Print

Tasapäisyyden kalpea retoriikka

  • Author

    Torsti Lehtinen

Kieli luo maailman

Eräässä tutkimuksessa ruotsalaisille ja suomalaisille koehenkilöille näytettiin samaa kuvaa, jossa lokki lentää järven yllä. Heitä pyydettiin ilmaisemaan mahdollisimman lyhyesti, mitä he kuvassa näkevät. Suomalaiset kiinnittivät huomioita kuvassa esiintyviin suhteisiin: ”Lokki järven yllä.” Ruotsalaisten hahmotuksessa taas painottui liike: ”Lokki lentää.”

Vastaava havainto on tehty vertailtaessa, kuinka suomalainen ja ruotsalainen urheiluselostaja selostavat samaa jääkiekko-ottelua. Suomalainen havainnoi pelaajia syötön antajina ja vastaanottajina: ”Selänne Granlundille, Granlund Koivulle.” Ruotsalainen selostaja kuvaa ensisijaisesti pelaajien ja kiekon liikkeitä kaukalossa: ”Den glider in!”

Ruotsalainen, jonka ajattelu perustuu indoeurooppalaiseen kielelliseen viitekehykseen, havaitsee ihmiset ennen kaikkea toimivina subjekteina. Suomalainen näkee tilanteet uralilaisen kielensä läpi suhteiden verkostona. Erilainen kieli luo erilaisen maailman.

Itävaltalainen filosofi Ludvig Wittgenstein, joka toimi Cambridgen yliopiston professorina, esittää Tractatus Logico-Philosophicuksessaan klassisen määritelmänsä kielen suhteesta maailmaan: ”Kieleni rajat ovat maailmani rajat.”

Olen asunut maahanmuuttajana Ruotsissa ja Tanskassa. Näen maailman ja ihmiset eri tavoin riippuen siitä, mitä kieltä kulloinkin puhun. Tämä johtuu osittain siitä, että ruotsalaiset suhtautuvat minuun keskustelukumppanina toisin kuin tanskalaiset ja kummatkin toisin kuin omaa äidinkieltäni puhuvat suomalaiset.

Kokemukseeni todellisuudesta vaikuttaa kuitenkin ennen kaikkea kieli sinänsä. Kun puhun ruotsia, tuntuu kuin solmisin kaulahuivini huolellisesti, jotta en vilustuisi; tanskaa puhuessani ikään kuin kietaisen huivin rennosti kaulaani ja heitän sen toisen pään liehumaan olkani yli; suomeksi kaulaliinani riippuu solmimattomana rinnuksillani toinen pää vähän toista pitempänä.

Vuosisadat Ruotsin ja Venäjän vallan alla ovat kammenneet suomalaisten kansallista identiteettiä kahteen suuntaan. Elämä toinen jalka idässä ja toinen lännessä on jättänyt jälkensä. Ruotsissa pitkään asunut suomalainen runoilija Pentti Saarikoski väitti, että suomalaiset ovat ryssiä, jotka teeskentelevät olevansa amerikkalaisia. Saarikosken kärjistys menköön runoilijanvapauden tiliin, mutta aivan ilmeisesti mentaalinen välimatka suomalaisista muihin pohjoismaalaisiin on pitempi kuin kulttuurinen tai maantieteellinen.

Opiskeluaikojeni kööpenhaminalainen työtoverini Viggo, kouluja käymätön mies, oli opetellut yhden lauseen kymmenillä eri kielillä. Hän osasi sanoa niin suomeksi kuin suahiliksi "On sateinen päivä.”

Viggo perusteli kieliharrastustaan ihmisrakkaudellaan ja kertoi valinneensa fraasiinsa sateisen päivän siksi, että sateinen päivä on Tanskassa todennäköisempi kuin aurinkoinen. Työtoverini uteliaisuus lähimmäisiään ja heidän kielellisiä ilmaisujaan kohtaan oli ehtymätön.

Pohjoismaisten kantaväestöjen tutustumista maahanmuuttajiin edistäisi suppean monikielisen Viggo-sanakirjan julkaiseminen. Samojen kansien väliin voitaisiin koota yleisimpien immigranttikielien keskeiset fraasit: ”Tervetuloa! Hyvää huomenta. Mitä kuuluu? Kiitos…” Sanakirja tulisi toteuttaa yhteispohjoismaisena hankkeena, ja siihen voisi liittää lyhyen esittelyn kunkin kielen erityispiirteistä sekä tallenteen, jolta lausahdukset voi kuunnella äännettyinä. Sanakirjan voisi jakaa kaikkiin kouluihin herättämään halua tutustua uusiin kieliin ja todellisuuksiin.

Suomea vieraana kielenä opetteleva hämmästyy, kun suomalainen ilmoittaa, että hänellä on auto. Hänellä? Pöydällä on liina, koska se on pöydän päällä, ja leivällä on voita, koska sitä on levitetty leivälle, mutta miten ihmisellä voi olla auto, ellei hän makaa yliajettuna auton alla?

Kielihistoriallisesti sijamuoto ”hänellä” merkitsee samaa kuin ”hänen luonaan”. Kun suomalainen sanoo käyvänsä kioskilla, hän ei aio kiivetä kioskin katolle vaan käydä kioskin luona. Samalla sijamuodolla suomalainen ilmaisee omistussuhteen: hänellä on kissa, koira tai hevonen.

Indoeurooppalaisissa kielissä omistaminen on aktiivinen teko; suomeksi omistaminen kuvataan suhteena. Todetaan, että kissa, koira tai hevonen oleskelee tietyn henkilön luona. Tästä ei kuitenkaan seuraa, että suomalaisilla olisi uralilaisen kielensä vaikutuksesta vapaampi suhde optioihinsa ja osakesalkkuihinsa kuin indoeurooppalaisilla.

Olisi mielenkiintoista tietää, miten eri maahanmuuttajakielissä ilmaistaan omistaminen, ja miten se vaikuttaa siihen, kuinka kielen puhujat suhtautuvat aineelliseen omaisuuteen. Monien maahanmuuttajaryhmien yritteliäisyys on silmiinpistävää: he perustavat kärkkäästi etnisiä ravintoloita ja elintarvikemyymälöitä. Näkyykö taipumus yksityisyritteliäisyyteen heidän kielessään?

 

Kielen rappio

Suomen kielessä on kymmeniä humalaa, kuolemaa ja sukupuoliyhdyntää tarkoittavia ilmaisuja. Muutama esimerkki siivoimmasta päästä sanonnoista, joita suomalainen käyttää humalatilasta: humalainen voi olla räkä poskella, posket täynnä, pää täynnä, nuppi turvoksissa, käsi maassa, naula päässä, laitamyötäisessä tai umpitunnelissa.

Kuollakin voi suomeksi kymmenin eri tavoin. Manan majoille muuttava voi potkaista tyhjää, heittää veivinsä, siirtyä ilmavoimiin, kääntää kuppinsa, heivata lusikan nurkkaan, panna hampaat naulaan, vetää töpselin seinästä tai lopettaa tupakan polton.

Paljon runsaammankin valikoiman humalan tai kuoleman kuvauksia voisi esittää, samoin kuin sukupuoliyhdyntää tarkoittavia enemmän tai vähemmän karkeita ilmaisuja, joista monia on mahdoton kääntää millekään muulle kielelle. Miten pitäisi vaikkapa ruotsintaa sanonta ”vetää viikseen”?

Valitettavasti vahvoja, maanläheisiä metaforia viljelevä suomi ei ole kyennyt vastustamaan rappeutumista, joka uhkaa kaikkia sivistyskieliä. Tieteellistä tietoa palvovassa maailmassa kielenkäyttöä köyhdyttää enenevä abstrahoituminen. Kieli vieraantuu aineellisesta todellisuudesta. Myös nykysuomi on hylännyt kalevalaisen verevyytensä ja viihtyy platonilaisten ideain avaruuksissa. Ei enää syödä vaan suoritetaan ruokailutoimenpiteitä. Jos lukija ei näinä post-postmoderneina aikoina pidä varaansa, hänet värvätään tuota pikaa subjektiksi toiseuden kontekstiin representoimaan milloin mitäkin.

Yleiskäsitteisiin rakastunut kirjoittaja väittää, että hän on nähnyt surullisen tai onnellisen ihmisen. Väite ei pidä paikkaansa. Ei surua tai onnea voi nähdä. Suru ja onni ovat johtopäätöksiä. Nähdään itkevä, käsiään vääntelevä nainen ja päätellään, että hän suree. Johtopäätös voi olla väärä. Ehkä nainen on näyttelijä, joka harjoittelee ensi-illan lähestyessä rooliaan ja iloitsee siitä, että on saanut pääosan suuressa tragediassa.

Virhepäätelmien vaara kasvaa, kun erilaisissa kulttuureissa elävät ihmiset tulkitsevat toistensa käyttäytymistä. Jos suomalaista kulttuuria tuntematon astuu huoneeseen, jossa miehet istuvat laudoista kyhätyillä hyllyillä kuumassa höyrypilvessä pieksemässä itseään nipuiksi sidotuilla koivunoksilla, hän ei ehkä ymmärrä tulleensa saunaan vaan ihmettelee, mikä miehiä riivaa.

”Kuvaus alkaa. Nostakaa Tarzan puuhun!” Lapsuudessani suosittu ivahuuto oli karata huuliltani, kun istuin elokuvateatterissa katsomassa elämäni ensimmäistä Tarzan-leffaa. Elokuva yritti uskotella minulle, että valkokankaan viidakossa häärivä, hiusvoiteilla suittu Hollywood-tähti on Tarzan. Ei mennyt läpi!

Olin lukenut kaikki kotikaupunginosani kirjaston Tarzan-kirjat ja luonut ikioman Tarzanini, josta en suostunut luopumaan valmiina tarjoillun vaihtoehdon hyväksi. Olin vaaninut Tarzanina riistaa aarniopuiden oksilla, viiltänyt viidakkoveitsellä poikki hyökkäävän krokotiilin kurkun ja kesyttänyt ratsukseni Tantor-elefantin. Tiesin itse paremmin kuin Hollywoodin filmintekijät, miltä Tarzan näyttää.

Iltaisin jatkoin äidin kielloista piittaamatta lukemista salaa peiton alla taskulampun valossa, kunnes loppuun luettu kirja kirposi kädestäni. Aamulla hämmästelin sitä, että en koko yönä ollut nähnyt lainkaan kirjaa, jonka olin lukenut. Näin vain sen mieleeni loihtiman maailman. Kuin lumouksen voimasta kirjaimet, mustat merkit paperilla, muuttuivat kaikin aistein koetuksi elämäksi.

Kaunokirjallinen kieli luo maailman, tekee näkymättömän näkyväksi. Kirjojen parissa viihtyvien suomalaisten kieli ei ole vielä täysin näivettynyt. Silmäilen joskus uteliaisuuttani valintamyymälän ilmoitustaulun lappuja. Äskettäin silmiini osui ruutupaperille horjuvalla käsialalla kirjoitettu viesti: ”Sinä, joka varastit vanhan naisen ostoskärryistä lompakon, ole kirottu elämäsi jokaisena päivänä. Ole kirottu kaikkiin tuleviin polviin!”

 

Tasapäisyydestä tasa-arvoon

Sotien jälkeisen jälleenrakennuskauden keskiluokkaistuvassa Suomessa vaadittiin niin armottomasti yhdenmukaisuutta, että se herätti kaltaisessani vapautta rakastavassa nuoressa miehessä pakokauhun. Kun annoin tukkani kasvaa Beatles-tyyliin ajan keskivertomittaa pitemmäksi, kaupungilla vastaani kävellyt kravattikaulainen joukko yritti raahata minut puistokadun pensaikkoon väkisin parturoitavaksi.

Kun matkustin Tukholmaan tienaamaan opiskelurahoja, kohtasin toisenlaisen kulttuurin. Tunnelbanan asemalla myi lippuja virka-asuinen musta mies, jonka kasvoja koristi sierainten välilihan lävitse työnnetty luutikku, kuin Tarzan-elokuvissa. Lumouduin. Siitä lähtien olen kannattanut ajatusta, että virkamieskoulutukseen pitäisi sisällyttää jakso, jolloin koulutettava olisi velvollinen hoitamaan virkaansa luu poikittain nenässä.

Itse asiassa ihastelin Tukholmassa neekeriä enkä mustaa miestä. Tuolloin oli täysin hyväksyttävää nimittää negridisen rodun edustajaa neekeriksi. Oli soveliasta todeta, että Louis on mustempi neekeri kuin Nelson. Nyt pitää sanoa, että Louis on mustempi musta kuin Nelson.

Tällainen kaksinaismoraalinen kielen holhoaminen panee epäilemään, että sen säännöt on laatinut vaatekauppias, joka yritti väen väkisin myydä minulle harmaan takin, vaikka olin sanonut haluavani mustan. Kun huomautin hänelle, että takki ei ole musta vaan harmaa, hän närkästyi. Pitkään vängättyään hän antoi sen verran periksi, että suostui myöntämään takin vaaleanmustaksi.

Neekeri-nimitystä on käytetty halventavassakin tarkoituksessa, joten on ymmärrettävää, että sen käytöstä on haluttu päästä. Vika ei kuitenkaan ole sanassa vaan siihen liitetyissä asenteissa. Kielellisten ilmaisujen kurittaminen ei rasismia vähennä.

Lapsuuteni Helsingin kovissa oloissa vallitsi suvaitsevampi ilmapiiri kuin myöhemmän pikkuporvarillisen hyvinvoinnin keskellä. Kun äitini ei syystä tai toisesta ehtinyt laittaa kotona ruokaa, kävin syömässä naapuriportaan vanhan mustalaisnaisen luona. Aistivoimaisimpiin lapsuudenmuistoihini kuuluvat Fanny-mamman pannussa tirisevät sipuliset paistinperunat. Niistä kohoava tuoksu nostatti veden kielelle.

Äitini päivähoitojärjestelyt ylittivät mutkattomasti erilaisten alakulttuurien rajan. Yhtä luontevasti sanottiin mustalaisia mustalaisiksi eikä romaneiksi. Sitä ei koettu mitenkään epäkunnioittavaksi. Kielen vivahteita kovempi tosiasia oli että mustalaiset kuuluivat täysivaltaisina jäseninä samaan köyhälistöön kuin me kaikki muutkin.

Alakulttuuristen erojen suvaitsemista edisti myös slummikortteleissa puhuttu verevä Stadin slangi, joka oli ulkopuolisille käsittämätön sekoitus suomea, ruotsia ja venäjää; mausteena vähän saksaa, englantia ja kaaleiden kieltä. Se poikkesi vapaamielisyydessään edukseen kalpeasta kirjakielestä, joka kuvittelee sanojaan varomalla vaalivansa tasa-arvoa mutta tuottaa tasapäisyyttä. Tasa-arvo ei ole tasapäisyyttä vaan erilaisuuden hyväksymistä.

Nyky-Helsingin slangiin virtaa vaikutteita mahanmuuttajien kielistä. Itähelsinkiläisten lähiönuorten puheessa on alkanut esiintyä islamilaista sanastoa. Kuuntelin metrossa, kuinka supisuomalaiset pojat arvostelivat räväkästi luokanvalvojaansa, joka oli antanut heille, tietenkin aiheettomasti, jälki-istuntoa: ”Se muija on ihan haram!”

Haram tarkoittaa sellaista, mihin ei pidä sormellaan koskea. Pojat suhtautuivat puheissaan suvaitsemattomasti luokanvalvojaansa mutta suvaitsevasti asuinalueensa maahanmuuttajaväestön kieleen, jonka avulla he rikastuttivat omaa ilmaisuaan.

Tukholman Rinkebyn koulu tunnettiin aiemmin moninaisten ongelmien tyyssijana. Nyttemmin se on niittänyt mainetta kasvattamalla monikulttuuriseen ajatteluun kykeneviä nuoria, joiden arvon myös elinkeinoelämä on havahtunut huomaamaan. Pedagogisen menestystarinan on mahdollistanut opetus, jossa on hyödynnetty kielellisesti rikkaan ympäristön tarjoamia virikkeitä.

Kieli, jota Tukholman Rinkebyn, Kööpenhaminan Ishøjn, Oslon Alnan ja Helsingin Meri-Rastilan kaltaiset monikulttuuriset lähiöt tuottavat, edistää avoimesti vastaan otettuna suvaitsevaisuutta. Maahanmuuttajien kirjoittama kaunokirjallisuus näyttää maailman vähemmistöjen näkökulmasta ja paljastaa kantaväestölle tämän oman elinympäristön uudessa valossa.

Näkökulman tarkennus tulee tarpeeseen, sillä maahanmuuttajien asuinalueilla esiintyy yhä runsaasti rikollisuutta, joka kiristää asenteita ja synnyttää mutakuonon ja rättipään kaltaisia loukkaavia nimityksiä. Koin itse saman ilmiön nuorena Tukholman suomalaisena. Käsite finnjävel tuli tutuksi. Nimitys oli osittain ansaittu. Sodan henkisesti invalidisoimat suomalaiset Slussenin sissit näkyivät rikostilastoissa.  Sanomalehtilööpeissä toistui tavan takaa otsikko: ”En finne igen”

Kun asuin Kööpenhaminassa, opin siellä suomalaisvitsin. Eräs sanomalehti oli järjestänyt ainekirjoituskilpailun, johon kutsuttiin osallistumaan kaikki läntisen kulttuuripiirin lukiolaiset. Aiheeksi oli valittu Elefantit, jotta se ei kaikille yhtä vieraana suosisi ketään. Kolmanneksi kilpailussa sijoittui amerikkalainen teini, joka kirjoitti elefantinnahan taloudellisen hyödyntämisen mahdollisuuksista; toiseksi tuli ranskalaisneitonen tutkielmallaan elefanttien eroottisista unista. Ensimmäisen palkinnon voitti suomalainen lukiolaispoika aineellaan Elefantit ja talvisota.

Tanskalaisten vitsistä voi päätellä, miten kyllästyneitä sikäläiset olivat talvisodan poteroihin henkisesti juuttuneisiin suomalaisjermuihin, jotka hoippuivat tukevassa tuuporihumalassa Nyhavnin Ankkuripuistossa tai Christianshavnin Kofoed Skolen liepeillä. Nykyisin kaikissa pohjoismaissa asuu talvisodan veroisten kauhujen keskeltä tänne muuttaneita pakolaisia.

Halventava rasistinen nimittely täytyy torjua, mutta ei ole olennaista, sanotaanko mustalaista romaniksi vai mustalaiseksi, neekeriä mustaksi vai neekeriksi. Olennaista on se miten suhtaudutaan ihmiseen, johon näillä sanoilla viitataan. Jos alkoholin väärinkäyttäjiä kohdellaan nykyisin paremmin kuin entisaikaan juoppoja, se ei johdu sanan vaihdoksesta vaan inhimillistyneistä asenteista. Homot olivat homoja ennen ja homoja he ovat yhä. Kuitenkaan heidän ei tarvitse elää enää kaapissa, kuten entisinä ihmisarvoa polkevina tasapäisyyden aikoina.

Olisi kiinnostavaa tietää, minkälaisia nimityksiä maahanmuuttajakielissä on keksitty kantaväestölle. Nimitykset saattaisivat olla paljastavia. Venäläiset ovat aina käyttäneet suomalaisista pilkkanimeä tsuhnat, pierut, ja virolaiset kutsuvat suomalaisia poroiksi, koska ”suomalaiset tulevat pohjoisesta pulkka täynnä lahjoja ja heillä on punaiset silmät”. Silmien väri johtunee enemmän halvasta virolaisesta votkasta kuin rotuominaisuuksista.

Joskus kun kyllästyn alituiseen kamppailuuni sanojen ja merkitysten kanssa, käyn vääntämässä tahtipuolta tangoa eräässä lähiravintolassa. Tanssipartnerini väittävät, että muut tanssivat musiikin tahtiin mutta minä sanojen. Paikan asiakaskuntaan kuuluu runsaasti mustalaisia. Kun katselen heidän liitoaan tanssilattialla, kateus jäytää sisintäni. Harkitsisin hakeutumista rodunvaihtoleikkaukseen, jollei Michael Jacksonin varoittava esimerkki muistuttaisi, että sellaiseen liittyy melkoinen epäonnistumisen riski.

 

Merkkien merkillisyys

Kielen merkit voidaan karkeasti jakaa kolmeen luokkaan: ikoneihin, indekseihin ja symboleihin.  Välittömimmin merkityksensä paljastavat ne, joita kielitiede nimittää ikoneiksi. Muinaisegyptiläisessä hieroglyfikirjoituksessa kotkan merkkinä käytettiin tyyliteltyä kotkan kuvaa ja käärmettä merkitsi käärmeen kuva. Myös kiinalaisessa kalligrafiassa esiintyy tunnistettavia ikonisia piirteitä. Ihmisen merkkinä toimii pariksi siveltimen vedoksi pelkistynyt ihmishahmo.

Ikonin kaltaisia merkkejä ovat myös onomatopoieettiset sanat, jotka ovat auditiivisesti kuvattavansa näköisiä. Kielitieteilijät ovat kenttätutkimuksissaan havainneet, että kaikissa kulttuureissa jokainen tunnistaa teräväsärmäisen kuvion taketeksi ja pehmeälinjaisen malummaksi. Olen tehnyt vieraskielisten ystävieni kanssa vastaavan kokeen. Avasin ensin vesihanan ja annoin veden virrata ja koputin sitten rystysillä pöytään. Sitten kysyin, kumpi suomen kielen kahdesta verbistä solisee ja kumpi koputtaa. Jokainen vastasi erehtymättömästi oikein. Yhtä varmasti ruotsalaiset tunnistavat suomen sanat käärme ja pulu, kun heiltä kysyy, kumpi niistä on orm ja kumpi duva.

Indeksit perustuvat syy- ja seuraussuhteeseen. Kukaan, joka näkee apteekin hyllyssä pääkallon kuvalla merkityn pullon, ei kuvittele, että myytävänä on pääkalloja tai muitakaan luita edes nesteytetyssä muodossa. Merkki tulkitaan vaistomaisesti syyn ja seurauksen logiikalla indeksiksi kuten salaman kuva korkeajännitelinjan pylväässä hengen vaarallisen sähköiskun merkiksi. Kukaan ei salaman kuvan nähdessään riennä lähestyvän ukonilman alta sateensuojaan.

Ikonit ja indeksit ovat kaikkien kielten yhteisomaisuutta. Ne paljastavat ihmiskunnan syvän ykseyden. Runouden ja kaunokirjallisuuden ikoneita ja indeksejä suosiva kieli ylittää kielten rajat. Tärkeämpää kuin sanojen muodollinen moraalinen nuhteettomuus on niiden ilmaisuvoima. Väkevät sanat käynnistävät väkevän dialogin.

Vieraan kielen vaikeimmin vastaanotettava aines muodostuu symboleista, mielivaltaisista merkeistä, joiden merkitys täytyy opetella ulkoa. Symboleissa ei ole mitään ikonin tai indeksin kaltaista. Jostakin tuntemattomasta syystä jokin kieliyhteisö on vain päättänyt käyttää tai päätynyt käyttämään tietyistä asioista, esineistä ja ilmiöistä tiettyjä sanallisia merkkejä. Pöytä ei ole yhtään sen enempää tai vähempää pöytä kuin ett bord, ein Tisch, a table tai una mesa.

Sen suomalainen vielä ilomielin sietää, että joutuu opettelemaan kaikki vieraan kielen mielivaltaiset merkit, mutta tuntuu turhalta koettelemukselta, että on lisäksi päntättävä päähänsä sanojen suvut, joita on aina vähintään kaksi ja pahimmassa tapauksessa kolme, kuten kreikassa, saksassa ja venäjässä.

Suomen kielen sanat ovat kaikki neutreja. Edes persoonapronomineilla ei ole sukua. Tämä saa suomalaisen ihmettelemään, miksi saksalaisen aurinko on naispuolinen die Sonne vaikka päivä on miespuolinen der Tag. Saksalaisen kuu taas on mies der Mond ja yö nainen die Nacht.

Saksan aurinko on feminiini siksi, että muinaisgermaanisessa mytologiassa jumaluus, joka kuljetti länteen laskeneen auringon nouseman aamulla taas idästä, oli naispuolinen. Heijastaako se, että päivä on der Tag, myyttistä ajattelua, jonka mukaan kaikki on olemassa vain mies- ja naispuolisen prinsiipin yhteisvaikutuksesta. Ryhtyikö aurinkoa vaunuissaan kuljettava jumalatar työhönsä rakkaudesta miespuoliseen päivään?

Päivän ja yön mytologisten suhteiden pohtiminen sujuu uralilais-suomalaiselta luontevasti, mutta se että teknologian tuotteilla on sukupuoli, käy yli ymmärryksen. Miksi saksalaisen seinä on nainen die Wand ja ranskalaisen seinä mies le mur?

Tuskin saan koskaan vastausta kysymykseeni, mutta en lakkaa sitä kysymästä. Kieli todellisuuden kuvana on ilmiönä kiinnostava kuin todellisuus itse. On etuoikeus elää monien kielten keskellä. Siihen pohjoismaissa tarjoutuu nyt parempi tilaisuus kuin koskaan ennen.