich aber solches gewahrte, da taumelte ich gleich einem Trunkenen, und schließlich kauerte ich in einem Mauerwinkel nieder und blieb dort sitzen, denn alle Kraft war mir aus den Knien gewichen. Streng prüfte ich mein Herz, ob wohl die Liebe völlig daraus entwichen sei, aber ich fand, daß wie aus einer lebenden Quellader Liebe und Pein unablässig daraus emporsprudelten.

Und ich sprach zu mir selber, während die Morgenkälte meine Glieder erschauern machte:

„Wenn du sie nicht immer noch liebtest, Paavali Lempelius, wahrlich - dann würdest du auch nicht derart leiden!“

Und wie ich so da saß, war mir gar elend zumute und meine desperatio groß.

Wie auch schon der kluge Heide, nomine Homerus, sagt:

„Es gibt keine armseligere Kreatur noch Wurm auf Erden denn den Menschen.“

Schließlich jedoch war die Herrschaft der Nacht vorbei, und die Sonne ging in ihrer Herrlichkeit auf. Wie in Feuer brennen sah ich die Ziegeldächer der Häuser auf dem Domberge und wußte, daß ein klarer Wintertag im Anzug war.

Schon wurde die Zugbrücke vom Schloß herabgelassen, die Stadttore aufgeschlossen, und auch die Gewölbetüren und Fensterläden an den Häusern öffneten sich wie eine Schläfers Augen beim Erwachen. Der Höker fing an, seinen Kram feilzubieten, der Becker seine Brote, der Töpfer sein Geschirr, der Gerber seine Häute. Viel Landvolk aber strömte vom Lande und von außerhalb der Stadtmauern herein, jedoch auch von den Gütern manch ein vier- und sechsspänniger Schlitten mit Verdeck und Wappen, auch Ritter auf ihrer Rosse Rücken. So füllten sich Straßen und Rathausmarkt mit Menschen, und waren darunter Manns- und Weibsvolk, aber auch Kinder, Bürger und Handwerker der Stadt und die Kaufleute von der Großen Gilde und der St.-Knuts-Gilde, Edelfrauen in Vertugaden mit ihren Dienern. Und diese ganze Volksmenge gebärdete sich, als hätte sie etwas Besonderes und Bedeutungsvolles zu erwarten, daß ihr groß Ergötzen bereiten sollte. Ich sah sie die Hälse drehen und wenden, einander über die Schultern gucken und sich gegenseitig tüchtig knuffen und raufen, wer zuvorderst kommen sollte, die ganze Zeit hindurch war ein Summen und Brummen, wie bei den Bienen, wenn sie schwärmen. Da begriff ich sehr wohl, daß es sie ganz gleichgültig läßt, ob sie einen Bärenführer, Taschenspieler, Seiltänzer oder sonstigen Gaukler oder auch das elendigliche Sterben von zwei armen Seelen sehen, wenn nur ihre Neugier gekitzelt wird. Und ich verachtete sie und das gesamte Menschengeschlecht dessentwegen gar tief, mischte mich aber dennoch in das Gewimmel, so mich verbergend, daß keiner mich etwa wiedererkenne. So gelangte ich mit der Volksmasse zum Rathausmarkt.

Dort stellte ich mich an der Ecke des Wagehauses auf, und da der Schöpfer mir ein reichlich Maß Länge zugemessen, so vermochte ich alles, was vor sich ging, deutlich zu sehen, obschon ich im Hintergrund stand.

Als aber die große Rathausglocke ihre zehn Schläge tat, da verstummte dieser lärmende Volkshaufe in plötzlichem Erschrecken, denn alle wußten: dies war das Zeichen, daß das Tor vom „Langen Hermann“ sich auftrat und von dort der Zug in die Stadt hiununter sich bewegte. In meinen Ohren aber dröhnten diese Glockenschläge wie Totengeläut.

Da sah ich den Zug am Rathausmarkt anlangen; und waren es sechs Stadtwächter und zwischen ihnen die beiden Inquisiten. Der Stadtscharfrichter aber schritt neben ihnen her, das bloße Schwert in der Hand; doch war kein Geistlicher zu sehen, denn sie hatten schon vor dem Aufbruch die letzten Tröstungen empfangen.

Als sie vorm Rathaus anlangten, schickten sie sich an, dem Brauch gemäß, dreimal den Markt zu umschreiten. Den armen Sündern aber waren die Augen mit einem Tuch verbunden, auf daß sie nichts sähen.

Als zum erstenmal an mir vorbeikamen, da drehte sich mir mein armes Herz in der Brust um wie ein Mühlstein, und ich wäre zu Boden gestürzt, hätte ich nicht inmitten des Volksgedränges gestanden und ein massiger Bierbrauer hinter mir. Denn wenn ich auch geglaubt hatte, diese Frau zu hassen, um der Qualen willen, die sie mir zugefügt, und sie gleichsam aus meinem lebendigen Fleisch herausgeschnitten hatte, so liebte ich sie doch immer weiter mit einer schmerzlich brennenden Liebe, wie sie da so jammervoll an mir vorübergeführt ward, um ihrer Sünde wegen enthauptet zu werden.

Doch vergaß ich völlig den Genossen ihrer Sünden, Jonas Kempe, der ihr zur Seite dem Tode entgegenschritt, so daß ich weder jetzt noch fernerhin ihn mehr ansah, denn er war mir nicht mehr denn leere Luft. So habe ich auch die Menschen um mich her vergessen, ihre Neugier und ihre Grausamkeit. Und leise, aber doch so, daß sie es hören konnte, sagte ich:

„Catharina!“

Aber infolge des Gelärms unterm Volke schien sie nicht meine Stimme zu hören, denn es regnete Hohn- und Schmähworte aus der Menschen Munde, mochten sie nun hoch oder niedrig, Deutsche, Schweden oder Landleute sein, und ein jeglicher sah darauf, daß es ihm gelinge, sie zu beschimpfen. Und wären die Wärter nicht gewesen, so hätte man die armen Sünder in Stücke gerissen oder sie gesteinigt.

Aber ganz deutlich vermochte ich meines Weibes Lippen zu sehen, weiß und ohne jeden Blutstropfen, und ihr Haupt, welches sich zur Seite neigte, und ihre aufgelösten Haare. Ich vermochte auch die bläulichen Adern an ihrem Halse zu unterscheiden; aber die Binde verbarg ihre Augen meinen Blicken. Als ich jedoch die gefesselten Hände erblickte, da entsann ich mich, wie sie einst vor mir zurückgewichen war, da sie glaubte, der Henker habe mich berührt. Und in mir stieg ein groß Erbarmen mit ihr auf, denn ich wußte, der Scharfrichter würde sie berühren – und das sehr bald!

Als sie so zum zweitenmal an mir vorüberkam - denn weiter habe ich niemanden gesehen, außer sie allein, und alles andere war mir gleichgültig und sonder Sinn und Zweck – da erhob ich abermals meine Stimme und sagte, aber diesmal deutlicher, damit sie es vernehme:

„Catharina Wycken, hörst du mich?“

Und dieses Mal hörte sie wohl meine Stimme, denn ihre Füße, die ohne Fesseln waren, stockten, und sie wandte sich zu mir hin. Um ihre Mundwinkel zog sich ein Schmerzenszug, und ihr zartes Kinn bebte. Aber der Stadtwächter stieß sie mit dem Ellbogen in die Seite, und sie schrak zusammen und schritt weiter.

Da erfaßte mich große Seelenpein, und ich hätte meiner Seele Seligkeit darum gegeben, wenn ich noch hätte ihre Stimme hören dürfen, als wäre einzig nur dies noch wichtig auf Erden. Und als sie beim dritten und letzten Umgang wieder an mir vorüberkam, da drängte ich mich durch den Volkshaufen durch in die vorderste Reihe, und nun rief ich laut:

„Catharina, ich bin hier.“

Da sah ich, wie ihre blutlosen Lippen sich öffneten, und sie wollte reden, und unter der Binde, die ihr Antlitz verdeckte, rann eine Träne die Wange hinab. Aber ihre Hände waren gebunden, und sie vermochte nicht, sie wegzuwischen. Und ehe sie etwas sagen konnte, war sie schon vorüber, und der Zug wandte sich vom Rathausmarkt nach dem Jerusalemhügel zu. Die Volksmenge aber, welche den Markt überflutet hatte wie der Strom seine Dämme, wälzte sich jetzt hinter ihnen her, denn ein jeder wollte zur Erhebung seines Gemüts sehen, wie ihre Häupter unter des Scharfrichters Schwert fielen. O über das Menschengeschlecht und seine Erbärmlichkeit! – Und die gesamte Revaler Bierbrauergilde schloß sich dem Zuge an, denn solches war Sitte und Brauch.

Ich aber blieb auf meinem Platze stehen auf dem leeren Markt und habe nichts um mich her vernommen als der Tauben Girren auf dem Dachfirst des Rathauses. So sollte ich denn Catharina Wyckens Stimme hienieden nicht noch einmal hören und nicht, was sie vor ihrem Tode mir etwa hatte sagen wollen. Wer weiß, welcherlei Gedanken ein sündiges und frevelndes Weib in seinem Innern bewegt, wenn es an des Nachrichters Seite seine letzten Schritte tut? Mir ist solch Wissen nicht beschieden, denn es ist dies ein Geheimnis des allwissenden Gottes.

Catharina Wycken und Jonas Kempe aber sind als Geächtete und Verbrecher unter dem Galgen begraben worden, die Füße nach Süden, den Kopf aber nach Norden zu gerichtet. Und der Scharfrichter und sein Weib haben die Kleider der entleibten Inquisiten unter sich geteilt, wie das Gesetz es gestattet, und wie auch einst die Kriegsknechte auf Golgatha getan an dem Lamm Gottes, welches der Welt Sünden auf sich genommen.

  • Country in which the text is set
    Estonia
  • Featured locations
    Reigi, Hiidenmaa, Hiiumaa (Dagö)
    Turun saaristo (Åbo skärgård, Archipelago of Turku)
    Tallinn (Reval)
  • Impact

    The Rector of Reigi (Reigin opettaja) is the second novel in Kallas’ trilogy of prose ballads known as Eros the Slayer (which also includes Barbara von Tisenhusen, published in 1923, and The Wolf’s Bride / Sudenmorsian), published in 1928. All these historical novels feature ambivalent women characters that confront entrenched communal norms and rules and choose to follow their own calling. They are also all punished for their deeds.

    The Rector of Reigi is a story about a love triangle set in the early seventeenth century. The narrator, the pastor Paul (Paavali) Lempelius, struggles to reconcile the demands of his Christian values and duties with his burning desire for his wife Catharina Wycken. He loses his wife to a younger man, the deacon Jonas Kempe, and ultimately to the scaffold. Catharine Wycken is beheaded in Tallinn after confessing to adultery and flight with Kempe while also refusing to acknowledge these acts as a sin.

    By using historical motives, Estonian folklore, chronicles and mythology, Kallas also shows how these themes can be used to explore modern women’s roles, the concept of a literary vocation, and indeed the concept of modernity itself. Importantly, Kallas’ work created a foundation for Estonian historical prose. (see Aino Kallas. Negotiations with Modernity. Edited by Leena Kurvet-Kãosaar & Lea Rojola. Finnish Literature Society, 2011)                                                         
                                                                                                                  Ritva Hapuli

  • Translations
    Language Year Translator
    Estonian 1928 Friedebert Tuglas
    English 1927 Alex Matson
    German 1929 Rita Öhquist
    Norwegian 2009 Liv Hatle
  • Year of first publication
    1926
  • Place of first publication
    Keuruu